Kohta joulun jälkeen tulin minä kipeäksi ja minut vietiin rykmentinsairashuoneeseen, joka oli yksinäisellä paikalla puolen virstan päässälinnasta. Sairashuoneen avaralla pihalla olivat palvelusväen sekälääkärien asunnot ynnä muut tarpeelliset rakennukset. Päärakennukseenolivat sioitetut sairashuoneen monet eri osastot. Vankeja varten olijätetty ainoastaan kaksi isoa huonetta, jotka olivat aina sairaitatäynnä, mutta etenkin kesällä, jolloin vuoteita täytyi asettaalähemmäksi toisiansa. Näissä sairashuoneissa oli kaikenlaista"onnetonta kansaa." Siellä oli vankilamme asukkaita, ja syytöksenalaisia sotamiehiä, sekä tuomittuja että tuomitsemattomia; siellä olimyöskin sairaita ojennusruodusta tuosta omituisesta laitoksesta, johonlähetettiin pienempiä rikoksia tehneitä rykmentin sotamiehiä mukaparantamaan käytöstänsä; parin kolmen vuoden kuluttua palasivat nekuitenkin sieltä semmoisina heittiöinä, ettei mihin panna. Kun jokuvanki sairastui, ilmoitti hän asian aliupseerille. Hänen nimensäkirjoitettiin kirjaan, joka annettiin mukaan, kun hänet lähetettiinvartijan seuraamana rykmentin sairashuoneeseen. Siellä tutki lääkärikaikkia pyrkijöitä ja ken huomattiin todellisesti sairaaksi, se pääsilaitokseen. Nimeni merkittiin kirjaan ja kello yhden jälkeen, kun muutlähtivät työhön, lähetettiin minut sairashuoneeseen. Sairas vanki ottimukaansa rahaa ja leipää, niin paljon kuin mahdollista, sillä sinäpäivänä ei hän voinut saada sairashuoneessa ruokaa; saappaan varteenpisti hän myöskin pienen piippunysän ynnä tupakkakukkaron ja tulukset.Sairashuoneeseen tullessani tunsin jonkun verran uteliaisuutta tätäuutta, minulle vielä tuntematonta laitosta kohtaan.

Päivä oli lämmin ja sumuinen – yksi niitä päiviä, jolloinsairashuoneen tapaiset laitokset näyttävät hyvin ikäviltä. Vartijansaattamana astuin minä eteiseen, jossa oli pari ammetta ja jossa kaksisyytöksen alaista sairasta, niinikään vartijan seuraamina oli joodottelemassa. Saapuville tuli välskäri, joka katsahti meihin veltostija meni vielä veltommin ilmoittamaan tulostamme apulaislääkärille.Tämä tuli oitis saapuville, tarkasti meitä hyvin ystävällisesti jaantoi meille "tautilistat,", joihin oli kirjoitettu nimemme. Taudintarkempi tutkiminen, lääkkeiden määrääminen y.m. oli sen lääkärintehtävänä, joka hoiti vankien osastoja. Minä olin jo ennen kuullut, että vangit eivät saata kyllin kehua lääkäreitään. "He ovat kuinisät", vastattiin minulle, kun minä kyselin lääkäreistä. Sillä välinpiti meidän muuttaa pukua. Entiset vaatteet otettiin meiltä pois janiiden sijaan annettiin uudet alusvaatteet, pitkät sukat, tohvelit, myssy ja paksu, ruskeanvärinen sarkanuttu, jonka vuori näyttilaastarilla tahratulta palttinalta, toisin sanoen, se oli tavattomanlikainen. Sitten vietiin meidät vankien osastoon, joka oli pitkän, korkean ja puhtaan läpikäytävän päässä. Ulkonainen puhtaus olikaikkialla tyydyttävä; kaikki, mikä ensi katseella pisti silmään, oliloistavaa. Ehkäpä vaatimuksenikaan eivät olleet kovin suuretvankilasta tullessani. Molemmat syytöksenalaiset joutuivatvasemmanpuoliseen osastoon, minut vietiin oikeanpuoliseen. Ovi olilukittu ja sen edustalla seisoi pyssyllä varustettu sotamies. Nuorempialiupseeri (kuuluva sairashuoneen vartijoihin) käski päästää minutsisälle ja niin saavuin minä pitkään, kapeaan huoneeseen, johon oliasetettu vuoteita, luvultaan kaksikymmentä kaksi; niiden joukossa olikolme tai neljä vapaata. Vuoteet olivat puiset ja viheriäksi maalatut; muuten ovat sen laatuiset vuoteet Venäjällä tunnetuita siitä, etteivätmillään muotoa voi olla ilman luteita. Minä sain sijani nurkassa, sillä puolen, jolla oli akkuna.

