Seurasi kuolonhiljaisuus.
Sen keskeytti Kalin tuskallinen huuto. Hän heittäytyi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi ki-suahelin kielellä:
– Bwana Kubwa! (Suuri herra!) Tapa leijona, tapa pahat ihmiset, mutta älä tapa Kalia!
Stas ei kuullut hänen huutoaan. Hän tuijotti hetken aikaa mielettömästi eteensä, mutta huomattuaan Nelin kalpeat kasvot ja pelokkaat silmät hän juoksi tytön luo:
– Nel! Älä pelkää!.. Nel! Me olemme vapaat!..
He olivat todellakin vapaat, mutta he olivat eksyksissä autiossa
Mustien maassa.
22
Ennenkuin Stas ja nuori neekeri olivat siirtäneet arabien ja leijonan ruumiit notkon laitaan, oli aurinko laskeutunut vieläkin alemmaksi, ja kohta olisi yö. Orja osoitti rintaansa, sitten kuollutta leijonaa ja sanoi suutaan maiskutellen: "Msuri njama" (hyvää lihaa). Mutta lähelle ruumiita ei voinut jäädä yöksi. Stas käski hänen ottaa kiinni hevoset, jotka olivat paenneet laukauksia.
Musta poika menetteli viisaasti. Sen sijaan, että olisi ajanut hevosia takaa notkoja pitkin, jolloin nämä olisivat paenneet yhä kauemmaksi, hän kiipesi kallionseinämän yli ja sai saarretuksi neljä niistä. Mutta Gebrin ja Chamiksen hevosia ei näkynyt. Mutta hyvä näinkin: neljä hevosta ja muuliaasi, joka järkyttävien tapausten aikana oli pysynyt täysin rauhallisena. Se löytyi solan mutkan takaa, missä se söi ruohoa. Sudanilaiset hevoset näkevät usein petoeläimiä, mutta leijonaa ne pelkäävät kuitenkin. Oli siis vaikea viedä ne kallion ohi, jonka juurella oli suuri vesilätäkkö. Hevoset nuuskivat ja korskuivat, mutta kun aasi meni ohi korvat luimussa, seurasivat ratsut sen esimerkkiä.
Vaikka oli jo yö, he ajoivat vielä noin kilometrin matkan ja pysähtyivät amfiteatterin tapaiseen laaksoon, jossa kasvoi orjantappuroita ja pistäviä mimosapensaita.
– Herra, nuori neekeri sanoi, – Kali tekee tulen, suuren tulen!
Hän veti esiin leveän sudanilaisen miekan, jonka oli ottanut kuolleelta Gebriltä, ja alkoi sillä katkoa pensaita ja pieniä puita. Kun hän oli sytyttänyt tulen, hän varasi polttopuita vielä yönkin varalle.
Yhdessä Stasin kanssa hän pystytti teltan Nelille korkean kallioseinän viereen ja teki teltan ympärille zeriban, aitauksen okaisista pensaista. Hevoset eivät mahtuneet zeriban sisään, ja kun metalliastiat ja säkit oli otettu niiden selästä, niiden etujalat sidottiin jotteivät ne poistuisi liian kauaksi ruohoa ja vettä hakemaan. Mea muuten löysikin kallionkolosta vettä, joka riitti sekä hevosille että Chamiksen ampumien lintujen keittämiseen. Aasin kuormasta löytyi durraa, vähäsen suolaa ja kuivattua maniokkijuurta.
Illallinen oli runsas, ja Kali ja Mea soivatkin aika lailla. Nuori neekeripoika, jota Gebr oli kiusannut nälällä söi kahden edestä. Hän oli täydestä sydämestään kiitollinen uusille isännilleen ja lankesi illallisen syötyään kasvoilleen Stasin ja Nelin eteen merkiksi, että tahtoi olla koko ikänsä heidän orjanaan. Sitten hän yhtä nöyrästi osoitti kunnioitustaan Stasin pyssylle, koska hän nähtävästi arveli, että oli paras pysyä hyvissä väleissä niin julman aseen kanssa. Kali sanoi valvovansa vuorotellen Mean kanssa, jottei tuli pääsisi "suuren herran" ja "bibin" nukkuessa sammumaan. Ja hän istuutui Stasin viereen ja alkoi hyräillä laulua, jossa tuon tuostakin toistuivat sanat: "Simba kufa!", mikä ki-suahelin kielellä merkitsee: leijona on tapettu.
Mutta "suuri herra" ja "bibi" eivät saaneet unta. Stasin pyynnöstä Nel söi vähäsen linnunlihaa ja keitettyä durraa. Tyttö sanoi, ettei hänen ole nälkä eikä uni, vaan jano. Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen, mutta tytön kädet olivat kylmät. Stas sai hänet menemään telttaan, johon hän oli valmistanut tytölle makuusijan, tarkastettuaan ensin, ettei ruohossa ollut skorpioneja. Itse hän istuutui pyssy kädessä kivelle vartioimaan pikku siskoa petoeläimiltä siltä varalta, ettei nuotio peloittaisi niitä pois.
