Ennen esiripun nostamista oli huoneessa nähtävänä omituisen vilkaskuva. Katselija-joukko, joka oli kaikilta puolin tungettuna, ahdistettuna, odotti kärsimättömänä ja onnellisen näköisenä näytelmänalkamista. Takapuolella olivat ihmiset miltei päällekkäin. Moni olituonut kyökistä halkoja mukanaan; asetettuaan paksun halon joten kutenpystyyn seinää vasten, kävi katsoja seisomaan sen päälle nojatenmolemmilla käsillään edessään olevan hartioihin ja seisoi siinäasemassa yhtä mittaa noin pari tuntia tyytyväisenä itseensä japaikkaansa. Toiset pysyttelivät jaloillaan uunin alareunustallanojaten niinikään edessään olevia vasten. Sivulla olevilla lavereillasoittajien yläpuolella nähtiin myöskin taajoja katselijajoukkoja.Siellä olivatkin hyvät paikat. Noin viisi miestä oli kiivennyt uunilleja katselivat sieltä alas. Niilläpä oli iloa! Ikkunalaudoilla nähtiinmyöskin paljon myöhästyneitä katsojia, jotka eivät parempia paikkojaenää löytäneet. Kaikki käyttäytyivät hiljaan ja siivosti. Kaikkitahtoivat näyttäytyä herrojen ja muiden vierasten läsnä ollessaparaimmassa valossa. Kaikkien kasvot ilmaisivat mitä lapsellisintaodotusta; kaikki olivat punaisia ja hikisiä kuumuudesta. Olipaomituista nähdä lapsellista iloa ja mitä puhtainta mielihyvää vankienmerkityissä, rumennetuissa kasvoissa, jotka sitä ennen olivat olleetsynkät ja jörömäiset! Kaikki olivat paljain päin ja oikealta puolenkatsoen näyttivät minusta kaikkien päät kerityiltä. Mutta näkymöltäkuuluu liikettä ja melua. Kohta nostetaan esirippu ylös. Soittokuntaalkoi soittaa… Tästä soittokunnasta on mainittava pari sanaa.Sivulla oleville lavereille oli sijoitettu kahdeksan soittajaa, joillaoli kaksi viulua (yksi oli vankilasta ja toinen lainattu joltakinlinnassa asuvalta; soittajat olivat omia miehiä), kolme balalaikaa – kaikki omatekoisia, kaksi kitarria ja rumpu kontrabaasin asemesta.Viulut olivat huononpuoleisia ja kitarrit samoin, jota vastoinbalalaikat olivat oivallisia. Ja niitä käsiteltiinkin mestarillisesti.Soitettiin ainoastaan tanssikappaleita. Väliin napauttelivat soittajatsormillansa balalaikan koppaan; säveleissä, balalaikan käyttämisessäja kappaleiden esittämisessä oli aivan omituista, alkuperäistä. Yksikitarrin soittajakin teki tehtävänsä oivallisesti. Se oli samaaatelismies, jonka sanottiin murhanneen isänsä. Mitä rumpuun tulee, tehtiin sillä ihmeitä; väliin pyöri se käyttäjänsä sormella, väliinviilsi tämän peukalo pitkin sen pintaa; väliin kuului taajoja, heliseviä ja yksitoikkoisia lyöntejä, väliin taas tuo voimakas ääniikäänkuin hajosi lukemattomiksi pieniksi, täriseviksi ääniksi. Senlisäksi oli myöskin kaksi harmonikaa. Enpä toden totta olisi uskonut, että yksinkertaisilla kansan käyttämillä soittokoneilla voisi saadaniin paljon aikaan; sävelien sopusointuisuus, esittämisen luonne jahenki olivat ihmeteltäviä. Vasta nyt huomasin minä, että venäläisissätanssisävelissä on todellakin paljon reippautta ja iloisuutta. Vihdoinkohosi esirippu. Kaikki liikahtivat ja kallistuivat toiselta jalaltatoiselle; takimaiset nousivat varpailleen; joku putosi halolta; kaikkiavasivat suunsa, kohottivat silmänsä, ja täydellinen hiljaisuusvallitsi… Näytäntö alkoi.