Kuten jo sanoin, oli täällä sairaita meidänkin vankilastamme. Muutamatheistä olivat minulle vanhoja tuttuja. Enin osa oli kuitenkinsyytöksen alaisia ja ojennusruotulaisia. Kovasti sairaita, s.o.alituisesti vuoteen omana olevia ei ollut kovin paljon. Ne, jotkaeivät olleet kovin sairaita, istuivat vuoteillaan tai kävelivätedestakasin pitkin huonetta, jossa kahden vuoderivin välille jäimelkoinen ala kävelyä varten. Huoneessa oli tavattoman tukahuttavahaisu. Ilma oli täynänsä kaikenlaisia vastenmielisiä höyryjä jalääkkeen hajua, vaikka valkea uunissa paloikin lakkaamatta. Vuoteenioli verhottu kirjavalla päällysvaatteella. Minä otin sen pois.Päällysvaatteen alla oli sarkapeite, varustettuna palttinavuorilla jakarkeat alusvaatteet, joiden puhtaus oli hyvin epäilyttävää laatua.Vuoteen vieressä oli pöytä, ja sen päällä ruukku ynnä tinakuppi.Kaikki tämä oli siisteyden vuoksi peitetty pienellä käsiliinalla.Pöydän alaosassa oli vielä hylly, jossa teen juojat säilyttivätteekyökkejä, kaljahaarikoita y.m.; mutta teen juojia ei ollutsairastenkaan joukossa paljon. Piiput ja tupakkakukkarot, joita olimelkein kaikilla, jopa keuhkotautisillakin, pidettiin kätkössävuoteiden alla. Lääkärit ja muut esimiehet eivät juuri koskaantarkastelleet vuoteenaluksia ja jos näkivät jollakin piipun, eivätolleet sitä huomaavinaan. Muuten olivat sairaatkin varovaisia japolttivat melkein aina uuniin. Ainoastaan yöllä poltettiin suoraanvuoteelta; mutta yöllä ei täällä käynytkään kukaan muu kuinvartijaupseeri jolloinkulloin.

Sitä ennen en koskaan ollut missään sairashuoneessa; kaikki oliminulle siis aivan uutta. Minä huomasin, että olin herättänyt muissasairaissa uteliaisuutta. He olivat jo kuulleet minusta ja katselivatminua nyt ujostelematta, jopa hiukan ylpeästikin, niinkuin kouluissakatsellaan uutta tulokasta tai lakituvissa oikeuden hakijaa. Oikeallapuolellani makasi eräs syytöksen alainen kirjuri, jonkun kapteeninäpäräpoika. Häntä syytettiin väärän rahan teosta ja hän oli maannuttäällä jo vuoden päivät, nähtävästi aivan terveenä, mutta vakuuttaenkuitenkin lääkäreille, että hänellä oli valtasuonen vika. Miessaavutti tarkoituksensa; sillä hän pääsi pakkotyöstä sekäruumiin rangaistuksesta ja oli jo vuoden päivät maannut T – kinsairashuoneessa. Hän oli vankka ja roteva mies, ijältään noinkahdenkymmenen kahdeksan vanha, suuri veijari, sangen älykäs jatavattoman itserakas; itse oli hän vakuutettu olevansa mitärehellisimpiä miehiä maailmassa ja niinpä oli hän syyttömyydestäänkinaivan varma. Hän rupesi ensiksi puhelemaan kanssani kysellen minultauteliaasti yhtä ja toista ja selitellen puolestaan tarkoilleen, mimmoinen oli sairashuoneen ulkonainen järjestys. Tietysti ilmoittihän minulle ennen kaikkia olevansa kapteenin poika. Hän olisimielellään tahtonut olla aatelismiehenäkin tai ainakin "säätyläisenä."Kohta sen jälkeen tuli luokseni eräs ojennusruotulainen, joka alkoivakuutella tuntevansa useita pakkotyöhön lähetettyjä aatelismiehiä jarupesi luettelemaan heitä sekä ristimä- että isännimeltä. Hän oli joharmaapäinen sotamies, ja hänen kasvoistaan voi päättää, että hän olisuuri valehtelija. Hänen nimensä oli Tshekunow. Hän nähtävästi hakiystävyyttäni siinä luulossa, että minulla oli rahaa. Huomattuaan, ettäolin varustettu teelehdillä ja sokurilla, tarjosi hän oitis apuaanluvaten hankkia teekyökin ja keittää minulle teetä. Teekannun oliM – tsky luvannut lähettää minulle jonkun täällä työskentelevän vanginmukana. Mutta Tshekunow ei kaivannut sitä. Hän hankki jonkunlaisenpadan, jopa kupinkin, kiehutti teeveden ja palveli minua erittäinhalukkaasti, saaden siitä kärsiä myrkyllisiä pilkkasanoja eräältätoiselta sairaalta. Tämä sairas oli keuhkotautinen, joka makasi minunvastassani; hänen nimensä oli Ustjantsew, sama syytöksenalainensotamies, joka oli juonut korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa jasiten hankkinut itselleen keuhkotaudin; hänestä olen jo maininnutjoskus ennen. Tähän asti oli hän maannut ääneti ja vaikeastihengittäen sekä katsellut karsain silmin Tshekunowia. Miehen suuritotisuus teki, että hänen tyytymättömyytensä tuntui hiemanhullunkuriselta. Lopulta ei hän voinut enää olla vaiti:

– Sen orja! Löysipähän herran! sanoi hän voimattomuudesta hengästyen.

Hän oli kovasti sairaana.

Tshekunow kääntyi vihaisesti hänen puoleensa:

– Kuka on orja? kysyi hän katsoen halveksivaisesti Ustjantsewiin.

– Sinä olet orja! vastasi tämä vakavasti, ikäänkuin hänellä olisiollut täysi oikeus moittia Tshekunowia ja ikäänkuin se olisi ollutkinhänen velvollisuutenaan.

– Minäkö orja?

– Sinäpä juuri. Kuulkaahan, hyvät ihmiset, ei usko vielä! Ihmettelee!

– Mitä se sinuun koskee? Näethän, että he ovat yksin, aivan kuinilman käsiä. Palvelijatta eivät ole tottuneet olemaan. Miksi enauttaisi heitä, sinä takkukuonoinen narri!

– Kuka on takkukuonoinen?

– Sinä olet takkukuonoinen.

– Minäkö takkukuonoinen?

– Sinäpä juuri!

– Kauniskos itse olet? Onhan sinulla nenä kuin variksen pesä …koska minä olen takkukuonoinen.

– Oletpa niinkin takkukuonoinen! Parasta olisi, että makaisit jakuolisit rauhassa, kun Jumala on kerran rangaissut.

– Mitä! Pitäisikö minun ehkä kumarrella mokomia. Ei isänikäänkumarrellut eikä käskenyt minunkaan kumartelemaan. Minä … minä…

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta kova yskä ja veren sylky esti hänetsiitä. Kohta nousi kylmä hiki hänen kapealle otsalleen. Yskältä ei hänsaanut puhutuksi, vaikka hänellä olisi kyllä ollut halua. Silmistänäkyi, että hän olisi tahtonut vielä riidellä, vaan nyt piti hänenvoimattomana viittailla ainoastaan kädellään… Niinpä uneuttikinTshekunow hänet viimein.

Minusta tuntui, että keuhkotautisen viha tarkoitti pikemmin minua kuinTshekunowia. Siitä, että Tshekunow tahtoi palvella ja ansaita sitenjonkun kopeikan, ei häneen olisi voinut kukaan suuttua. Jokainenymmärsi, että hän teki sen ainoastaan rahan tähden. Siinä kohdenalhainen kansa ei ole kovin arkatuntoinen. Mutta Ustjantsew eisuvainnut minua eikä teetäni eikä sitä, että olin kahleissakinherrana, toisen palveltavana, vaikka minä en ollenkaan pyytänytkeltään palvelusta. Ja todella minä olisinkin tahtonut tehdä kaikkiitse, ettei kukaan olisi tarvinnut pitää minua velttona jaherrasmaisena. Siinäpä olikin minun itserakkauteni, koska asia kerranon puheeksi tullut. Mutta siitä huolimatta tapahtui aina – minullekäsittämättömästä syystä – etten koskaan voinut sysätä luotani niitämonia palvelijoita ja apulaisia, jotka vapaehtoisesti tulivat tarjolleja lopulta saivat minut valtoihinsa siinä määrin, että itse muutuinvihdoin heidän palvelijakseen; ulkonaisesti näytti kuitenkin siltä,että minä olisin ollut heidän herransa ja etten ilman heitä olisivoinut tulla toimeenkaan. Se seikka oli minusta tietysti hyvinharmillinen. Mutta Ustjantsew oli keuhkotautinen ja ärtyisäluonteeltaan. Muut sairaat olivat välinpitämättömiä, näyttivätpähiukan ylpeiltäkin. Muistan, että sillä kertaa oli kaikilla puheenaineena eräs syytetty vanki, joka paraillaan kärsi ruumiinrangaistustaan ja jonka samana iltana piti saapua sairashuoneeseen.Sairaat odottivat tulokasta uteliaina. Sanottiin muuten, ettärangaistus tulee olemaan helponlainen – kaikkiaan ainoastaanviisisataa lyöntiä.

Vähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verrankuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki jasilmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toisetsairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissasairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat, jopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistätosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitääntautia, ainoastaan "lepäilemään." Sääliväiset lääkärit ottivat heitämielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olovankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaistatuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oliraskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksiosaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejanija muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen, joka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskinvastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sittennäin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanutkauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille; mutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaanmeni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuolikovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama.Minua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaantullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasieräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivotonsotamies… Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita… Minämainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän joensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästäsairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehelläoli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisestikoko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisenaivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: "Jumalani, mimmoinen rangaistus!" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaanpaperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemminja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseennenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanutväriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieninenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekäpunaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeenlevitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaastikeräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaanruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samallakun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinansäästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettäsairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin samannutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen.Minun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkintarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomionipuoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemminlääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikinluonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaansairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori olijoskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt olise ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin, että vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita, joilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla janiinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut ollatahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olinsairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinutilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minullevastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset… Ja vaikkasairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisestivallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollutmihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat, että niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtaudenylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes…

Juuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota vartensivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua jahuonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseenastui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näinensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa.Sittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liiankovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaillejonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokastavastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaanottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovastirangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta jahuomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies, joka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettuerityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaaviahuomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä,etenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesiväthyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apuatoimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paitarangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja, jotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksimainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsäkummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujenkärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahastilyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivatheillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma, levoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitämelkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmenvuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinenmies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseenasti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkälakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja kävelinoin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoinhäntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaankummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseenesineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni.Tee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä,niin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuliluokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitäseisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuunkatsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta,päätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkinlaattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitämuihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluitarangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät hehuolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että miesparka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivantyytyväinen.

Sillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla, kuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoinlääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, lukikaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiinkuitenkin yösaavi sisään… Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämäsaavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivälläpäästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuinminuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osastooli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiärangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannuttoimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollutollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunutmissään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleetsiihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineetkyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkiakohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka olikaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi, että heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan eivoinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitäänedesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi,röyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta.He käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaasamoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim.joihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä jahengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona.Tuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämälämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneenilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, ensillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisiryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itsenisyylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista.Niin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanutesimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nytonkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuinmonen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaanankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilmanmitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyäänpuikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinneliioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hänpakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisivoitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettuvartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähänvahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinenvartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseenolisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna, jonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mielipäästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaaristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisitappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oliakkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellävartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisenosaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänenvieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisivoinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssypäässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitäei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiinehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma ontarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä envoinut mitenkään käsittää.

Koska kerran olen tullut kysyneeksi "minkä tähden", niin en voi ollamainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monenvuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi ollasanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani.Minä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittuavankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivatsiihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä.Tuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään eikenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovastisairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on, että kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaanovat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmisellerasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleidenkantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista.En tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentääntunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksikiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipipitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti… Mutta ajatelkaamme, ettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaanlaita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitäsanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten, keuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin, että olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivattoimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekinollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka eiansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, eisovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jokoskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaanrangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiinrangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen, varovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? – sitä on mahdotonymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinensaattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän, etenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin ollaolevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa.Tauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhänsitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät hekarkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi, rangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakinon ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattominja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaakivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisenesteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niineihän kuolevata tarvinne enää rangaista.

Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollutvanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähelläUstjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä.Ehkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta, jonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvinvähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha, solakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oliomituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin"kuivuvan" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitiväthäntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkäminä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni.Hän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinäpäivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuestijäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuolitunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiinauttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengittivaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle,ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältäänpeitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätäoli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivatkuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut; kylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänenpäällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hännyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennenhänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivatkeskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattominaskelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhäkovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoinlöysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesisitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiinse pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömälläannettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksenruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisännäköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huoltaulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hänvainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasisitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille; vainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä olikuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoitaodotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyväpainaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitäsanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsäkiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä,katseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; panikaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot; valon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeatahammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä.Vihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäripäässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemminja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleenpäässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä.Paljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hänriisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä.Hän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samallakertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikäänharmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraansilmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempainmiesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahtijostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajatakohti ja sanoi:

– Olihan hänelläkin äiti! – sekä lähti sitten pois.

Muistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua… Miksi oli hän nelausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiinruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivatlaattiata vasten… Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiärupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseerikäytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettäväkahleistaan…

Mutta minä olen poikennut aineestani…