Sanomaton väsymys valtasi hänet. Itsekseen hän ajatteli: "Minä olen tappanut Gebrin ja Chamiksen, olen tappanut beduiinit ja leijonan – me olemme vapaat." Mutta oli kuin joku muu olisi kuiskannut hänen korvaansa ne sanat, eikä hän olisi tiennyt, mitä ne merkitsivät. Hän tunsi olevansa vapaa, mutta tunsi myös, että jotakin kauheata oli tapahtunut, ja se painoi hänen rintaansa kuin raskas kivi.
Vihdoin hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän katseli pitkän aikaa suuria yöperhosia, jotka lentelivät tulen ympärillä, hänen päänsä alkoi painua, ja hän nukahti. Kali nukkui myös, mutta hän heräsi tuon tuostakin, ja lisäsi oksia nuotioon.
Ympärillä vallitsi syvä, öinen hiljaisuus, mikä on tropiikissa harvinaista. Kuun valo ei yltänyt notkon pohjalle, mutta ylhäällä taivaalla tuikkivat oudot tähtisikermät. Ilma kävi niin kylmäksi, että Stas heräsi, pudisti unet silmistään ja rupesi pelkäämään, että Nel saattaisi vilustua. Hän meni telttaan katsomaan, nukkuiko Nel ja istuutui sitten lähemmäs tulta, rupesi torkkumaan ja nukahti sikeään uneen.
Yhtäkkiä hän heräsi jalkojensa juuressa nukkuneen Saban murinaan. Kali havahtui myös. He katsoivat levottomina koiraa, jonka korvat liikkuivat sinnepäin, mistä he olivat saapuneet. Koira tuijotti pimeyteen ja sen selkäkarvat pörhistyivät. Nuori orja heitti vikkelästi kuivia oksia nuotioon.
– Herra, hän kuiskasi, – ota pyssy, ota pyssy! Stas otti luodikkonsa ja asettui paikkaan, josta saattoi nähdä kauemmaksi notkelmaan. Saban murina kiihtyi. Ensin oli pitkän aikaa hiljaista, sitten kuului kolkkoa jyminää ikään kuin lauma suuria eläimiä olisi ollut tulossa nuotiolle päin.
Stas ymmärsi heti, että vaara oli uhkaamassa. Mitä oli tehtävä? Ehkä ne olivat puhveleita tai sarvikuonoja, jotka etsivät tietä ulos notkosta. Jollei pyssynlaukaus säikähdyttäisi niitä pakoon, olisi karavaani hukassa, sillä nämä eläimet tallaavat alleen kaiken, mitä eteen osuu.
Entäpä jos kysymyksessä on jo Smainin osasto, joka on löytänyt ruumiit notkosta ja lähtenyt ajamaan murhamiehiä takaa? Stas ei itsekään tiennyt, kumpi olisi parempi, pikainen kuolema vai uusi orjuus. Hän ajatteli, että jos Smain itse on mukana, hän ehkä armahtaa heidät, mutta villit dervishit varmasti joko tappavat heidät tai, mikä pahempi, kiduttavat julmasti. "Suokoon Jumala", hän ajatteli, "niitten olevan petoeläimiä eikä ihmisiä!"
Jyminä kasvoi. Kuului jo kavioitten töminää. Vihdoin sukelsi pimeydestä esiin eläimiä, jotka laukkasivat heitä kohti silmät kiiluen, sieraimet pullistuneina ja harja koholla.
– Hevosia! huusi Kali.
Ne olivat todellakin Gebrin ja Chamiksen hevoset, jotka olivat peloissaan juosseet täyttä laukkaa, mutta tultuaan valopiiriin ja nähtyään toverinsa pysähtyivät.
Stas ei laskenut pyssyä olkapäältään, sillä hän odotti kohta näkevänsä hevosten takana leijonan kiharaisen pään tai pantterin laakean otsan. Mutta hän odotti turhaan, sillä hevoset rauhoittuivat nopeasti ja Saba lakkasi murisemasta. Se pyöri muutaman kerran paikallaan ympäri, laskeutui maahan, veti itsensä sykkyrään ja sulki silmänsä. Jos joku petoeläin oli ajanut hevosia takaa, se oli kääntynyt ympäri tunnettuaan savun hajua ja nähtyään tulen loimut kallioilla.
– Kylläpä mahtoivatkin pelästyä, virkkoi Stas Kalille, – kun juoksivat leijonan ja ihmisten ruumiitten ohi.
– Herra, neekeri vastasi, – Kali luulee, että niin on tapahtunut. Paljon, paljon hyeenoja ja sakaaleja on tullut notkoon syömään ruumiita. Hevoset pakenevat niitä, mutta ne eivät ahdista hevosia, sillä ne syövät Gebriä ja niitä muita…
– Ehkä. Mutta menepä nyt riisumaan satulat hevosten selästä ja tuo ne tänne. Älä pelkää, kyllä pyssyni suojelee sinua.
