Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltäjotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomusei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.
Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksenalaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi(sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoavoimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sentähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengenyli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankejapiti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen jasuurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikkiilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollenhillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, jajos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään, niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuinolen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa.Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän olikokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hänTresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kunTresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa; ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänenkanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa olieräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäinhyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.
– Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hänvangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies, joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinentalonpoika.
– Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajankuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni janäinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasitulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koiraparanisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, joskuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri; jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan, niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään…
Ja niin kuolikin Tresorka.
Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata.Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampiavuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, ettähän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkinheikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuodenkuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kunkaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytyttivahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti.Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön.Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle.Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iskisyrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikkitapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hänsairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut, että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkääneriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.
Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi – Minä sanoinjäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupapalata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangitalkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivättyötä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiintyöskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret, mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin setyö, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti.Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.
Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensinpaikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaakyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinutsitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän.Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.
Toiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikkieivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaanerikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaankaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa.Heillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin hekatsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahtimeidän seuraamme.
– Kotona en ole ollut, vaan tiedän kaikki! huusi eräs korkeakasvuinenvanki astuen kyökkiin ja tarkastellen kaikkia läsnäolijoita.
Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, jäntevä ja laiha. Hänenkasvonsa osoittivat viekkautta ja samalla iloisuutta. Etenkin olihuomattava hänen paksu, riippuva alahuulensa; se teki hänen muotonsasangen hullunkurisen näköiseksi.
– No, hyvinkös nukuitte! Miksikäs ette tervehdi? Terve, kurskilaiset!lisäsi hän istahtaen omaa ruokaa syövien joukkoon; – leipää-suolaa!Ottakaa vastaan vierastanne!
– Emmepä, veli hyvä, olekkaan kurskilaisia.
– Tampovalaisiakos?
– Emme tampovalaisiakaan. Meistä et paljoa hyödy. Mene rikkaan miehenluo, pyydä häneltä!
– Vatsani on tänään tyhjä, veliseni; mutta missäs rikas mies on?
– Tuollahan tuo Gasin on rikas mies; mene hänen luokseen!
– Gasin tänään huilaa, veliseni, juopi kaikki rahansa.
– Hänellä on parikymmentä ruplaa, huomautti toinen. – Viinakauppa onedullista.
– No ettekös huoli vieraasta? Syönpähän sitten ruunun ruokaa.
– Mene teetä pyytämään. Tuolla herrat juovat teetä.
– Mitkä herrat, eihän täällä ole herroja; samanlaisia ovat kuinmekin, murahti eräs nurkassa istuva jörönnäköinen vanki. Tähän asti eihän ollut sanonut sanaakaan.
– Joisihan sitä teetäkin, vaan en ilkeä pyytää: meillä onarvontuntoa! huomautti paksuhuulinen vanki katsoen ystävällisestimeihin.
– Jos tahdotte, niin saatte minulta, sanoin minä hänelle. —
Haluttaako?
– Vielähän kysytte! Kuinkas ei haluttaisi! – Hän tuli pöydän ääreen.
– Katsoppas vaan, kotonaan särpi kaalia tallukasta, vaan täällä teetätahtoo; herrasjuomaa tavottelee, virkkoi jörönnäköinen vanki.
– Eikös täällä kukaan juo teetä? kysyin minä häneltä. Mutta hän eihuolinut vastata kysymykseeni.
– Kas tuossa kalatsiakin [vehnäleivos. Suom. muist.] tuodaan – sallittehan minun saada kalatsiakin?
Kalatsit tuotiin sisään. Nuori vanki kantoi kokonaista sidettä jamyöskenteli sitä vankilassa. Kalatsien kauppias oli luvannut hänellejoka kymmenennen ja sitäpä vanki nyt halusikin ansaita.
– Kalatsia, kalatsia! huusi hän astuessaan kyökkiin; – moskovalaisia, kuumia! Söisin itse, vaan rahaa on tarvis. No, pojat, viimeinen on jäljellä. Kellä teistä on ollut äiti?
