Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttääminusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähdensanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästäsilmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, ettäminua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmätseikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekinjättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihenoli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A – win kanssa; tämä miesteki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina.Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli, joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voiolla hänestä puhumatta.
A – w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipialentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveellisettunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuoriaatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kantelimajuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyydenliitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta onseuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassasukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomallaelämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällätehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksikymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan janautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrinhoukutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänenkujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hänkietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänneSiperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänenelämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalonmuutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaistaluonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitäänmielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuintyönpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, ettäpakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiinilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaailkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa.Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muidenpahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niintäydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuinA – wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olenmaininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoakunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A – w. Koko vankeutensa aikananäytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettuhampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja jokavoi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitähyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele, sillä tunsin A – win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinkakauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikäänkohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaistapilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä,että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekätaidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuinsemmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oliturmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat jaetteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoinolivat kaikki ystävällisiä A – wille ja kohtelivat häntä paljoasuopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänellevankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskottelihän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hänolevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaanhänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jollaoli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin.A – w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu olihumalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksisekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri hetikorvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A – win ryhtymäänmuotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A – w oli suuritaiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansaoikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niinolet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siismenetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A – winriisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita, vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuinsuurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattomankauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntävedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunutkoskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmänepäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekälähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A – w oli siitä nähtävästipahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä,herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämäystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähteinlakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollutA – win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taasseuraava: A – win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän surikovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hänkatseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimattaseurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samallamitalla. Yleensä on M: n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea.Syy, jonka tähden A – w oli joutunut vankilaan, oli M: lle tuntematon.Mutta kun A – w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskottelihän oitis M: lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisestakanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastuisuuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koettelilohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänensurunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntäja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A – w rupesihäntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. olijalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollensiis aivan toisenlainen kuin A – w; mitä M. sitä ennen oli puhunutvankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A – w ensitilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M: iin, vainoilihäntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisisitä estänyt. A – w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänenhalpamaisuutensa tulikin M: n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaanhymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itsehuomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasisittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitävastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi, arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, ettähän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitäilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, ettätäällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin; minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A – wia.
Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui taiviruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, eräänluotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta, tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin, niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillätäytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuinkakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. AkimAkimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessaja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhastaruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. – Ruunun tavarat, kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiinoitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitäsaada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti.Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaankanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi, samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisestiheidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitäsydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin,ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikkaniistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivantoisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhänesimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoillarääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minäniistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarkaoli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksusotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului sehämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi, mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaaraskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian.Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiintämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena.Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajanloppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimattamaksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa.Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentäkopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.
Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys javoima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankinrahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan, vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästitarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään – arvelivatesimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeiltapoistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat hesurusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskintekisivät kauheita rikoksia – tullaksensa kuolemaan tuomituiksi taimuuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseenon hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkauttakysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisenajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä,ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattomanahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitääjotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta taijonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuriauneksijoita. Minä tapasin täällä kaksikymmen vuotiseen pakkotyöhöntuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin: "Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin…" Vangin nimiosoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaanmenettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä,kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muunmaailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkiaitselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus(vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpäaliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystävastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään jaylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttäätovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, ettähänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hänvoipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja ettäkaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähdenvangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseenja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omatvaaransa – siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä eisaattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaakiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseenhetkisenkin hengittää vapaasti.
Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyäänuseampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä,aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan,elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistäröyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön taimuuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki onsyynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinenilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttuavihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänähaudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsakanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietystihänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Muttaeihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, ettämelkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina; senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaussuuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aikalailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se onvaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseäänmelkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei kokopuuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.
Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?
VI
Ensimäinen kuukausi.
Mukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaanhiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattunavankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jottane siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahatsain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotkakaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämäänveljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneetelämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamattasillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidänomia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaistahenkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leskiNastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaanvoinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneenelämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huoltaetupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänellerakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan, että hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa häntosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimmekuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä.Muun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme.Vankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan jatutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa eräänläheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kauniseikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinenja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatontahyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen.Minä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein kokoillan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehtimyöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvinkuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisiollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteenjääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistäsikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanutpahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdäänkouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä jokusellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsäolivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten olihakenut puodista. "Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voittekäyttää näitä hyväksenne", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsäpuolustellen… Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut),että rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä.Kuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä envoi mitenkään ymmärtää.
Vaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, enkuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minuaja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopaviidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, ettänuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivatminulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietystiarvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, ettähe olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidätluotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaanantaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minävakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini.Minä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minäolin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassaen voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennenkaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minätiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitäodottamattomin käytäntö.
Niinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimattapienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitshsai minut ryhtymään. "Kuollut talo!" sanoin minä itsekseni katsellenjoskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotkakuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minäkatselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saadaselville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivatohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina(nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaantai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuinajatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömännäköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkkihuolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi jakavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelinitsekseni – ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen… Minäkyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonkakanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennensanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnistaei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisennäköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M: ltälainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä olijuomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonkajälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni.Mutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes, minkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita; muistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymyhuulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelinitsekseni.
Varhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihallakahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaakahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillävarustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähteekarkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, josvälttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangitnostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti?Insinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet jatyönjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka käviväträätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvettavarten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä.Sitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoinkarkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnantakana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunuttaruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisihukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkäänhintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oliympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisiistua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhönryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen, jos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saadaurakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollutheille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaanvalmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloinitserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksittyenemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaantehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä senkeskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin jasumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevallerannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestäänääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolmemiestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita.Minä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minähalusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?
Muistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaanporvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosikohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun – viisikopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari ristisilmiänsä ja jatkoi matkaansa.
Tovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toisettaas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenäänveltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti, jopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Seoli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oliriitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsäkaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoinlaulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:
Eukon sain ma tahtomatta —
Jauhamass' ollessain.
Balalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmellakielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.
Hänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä;pidettiinpä sitä melkein loukkauksena.
– Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti eiollenkaan koskenut.
– Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomauttitoinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.
– Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, – olettehante niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.
– Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.
– Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratowkääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. – Luumuihin ja vehnäseenolen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa, tuulta myövät, hirveästi rikastuvat.
– Mitäs sinä möit?
– Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa…
– Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.
– Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules,
Lukaa!
– Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräspienenläntä, terävänenäinen vanki.
– No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!
– Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.
– Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet,Moskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulleviisitoista ja lähetettiin pois… Niinpä minä siellä enennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niinkovasti, etten oikein osaa sanoakaan.
Moni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka pitivelvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietystipalkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edestilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.
– Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. —
Pukukin maksaa sata ruplaa.
Skuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikanpäällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.
– Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. – Moskovastakinerotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi,Moskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakasystävä, älä huoli katsoa…
– Päätäsikös pitää katsoa?
– Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas
Lukaa.
– Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?
– Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parinvalmiiksi.
– Menikö kaupaksi?
– No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikätotellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän – osti.
Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.
– Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratowsanomattoman kylmäverisesti. – Stepan Feodoritsh Pomortsewille, luutnantille, laitoin anturat.
– Olikos hän tyytyväinen?
– Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäinpolvellaan. Kovin hän suuttui. – No, niin! mitäpäs siitä!
Kun ol' hetki vierähtännä,
Akuliinan mies ol' läsnä…
Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.
– Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinenluoden häneen karsaan silmäyksen.
– Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.
Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muidenvihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisenja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Muttasyynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissaollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankiensanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikkiiloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Seriippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinenihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Muttaolipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten janiitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli erässellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangenhupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen,hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiinvallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammattisotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielävastedes puhua.
Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaavavähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muitaetevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystäsekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. hesaavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenäänolivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljonkadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopakunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivatpäällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisinajärjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim.laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minuakohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovinpuheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.
Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka olipurettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minäluulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut.Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen vetisaappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän.Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla jarupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.
– Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi jokuitsekseen.
– Lastujako lie tarvinnut.
– Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.
– Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättälukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankeaperäkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltostiosoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivattalonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkinhullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottupää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata luntavasten.
– Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattavaon, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekinolivat toiseksi puoleksi talonpoikia.
– Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.
– Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla, huomautti kolmas.
Kaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillävälin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.
Häneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella jajaettiin tasan miesten kesken.
Nuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, ottiparikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmeakalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunutvaatimukseen.
– No, etkös sitten sitäkään anna?
– Mitä sitä?
– Sitä, jota hiiret eivät syö.
– Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.
Vihdoin saapui työnjohtajakin, kepillä varustettu aliupseeri.
– Hei, miehet! Miksi istutte! Käykää työhön!
– Antakaahan urakalle, Iwan Matweitsh, virkkoi eräs "etevimmistä"nousten hitaasti paikaltaan.
– Miksi ette ennen pyytäneet? Kun lotjan puratte, niin siinä onkinurakka.
Vihdoinkin nousivat vangit ja lähtivät verkalleen joelle. Kohtailmaantui heidän keskuudessaan "järjestäjiäkin", ainakin sanoissa.Lotjaa ei saanut rikkoa miten kuten, vaan oli mahdollisuuden mukaansäilytettävä hirsiä, etenkin kaaripuita, jotka pitkin pituuttaanolivat kiinnitetyt puunauloilla lotjan pohjaan; työ oli pitkällistä jaikävää.