– Kali ei pelkää, vastasi neekeri. Työnnettyään oksakasaa syrjään hän astui zeribasta ulos. Samassa tuli Nelkin teltasta.
Saba nousi heti ja meni tytön silitettäväksi, mutta tyttö vetikin takaisin kätensä, jonka oli jo ojentanut koiraa kohti.
– Stas, mitä on tapahtunut? Nel kysyi.
– Ei mitään. Ne kaksi hevosta tulivat tänne. Herättikö niitten töminä sinut?
– Minä olin herännyt sitä ennen ja aioin tulla ulos teltasta, mutta…
– Mutta mitä?
– Minä ajattelin, että sinä suutut.
– Minä? Sinulle?
Nel nosti silmänsä ja katsoi Stasiin toisin kuin koskaan ennen. Tämä ihmetteli, sillä huomasi tytön äänessä ja ilmeessä pelkoa.
– Hän pelkää minua! Stas ajatteli.
Aluksi tämä ajatus hiveli suloisesti pojan mieltä. Nelin mielestä hän siis oli enemmän kuin täysikasvuinen mies: julma soturi, joka levittää pelkoa ympäristöönsä. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä hänen huomiokykynsä oli kouliintunut. Hän pani merkille, että tytön ilmeessä ei ollut ainoastaan pelkoa, vaan myös inhoa kaikkea sitä verenvuodatusta kohtaan, minkä hän oli joutunut näkemään. Hän muisti, että tyttö ei ollut tahtonut hyväillä Sabaa siksi, että tämä oli purrut toisen beduiinin kuoliaaksi.
Stas tunsi sydäntään ahdistavan. Aivan toista oli ollut lukea Port Saidissa kirjoista, kuinka amerikkalaiset turkismetsästäjät kaukaisessa lännessä tappoivat tusinoittain intiaaneja, kuin itse tehdä niin ja nähdä ihmisten makaavan verissään ja vääntelehtivän kuoleman tuskissa. Ei ollut ihme, että Nelin sydän oli täynnä tuskaa ja inhoa. Katkeruus valtasi Stasin, sillä hän oli varma siitä, että ellei Neliä olisi ollut, hän olisi aikoja sitten saanut surmansa tai paennut. Nelin tähden hän oli kärsinyt kaiken, minkä oli kärsinyt, ja kaikesta oli seurauksena se, että tyttö seisoi hänen edessään peloissaan ikään kuin ei enää olisikaan entinen pikku sisko. Hän ei katsonut poikaa enää luottavaisesti silmiin kuten ennen, vaan omituisen tuskaisesti. Samassa Stas tunsi itsensä onnettomaksi. Ensi kerran hän oli liikuttunut ja alakuloinen. Hänen silmänsä kyyneltyivät, ja jos "julman soturin" vain olisi sopinut, hän olisi itkenyt ääneen. Mutta hän hillitsi itsensä, kääntyi tytön puoleen ja kysyi:
– Pelkäätkö, Nel? Tyttö vastasi hiljaa:
– On niin… kauheaa!
Stas käski Kalin tuoda huopapeitteitä satuloista, levitti ne kivelle, jolla hän oli istunut, ja sanoi:
– Istu tähän, Nel, nuotion viereen… Yö on kylmä. Kun sinun tulee uni, niin nojaa pääsi minuun ja nuku.
Mutta Nel toisti:
– On niin kauheata!..
Stas kääri tytön viittaan, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti nojaten toisiinsa tulen punertavassa valossa. Zeriban takaa kuului hevosten pärskyntää ja ruohon rouskuntaa niitten hampaissa.
– Kuule Nel, Stas sanoi, – minun täytyi tehdä niin… Gebr uhkasi tappaa meidät jollei leijona pysähtyisi syömään Kalia, vaan lähtisi ajamaan meitä takaa. Kuulitko? Muista, ettei hän uhannut ainoastaan minua, vaan sinuakin. Minä vakuutan sinulle, että jollei hän olisi uhannut, niin minäkään en olisi ampunut heitä, vaikka kyllä olin sellaista ajatellut. Luulen, etten olisi voinut ampua. Mutta hänen raakuudellaan ei ollut rajoja. Näithän itse, kuinka hän iloitsi Kalin kärsimyksistä. Ja Chamis? Hän oli halpamaisesti pettänyt meidät! Tiedätkö, miten olisi käynyt, jolleivät he olisi löytäneet Smainia? Gebr olisi ruvennut samalla tavalla kiduttamaan meitä, sinuakin. Minua kauhistuttaa pelkkä ajatus, että hän olisi ruoskinut sinua ja kidutettuaan meidät kuoliaiksi kääntynyt takaisin Fashodaan ja sanonut meidät kuolleen kuumeeseen… Nel, minä en tehnyt sitä raakuudesta, vaan ajattelin vain sinun pelastumistasi. Sinun parastasi minä vain ajattelin.
Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli todella surullinen. Nel oli nähtävästi ymmärtänyt, koska hän nojautui tiiviimmin häneen. Stas jatkoi:
– Minä olen sama kuin ennenkin, suojelen sinua ja pidän sinusta huolta. Niin kauan kuin he elivät, emme voineet ajatella pelastumista, mutta nyt voimme paeta Abessiniaan. Abessinialaiset ovat mustia ja villejä, mutta kristittyjä, ja he vihaavat dervishejä. Jos sinä vain pysyt terveenä, niin kyllä se onnistuu, sillä Abessinian rajalle ei ole kovinkaan pitkää matkaa. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, vaikka joutuisimmekin Smainin käsiin, niin luulen, ettei hän kostaisi meille. Hän ei ole ikinä nähnyt Gebriä eikä beduiineja, hän tunsi vain Chamiksen, mutta mitäpä hänestä. Voimmehan jättää sanomatta, että Chamis oli mukana. Jos onnistumme pääsemään Abessinian rajalle, olemme pelastuneet, mutta vaikkemme pääsisikään sinne, niin sinun ei missään tapauksessa kävisi huonommin, vaan paremmin, sillä noin julmia ihmisiä kuin nämä olivat ei muualla ole… Älä pelkää minua, Nel…
Tyttö kuunteli ja katsoi poikaa arastellen. Nähtävästi hän aikoi sanoa jotakin, mutta hän ei saanut sitä sanotuksi. Vihdoin hän kallisti päätään niin, että hänen hiuksensa valuivat hänen kasvoilleen ja virkkoi hiljaa, hieman vapisevalla äänellä:
– Stas…
– Mitä, aarteeni?
– Eivätkö he tule tänne?..
– Ketkä? Stas kysyi ihmeissään.
– Ne…tapetut…
– Mitä ihmettä sinä puhut, Nel?
– Minä pelkään!
Tytön kalpeat huulet alkoivat vavahdella.
He vaikenivat. Stas ei uskonut, että kuolleet voisivat liikkua, mutta kun oli yö eivätkä ruumiit olleet kaukana, hänelle tuli kummallinen olo.
– Mitä sinä puhut, Nel? hän toisti. – Tuo on Dinahin puhetta hengistä… Kuolleet eivät…
Hän ei puhunut loppuun, sillä samassa tapahtui jotakin kauheaa. Yön hiljaisuudessa kuului sieltä päin, missä ruumiit olivat, hirvittävää ääntä, jossa värisi riemu, epätoivo, raakuus, tuska, itku, iva…
Nel kirkaisi ja kiersi käsivartensa Stasin ympäri. Kauhu karmi poikaa. Saba nousi ja alkoi murista.
Mutta matkan päässä istuva Kali nosti rauhallisesti päänsä ja virkkoi melkein iloisesti:
– Hyeenat siellä nauravat Gebrille ja leijonalle…
23
Edellisen päivän tapahtumat ja yön vaikutelmat uuvuttivat Stasia ja Neliä siinä määrin, että he lopulta vaipuivat sikeään uneen. Vasta keskipäivällä tyttö tuli teltastaan. Stas oli herännyt aikaisemmin ja käskenyt Kalin valmistaa aamiaisen, joka…
Nuori neekeri vaikeni hetken. Sitten hän jatkoi: samalla saisi olla lounas, koska oli jo myöhä.
Kirkas päivänvalo karkotti öisen pelon. Lapset tunsivat itsensä levänneiksi ja virkeiksikin. Nel näytti voivan paremmin ja oli voimistunut. Koska molemmat tahtoivat päästä mahdollisimman kauaksi paikasta, jossa ammutut sudanilaiset olivat, he nousivat aterian jälkeen hevosten selkään ja ratsastivat eteenpäin.
Tähän aikaan päivästä kaikki Afrikassa matkaavat levähtävät ja yksinpä neekerikaravaanit etsivät suurten puitten varjoa. Auringon helottaessa kuumasti korkealta eläimet piiloutuvat tiheikköihin, linnut lakkaavat laulamasta, hyönteiset surisemasta, ja koko luonto muuttuu äänettömäksi, ikäänkuin se tahtoisi kätkeytyä pahalta hengeltä. Mutta he ratsastivat notkoa pitkin, jonka toinen seinä antoi niin paljon varjoa, että siinä saattoi kulkea suojassa paahtavalta helteeltä.
Stas ei halunnut kääntyä pois notkosta ensinnäkin, koska ylhäältä Smainin miehet saattaisivat helpommin nähdä heidät, ja toiseksi siitä syystä, että alhaalla saattoi helposti löytää vettä.
Maa kohosi kaiken aikaa, mutta tuskin huomattavasti. Kallioiden seinämillä näkyi keltaista rikkiä, ja vesi kallioiden koloissa oli rikkipitoista. Se johti lasten mieleen mahdilaisten tavan hangata hiuksiaan rikkijauheella. Toisin paikoin tuntui ilmassa biisamikissan hajua, ja siellä, missä liaanit valuivat koskina alas notkoon, tuntui huumaavaa vaniljan tuoksua. Pikku vaeltajat pysähtyivät mielellään tähän rehevyyteen, jota purppuraiset ja sinipunervat kukat koristivat. Hevoset käyttivät näitä kasveja ravinnokseen.