Tämä äidin rakkauteen vetoominen huvitti kaikkia, ja häneltä ostettiinmuutamia kalatseja.
– Mutta kuinka luulette, sanoi myyjä, eiköhän Grasin huilaa itseänsäansaan. Jumal' auta! kun kerran on alkanut… Ei aikaakaan, niin onkahdeksansilmäinen täällä.
– Pistetään piiloon. Mitä, onkos hän kovin humalassa?
– Onpa niinkin! Juonittelee ja hakee riitaa.
– Saapipahan sitte selkäänsä…
– Kenestä he puhuvat? kysyin minä vieressäni istuvalta puolalaiselta.
– Gasinista, eräästä vangista. Hän harjoittaa täällä viinakauppaa.Kun saa kokoon jonkun verran rahaa, juo ne heti. Hän on kovasydäminenja pahankurinen; selvänä on hän hiljainen, vaan päissään kauhea.Ihmisiä vastaan hyökkää hän veitsi kourassa. Silloin muut häntähillitsevät.
– Millä tavoin?
– Hänen kimppuunsa käy noin kymmenkunta miestä ja nämä alkavat lyödähäntä armottomasti, kunnes hän menee tainnoksiin, s.o. lyövät hänetpuolikuolleeksi. Sitten panevat hänet laverille ja peittävät turkilla.
– Mutta sillä tavoinhan voipi hän menettää henkensä?
– Toinen mies menettäisikin, mutta ei Gasin; sillä hän on kauheanväkevä, väkevämpi kuin kukaan muu täällä vankilassa. Seuraavanapäivänä herää hän aivan terveenä.
– Mitenkäs se on, kysyin minä vielä puolalaiselta, syöväthän hekintuolla omaa ruokaansa, ja minä juon teetä. Yhtähyvin näkyvät hekatselevan teetäni katein silmin. Mitenkä se on ymmärrettävä?
– Siihen ei ole syynä tee, vastasi puolalainen. He ovat vihaisiateille siitä, että olette aatelismies, ettekä heidän kalttaisensa. Hetahtoisivat sangen mielellään loukata ja alentaa teitä. Saattepa vieläkokea paljon ikävyyksiä. Täällä on meidän kovin vaikea olla. Kaikinpuolin on meidän tilamme huonompi kuin muiden. Tottuaksemme näihinoloihin tarvitaan paljon malttia. Usein saatte vielä kuulla parjauksiateen ja oman ruo'an tähden, vaikka täällä moni muukin sangen usein syöomaansa ja jotkut juovat alituisesti teetä. He saavat sitä tehdä, vaanme emme saa.
Sen sanottuaan hän nousi ylös ja lähti pois pöydän äärestä. Muutamanminuutin jälkeen toteentuivat hänen sanansa.
III
Ensimäisiä vaikutuksia.
Niinpian kuin M – tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) olilähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.
Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oliarkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimattaankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan, huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli ainasaapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoenmistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsityksenivankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittäätämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivätminusta arvoituksilta.
Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työoli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olenmaininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisastirahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jotyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hänveltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollutrahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Muttavaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät senonnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin olirahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysine äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpähän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmitenjoutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa.Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino.Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle… En voi ollasanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkinvarsinaisesta aineestani.
Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensihetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollutlaisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotainniin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelinhänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaisetrypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niinhyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tännesuurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyäkääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinojasaadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muidenintoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itsesanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat hesen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollutvarakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja menilujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan"kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaaelänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivoihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein"uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänenväitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtäkaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseenvakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitäseurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinkatarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaankunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakinvanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivatkehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekätavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia jakovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hänolikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkinriitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, eikuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti jailoisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kentieserehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurustavoitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkunaivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä,että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistäkunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntäukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoinymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Muttahuolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan, piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta.Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kellokolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istuiuunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhatamajuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minäkuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herravahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdätoisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi. – Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkeinkaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa.Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin, mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisihän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässäpaalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se olikuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihenkoloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin etteikukaan voinut piilopaikkaa löytää.
Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä,minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsisäilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas onluonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansavuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus"huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessaunohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella, kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä,ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata kokoansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työnääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja, nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja javaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niidenomistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsänäytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; jamonessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, ettäkaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistäjoutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta.Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiintavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamullaylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeenpukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen.Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hänkuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muilletovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joiitsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokominkuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokiennäyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi."Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien keskenjuoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisenamahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleensoittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyiviulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän eiharjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisäveliensoittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumattaseurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaaviuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä,ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun oletsaanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda, voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenäpidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaanjonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtuitoisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri jainvaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomistavarten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaamitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesimeluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntärauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähdenalipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkätahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi, että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. – Mutta mistäs viinaa hankittiin?
Viinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita; kauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä,että juojia ja "huilaavia" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiinrahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyiaivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollutammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täälläkyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätönluonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksija hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatiipaljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekätavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija eihuoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sensitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkinkerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansasuuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hänpalkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaanvoittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänenapulaisiaan.
Vankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttäja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta japäättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidänselkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansamenettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo jasuostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaallaanniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilanulkopuolella on sovelias henkilö – sotamies, porvari, väliin jokunainenkin – joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista, verrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee senjohonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään.Hankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksentunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vanginsovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansamene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, muttakuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamatkuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensinja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavattarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoovanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollistaon, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan kokokavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekäsaattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitavavaras, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuorenrekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkkavaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voinähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänenjälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahikaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstäpalaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta senjälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen, ettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistäkopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin onjäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan, salaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hänpääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Muttavälistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaanjälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille,pääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon jasalakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamattaurakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisihäntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisikaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että hemolemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitseesalakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaansaakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihinmuuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaamitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan oleolemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niinettä jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, eihäntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonkakanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkanystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikkimitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, muttakenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tainuhteleminen.
Mutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, ettäviinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodutsuolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, ettäviina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suoletja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, jarupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin, ilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtäkuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakinedeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauanuneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullistamieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovatsäästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän viene anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattainpuhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta senmukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä.Viinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa.Helppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitäniistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisestavieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkinpian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Sillointuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin.Ensin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhatrepaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikkiviimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sittenseuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hänanniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy häntukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; häntyöskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksienonnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajanvirtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toistasamanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvinkerran on saapuva.
Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suurensumman rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisenkerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännytsen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkiaitselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varatovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan.Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaantietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijainluo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettääviimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta, joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin taivartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitäon jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaajälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleenanniskelijan toimeen. – Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullatuneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät hevälistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhönmenevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupunginääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaanhalveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin.Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin taimyöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomatretket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä,että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä vartenvaadittiin kovin paljon rahaa.
Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattomansievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän olimonessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänenkaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha.Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän olisuurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä,puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset, piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksikeritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sieväoli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hänkuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivathänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin olihyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä.Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellytkenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa, hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntäjoskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hänoitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankientavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuinkymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleenmitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinutuusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten – niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinenSirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä,oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa; ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein ainapilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hänvirkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseenkasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän.Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento olijoutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankienosastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivatvierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostuiäkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunutsotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinkasotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, ettäsotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivathänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.
– Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. – Minkä tähden jouduit sinätänne, vieläpä erityiseen osastoon… Voi sinua, Sirotkin parka!
– Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa;tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköniGrigori Petrowitshin.
– Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinkasinä olisit voinut ketään murhata!
– Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämätukalalta.
– Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussatuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelposotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänytrenikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.
– Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen, sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut… Elämänikävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisivaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, enjuonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa,Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. – Ympärillänioli vaan kovasydämisiä ihmisiä – ei ollut missä itkeäkään. Joskuspiti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli joyö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui; oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minälaskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni; riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasinsiihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minätarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia, kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Muttamitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämäon? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetinpaikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, ettäkävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolentunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla.Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssynkäteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten jajouduin tänne erityiseen osastoon.