Eläimiä ei näkynyt, paitsi apinoita, joita oli paikoittain laumoina kallioitten laidalla. Ne muistuttivat niitä epäjumalankuvia, jotka Intiassa vartioivat temppeleitä. Suuret, harjakkaat koirasapinat näyttivät Saballe hampaitaan, rypistelivät vihaisesti kuonojaan, loikkivat kohti, pyörittivät silmiään ja raaputtivat kylkiään. Mutta Saba oli jo tottunut niihin, eikä välittänyt niiden uhkauksista.
He ajoivat nopeasti eteenpäin. Vapauden ilo karkotti Stasia yöllä kiusanneen painajaisen. Hän ajatteli vain, mitä nyt oli tehtävä, kuinka he voisivat päästä pois näiltä seuduilta, missä dervishien vangiksi joutuminen uhkasi heitä, kuinka he kestäisivät pitkän matkan aution maan halki kuolematta nälkään tai janoon, ja vihdoin, mihin suuntaan oli kuljettava.
Stas oli kuullut Hatimilta, että matka Fashodasta lähimpään kohtaan Abessinian rajalla vie vain viisi päivää: se oli noin tuhat mailia. Heidän lähdöstään Fashodasta oli nyt kulunut lähes kaksi viikkoa. Oli siis selvää, että he eivät olleet kulkeneet suoraan itään, vaan kääntyneet kauas etelään etsimään Smainia. Hän muisti, että he nyt kuudentena matkapäivänä olivat kulkeneet virran yli, joka ei ollut Niili, ja ajaneet suurten soitten ohi, minkä jälkeen maa oli ruvennut kohoamaan. Koulussa Port Saidissa oli Afrikan maantiedettä opetettu perusteellisesti, ja Stas muisti nimen Ballor ja Niiliin laskevan Sobat-virran, joka uoman mennessä umpeen tulvii yli rantojensa. Nämä vedet hän arveli sivuuttaneensa, mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan varma. Eihän Smain ollut voinut lähteä pyydystämään orjia Fashodasta itäänpäin, missä dervishit ja isorokko olivat tehneet tuhojaan, vaan hänen oli täytynyt kulkea etelään. Stas arveli siis kulkevansa samaan suuntaan kuin Smain. Tämä ajatus pelotti häntä aluksi. Hän rupesi aprikoimaan, eikö olisi parempi kääntyä tästä etelään päin vievästä notkelmasta pois itää kohti. Mutta hetken mietittyään hän jätti tämän aikeen, koska otaksui, ettei Smain kulkisi saaliineen samaa tietä takaisin, vaan suoraa päätä Niilille. Stas oivalsi, että Abessiniaan voi päästä ainoastaan etelästä päin, missä tämä maa rajoittuu autioon, villiin seutuun, sillä sen läntistä rajaa dervishit vartioivat tarkasti.
Stas päätti siis kulkea etelään. Siellä saattoi kyllä tavata neekereitä, mutta kernaammin hän oli tekemisissä mustien kuin mahdilaisten kanssa, ja luultavasti Kali ja Mea voisivat auttaa heitä alkuasukkaitten keskuudessa. Jo ensi silmäyksestä saattoi neekeritytön pitkistä ja hoikista jaloista päätellä hänen kuuluvan joko dinka- tai shilluk-neekeriheimoihin, jotka asuvat Niilin yläjuoksun varsilla kahlaillen suoalueilla kurkien tapaan. Kali, joka oli Gebrin rääkkäyksestä laihtunut melkein luurangoksi, oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen. Hän oli lyhyenläntä, vankka, harteikas, ja hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Mean. Hän puhui tuskin nimeksikään arabiaa, mutta vähäsen ki-suahelinkieltä, joka on levinnyt melkein kautta koko Afrikan ja jota Stas oli oppinut kanavatöissä olevilta sansibarilaisilta. Kali oli siis kotoisin jostakin eteläisestä maasta.
– Kali, mikä on sinun kansasi nimi? Stas kysyi häneltä.
– Wa-hima, vastasi neekeripoika.
– Onko se suurikin kansa?
– Hyvin suuri, käy sotaa samburuja vastaan ja varastaa heiltä karjaa.
– Entä missä on sinun kotikyläsi?
– Kaukana, kaukana!.. Kali ei tiedä, missä.
– Onko se samanlaista seutua kuin tämäkin?
– Ei. Siellä on väljät vedet ja vuoria.
– Mikä sen veden nimi on?
– Musta vesi.
Stas arveli neekeripojan olevan kotoisin Albert-järven seuduilta, jotka siihen aikaan olivat Emin pashan hallussa. Päästäkseen varmuuteen hän kysyi vielä:
– Onko Wa-hima-kansalla valkoihoinen johtaja, jolla on mustia savuavia laivoja ja sotajoukko?
– Ei. Vanhat ihmiset siellä sanoivat nähneensä valkoihoisia… (Kali haritti sormensa) yksi, kaksi, kolme!.. Niin, kolme valkoihoista on käynyt siellä norsunluuta etsimässä. Kali ei ole niitä nähnyt, sillä Kali ei ollut maailmassa, mutta Kalin isä antoi heille norsunluuta.
– Mikä isäsi on?
– Wa-himan kuningas.
Stasin ylpeyttä hiveli ajatus, että hänen palvelijansa oli kuninkaan poika.
– Tahtoisitko nähdä isäsi?
– Kali tahtoo nähdä äidin.
– Mitä wa-himalainen tekisi, jos näkisi meidät?
– Wa-himalainen lankeaisi kasvoilleen Kalin eteen.
– Johdata meidät heidän luokseen, niin saat jäädä sinne ja hallita isäsi jälkeen, mutta me jatkamme matkaa meren rannalle.
– Kali ei löydä sinne eikä tahdo sinne jäädä, sillä Kali rakastaa suurta herraa ja kuun tytärtä.
Stas kääntyi iloisesti ystävättäreensä päin ja virkkoi:
– Nel, sinusta on tullut kuun tytär!
Tyttö oli todellakin kasvoiltaan kalpea kuin kuu. Nuori neekeri oli hetken vaiti. Sitten hän jatkoi:
– Kali rakastaa Bwana Kubwaa (suurta herraa), koska Bwana Kubwa ei tappanut Kalia, vaan Gebrin, ja antaa Kalin syödä paljon.
Neekeri taputti vatsaansa ja hoki tyytyväisenä:
– Paljon lihaa, paljon, lihaa!
Stas tahtoi vielä tietää, kuinka neekeri oli joutunut dervishien vangiksi. Kävi ilmi, että kun hänet oli eräänä yönä saatu kiinni pyydystyskuopasta, joka oli kaivettu zeriban ulkopuolelle, hän oli kulkenut niin monen käden kautta, että hänen oli mahdotonta tehdä selvää maista, joiden kautta oli joutunut Fashodaan. Jos hän olisi kotoisin Albert-järven, Albert-Edward-järven tai Viktorian seuduilta, missä Unjoro- ja Uganda-maat sijaitsevat, niin hänen olisi pitänyt kuulla jotakin Emin pashasta, joka höyrylaivoineen ja sotajoukkoineen herätti neekereissä ihmetystä ja pelkoa. Tanganjikajärvi oli liian kaukana, ja näin ollen saattoi otaksua Kalin synnyinmaan olevan jossakin lähempänä. Siinä tapauksessa ei ollut mahdotonta tavata wa-himalaisia.
Muutaman tunnin kuluttua aurinko teki laskua, helle helpotti, ja vaeltajain eteen avautui leveä laakso, jossa oli vettä ja jossa kasvoi villejä viikunapuita. He pysähtyivät lepuuttamaan hevosia ja vahvistamaan itseään aterialla. Kun kalliot täällä olivat matalammat, Stas käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, näkyikö ympäristössä savua.
Tuossa tuokiossa Kali oli kalliolla ja katseltuaan joka suuntaan laskeutui liaaniköynnöstä pitkin alas ilmoittamaan, että savua ei näkynyt, mutta että siellä oli "njama". Saattoi helposti arvata, ettei hän tarkoittanut lintuja, vaan joitakin suurempia eläimiä. Hän osoitti Stasin luodikkoa ja pani kaksi sormea päälaelle merkiksi, että ne olivat sarvipäisiä.
Nyt kiipesi Staskin pyssyineen kalliolle ja tähysteli varovasti kallion laidan yli. Siellä oli niin kauas kuin silmä kantoi suuria puita, joitten runkoja tuli oli kärventänyt. Erään puun suojassa oli lauma antilooppeja, joitten ruumis muistutti hevosta ja pää puhvelihärkää. Ne olivat noin sadan askelen päässä ja tuuli puhalsi niistä Stasiin päin, joten ne vaaraa aavistamatta söivät kaikessa rauhassa. Stas tahtoi hankkia karavaanille ravinnoksi lihaa ja ampui lähintä eläintä, joka kaatui maahan kuin salaman lyömänä. Muut karkasivat pakoon ja niitten mukana suuri puhvelihärkä, joka oli seisonut näkymättömänä toisten eläinten takana. Nyt Stas ei ampunut enää lihan tarpeesta, vaan metsästyshalusta. Hän odotti hetkeä, jolloin puhvelihärkä olisi sivuttain häneen ja ampui. Eläin hoiperteli hieman, mutta juoksi edelleen kadoten epätasaiseen maastoon, ennenkuin Stas ehti ladata pyssynsä uudestaan.
Kun savu hälveni, Kali istui antiloopin päällä viiltämässä sitä
Gebrin veitsellä. Stas meni katsomaan eläintä.
Kun Kali oli syönyt hiukan raakaa antiloopinlihaa, hän rupesi nylkemään otusta. Stas ihmetteli, ettei Saba tullut saamaan osaansa. Hän vihelsi, mutta koiraa ei näkynyt.
– Iso koira juoksi puhvelihärän jälkeen, huomautti Kali.
– Näitkö?
– Kali näki.
Sen sanottuaan neekeri rupesi kantamaan antilooppia leiripaikalle. Stas vihelsi vielä muutaman kerran, mutta huomattuaan sen turhaksi hän meni Kalin jälkeen.
– Stas, vihelsitkö sinä Sabaa? kysyi Nel, joka pienillä sormillaan kyni lintua. – Se lähti teidän peräänne.
– Minä ammuin puhvelihärkää, ja se lähti ajamaan sitä takaa. Olen hieman huolissani siitä, sillä puhvelihärät ovat niin voimakkaita, että leijonatkin pelkäävät niitä. Saban voi käydä huonosti, jos se rupeaa tappelemaan sellaisen pedon kanssa.
Nel tuli kovin levottomaksi ja ilmoitti, ettei hän mene nukkumaan ennen kuin Saba on palannut. Havaittuaan tytön huolestumisen Stas pahoitteli, että oli lainkaan tullut puhuneeksi vaarasta ja rupesi lohduttelemaan.
– Lähtisin kyllä pyssyineni niiden perään, hän sanoi, – mutta ne ovat varmasti jo kaukana, kohta peittää pimeys niiden jäljet. Puhvelihärkä oli vaikeasti haavoittunut ja toivottavasti kuolee pian. Joka tapauksessa se on niin heikko, että Saba pääsee vaaran uhatessa pakoon. Kyllä se tulee takaisin, vaikka saattaa mennä myöhään.
Stas ei uskonut omia sanojaan, sillä hän muisti lukeneensa afrikkalaisen puhvelihärän valtavasta kostonhimosta. Vaikka se on vaikeasti haavoittunut, se juoksee pitkiä matkoja, vaanii metsästäjää, yllättää hänet, puskee häntä ja viskaa sarvillaan ilmaan. Saballe saattaisi helposti sattua jotakin sellaista.
Tuli yö. Kali ja Mea tekivät zeriban ja valmistivat illallisen.
Mutta Sabaa ei vain kuulunut. Nel tuli yhä surullisemmaksi ja alkoi vihdoin itkeä. Stasin täytyi lopulta pakottaa hänet nukkumaan. Poika lupasi itse odottaa koiraa ja mennä aamun valjettua etsimään sitä. Nel menikin telttaan, mutta pisti tuon tuostakin päänsä ulos teltasta kysyen, eikö koira ollut jo tullut. Vasta puolenyön jälkeen Nel nukahti. Mea tuli silloin nuotion ääreen valvomaan Kalin jälkeen.
– Miksi kuun tytär itkee? kysyi neekeripoika, kun hän yhdessä Stasin kanssa rupesi makuulle. – Kali ei tahdo sitä.
– Hän suree Sabaa, jonka puhvelihärkä luultavasti on tappanut.
– Mutta ehkei se olekaan tappanut sitä, musta poika vastasi.
Sitten he vaikenivat, ja Stas vaipui sikeään uneen. Oli vielä pimeä, kun hän heräsi viluun. Nuotio oli sammumaisillaan. Mea, jonka vuoro oli vartioida tulta, oli nukahtanut.
Kalin paikka oli tyhjä,
Stas heitti oksia nuotioon, tönäisi neekerityttöä kylkeen ja kysyi:
– Missä Kali on?
Mea töllisti häneen hetken aikaa, havahtui ja sanoi:
– Kali otti Gebrin veitsen ja meni zeriban taa. Luulin, että hän tuo puuta, mutta hän ei ole tullut takaisin.
– Onko siitä kauankin?
– On.
Stas odotti jonkin aikaa, mutta kun neekeriä ei näkynyt, hän vasten tahtoaan kysyi itseltään: Onko hän paennut?
Hänen sydämensä täyttyi tunteesta, minkä ihmisen kiittämättömyys herättää. Olihan Stas puolustanut häntä Gebrin julmuutta vastaan, vapauttanut hänet. Nel oli aina ollut hänelle hyvä ja itkenyt hänen kohtaloaan. Ja kuitenkin hän oli paennut! Kali sanoi, ettei tiedä, missä Wa-hima on eikä tahdo sinne päästä, mutta pakenipa kuitenkin. Stas muisti ihmisten kertoneen Port Saidissa, kuinka typeriä neekerit ovat, ja että he pakenevat omaksi kuolemakseen. Kaikesta päättäen Kalikin, jonka ainoana aseena oli Gebrin miekka, kuolisi nälkään tai joutuisi orjuuteen tai petojen saaliiksi.
– Voi sinua kiittämätöntä hölmöä!
Stas rupesi tuumimaan, kuinka paljon raskaammaksi matka kävisi hänelle ilman Kalia, kun täytyisi juottaa hevoset, sitoa ne yöksi kiinni, rakentaa teltta ja zeriba, nylkeä eläimiä – kaikki tämä jäisi nyt hänen tehtäväkseen, kun nuori neekeri oli poissa. Hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä ei ollut käsitystäkään monesta tehtävästä, kuten esimerkiksi eläimen nylkemisestä.
Aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten tropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta, mutta kampa kädessä ja tukka hajalla.
– Onko Saba tullut? hän kysyi.
– Ei vielä.
Tytön huulet alkoivat vapista.
– Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. – Muistahan, että se hietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.
– Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.
– En voi.
– Mikset?
– En voi jättää sinua ja Meaa kahden tänne.
– Entä Kali?
– Kali on poissa.
Stas ei tiennyt, kertoako totuuden heti, mutta koska sitä ei voisi kauankaan salata, hän arveli, että parasta on ilmaista kaikki kohta.
– Kali on ottanut Gebrin miekan ja lähtenyt yöllä jonnekin pois. Kuka tietää, vaikka hän olisi paennut. Neekerit tekevät usein niin, vieläpä omaksi vahingokseen. Minä säälin häntä… Mutta ehkä hän vielä huomaa tehneensä tyhmästi ja…
Saban iloinen haukunta keskeytti hänen puheensa. Nel viskasi kamman maahan ja aikoi juosta koiraa vastaan, mutta tarttui kiinni zeriban oksiin. Ensin ilmaantui näkyviin Saba, mutta pian sen jälkeen tuli Kalikin niin likomärkänä kuin olisi ollut rankkasateessa.
Lapset ilahtuivat tavattomasti. Kun Kali hengästyneenä ja väsyneenä oli astunut zeriban sisäpuolelle, kiersi Nel valkoiset käsivartensa neekeripojan mustan kaulan ympäri ja syleili voimiensa takaa.
– Kali ei tahdo nähdä bibin itkevän, sanoi neekeri, – ja sentähden
Kali etsi koiran.
– Kali on hyvä! vastasi Stas taputtaen mustaa poikaa olkapäähän. —
Mutta etkö sinä pelännyt leijonan tai pantterin tulevan yöllä vastaan?
– Kali pelkäsi, mutta Kali meni, hän vastasi. Näillä sanoilla hän voitti lasten sydämet. Nelin pyynnöstä Stas otti yhden niistä lasihelminauhoista, joita kreikkalainen Kaliopuli oli antanut heille mukaan, ja pani sen Kalin kaulaan. Hyvillään lahjasta tämä katsoi ylpeästi Meaan ja virkkoi:
– Mealla ei ole helminauhaa, mutta Kalilla on.
Sabaa toruttiin sitä vastoin ja se sai kuulla käyttäytyneensä jo toisen kerran huonosti palvelusaikanaan Nelin luona. Jos sellaista kerran vielä tapahtuisi, niin se pantaisiin armotta kiinni. Saba kuunteli ja heilutti häntäänsä niin, että sitä oli vaikea ymmärtää, mutta Nel sanoi, että koiran silmistä jo näkyi, kuinka se häpesi, ja jollei sen naama olisi niin karvainen, sen voisi nähdä punastuvankin.
Sitten he söivät aamiaista, johon kuului viikunoita ja antiloopinlihaa. Heidän syödessään Kali kertoi öisestä retkestänsä, ja Stas käänsi sen Nelille englanniksi, sillä tyttö ei ymmärtänyt ki-suahelikieltä. Puhvelihärkä oli juossut kauas, ja sen jälkiä oli ollut vaikea löytää pimeässä yössä. Kaikeksi onneksi oli hiljakkoin satanut sen verran, että raskaan eläimen jalanjälki oli tuntunut pehmenneessä maassa. Käsillään ja varpaillaan jälkiä hapuillen Kali oli kulkenut eteenpäin. Vihdoin hän oli löytänyt puhvelihärän, joka oli luultavasti kaatunut kuolleena, koskei mitään jälkiä taistelusta sen ja Saban välillä saattanut huomata. Saba oli syönyt suuren kappaleen rintaa ja vaikkei se jaksanut enää syödä enempää, niin se oli murissut eikä päästänyt lähelle paria hyeenaa ja sakaalia, jotka odottivat vuoroaan. Saba oli murissut Kalillekin, mutta Kali oli uhannut sitä "suuren herran" ja "bibin" vihalla, tarttunut sen kaulahihnaan ja päästänyt koiran vasta notkossa irti.
Siihen päättyi kertomus Kalin yöllisestä seikkailusta.
Iloisin mielin he nousivat hevosten selkään ja ajoivat eteenpäin. Mutta pitkäjalkainen Mea katseli kadehtien Kalin helminauhaa ja Saban kaulusta ja ajatteli surullisena: "Noilla molemmilla on kaulanauha, mutta minulla on vain messinkinen rengas toisessa jalassa."