Vieressäni seisoi Alei veljiensä ynnä muiden tsherkessiläistenseurassa. He olivat suuresti mieltyneet teaatteriin ja kävivät sielläjoka ilta. Kaikki muhamettilaiset, tataarilaiset y.m. pitävät paljonnäytelmistä; sen olin minä jo ennenkin huomannut. Heidän lähellään oliIsai Fomitsh, joka esiripun kohottua tuli tavattoman uteliaaksiluullen saavansa nähdä kaikenmoisia ihmeitä ja kummituksia. Aleinihanista kasvoista loisti lapsellista iloa, niin että oli erittäinhupaista katsella häntä ja muistanpa, että silmäni väkisinkinkääntyivät häneen, kun näyttelijät olivat jollain sukkelalla tempullasaaneet aikaan yleistä naurua. Hän ei nähnyt minua; sillä hänellä olimuuta katsottavaa. Vasemmalla puolellani seisoi eräs vanhanpuoleinenvanki, joka aina oli ollut jörömäinen ja tyytymätön. Tämä oliniinikään huomannut Alein, ja minä näin, kuinka hän hymyillen kääntyimuutaman kerran nuoren tsherkessiläisen puoleen; niin oli Aleiviehättävä! Alettiin "Filatkan ja Miroshkan" näyttämistä. Filatka(Baklushin) oli todella oivallinen. Hän suoritti tehtävänsäihmeellisen tarkkaan. Näkyi, että hän oli miettinyt jokaisenlauseensa, jokaisen liikkeensä. Tyhjänpäiväisiin sanoihin jatemppuihin osasi hän panna ajatusta, niin että ne täydelleenvastasivat tarkoitustansa. Jos sen ohessa otetaan lukuun miehenluonnollinen, teeskentelemätön iloisuus ja yksinkertaisuus, niinluulenpa, että lukija itsekin, jos olisi nähnyt Baklushinin,myöntäisi, että hänellä oli paljon luonnollista taipumustanäyttelemistaitoon. Filatkaa olin minä nähnyt usean kerran Moskovan jaPietarin teaattereissa ja voin vakuuttaa, että pääkaupunkiennäytelmätaiturit eivät näytelleet sitä niin hyvästi kuin Baklushin.Häneen verrattuna olivat he maalaisia herrasmiehiä, eivätkävarsinaisia talonpoikia. Mutta talonpoikaa olisivat he kuitenkintahtoneet esittää. Baklushinia yllytti sen ohessa kilpailu; silläkaikille oli tunnettu asia, että toisessa kappaleessa Kedrilin osaanäyttelisi vanki Potseikin, jota kaikki syystä tai toisesta pitivätBaklushinia etevämpänä näyttelijänä; se harmitti Baklushinia kovasti.Monta kertaa tuli hän viime aikoina luokseni ja purki minullesydämensä. Kaksi tuntia ennen näytelmän alkamista valtasi hänet kuume.Kun katsojat nauroivat ja huusivat: "Hyvin, Baklushin! Oikein kelpolailla!" loistivat hänen kasvonsa ilosta. Suutelukohtaus, jossaFilatka huusi ennakolta Miroshkalle: "pyyhi suusi", tehden itsekinsaman tempun, oli hyvin hullunkurinen. Kaikki rupesivat nauramaan.Mutta enimmin vetivät huomiotani puoleensa katsojat; sillä nyt olivatkaikki teeskentelemättömiä. He tulivat väkisinkin iloiselle tuulelle.Mieltymyshuutoja kuului tuon tuostakin. Tuossa joku nykii naapuriansaja ilmoittaa hänelle tunteitaan, huolimatta siitä, ken hänennaapurinaan sattui olemaan; toinen taas, kun näkymöllä tapahtui jotainhupaista, luo ihastuneena silmäyksiä muihin katsojiin ikäänkuinkehoittaakseen heitäkin nauramaan. Kolmas taas maiskuttelee kieltänsäja näpäyttelee sormiansa eikä saata mitenkään pysyä asemillaan.Voimatta kuitenkaan mennä mihinkään, muuttelee hän vaan jalaltatoiselle. Kappaleen loppupuolella tuli ilo ylimmilleen. Minä enlaisinkaan liioittele. Sillä ajatelkaamme, että tämä kaikki tapahtuivankilassa, ajatelkaamme kahleita ja edessä olevaa pitkää, surullista, yksitoikkoista elämää; olihan kaikille näille masennetuille ihmisillesallittu iloita hetkinen sekä unhottaa ajaksi raskas unensa panemallatoimeen kokonaisen teaatterin, ja vieläpä semmoisen, että sitäihmettelivät ja ihailivat kaupunkilaisetkin. Vankeja tietysti huvittikaikki, muun muassa puvutkin. Erittäin hauskaa oli heistä nähdä, ettäesim. Wanjka Otpietijlla tai Netswietajewilla tai Baklushinilla oliaivan toisenlainen puku, kuin se, jossa heitä vuosien pitkään olitotuttu näkemään. "Onhan tuo sama mies, sama vanki, jonka jaloissakahleet kilahtelivat ja kuitenkin ilmaantuu hän nyt herrasnutussa jakorkeassa hatussa! Onpa hän laittanut itselleen viikset ja tukankin.Tuossapa hän ottaa taskustaan punaisen nenäliinan ja heiluttaa sitäollen olevinaan herrasmiehenä!" Kaikki olivat riemastuksissaan.Tilanhaltija esiytyi ajutantin vormussa, tosin vanhanpuoleisessa, olkanauhoissa ja kokaardilla varustetussa hatussa; hän teki tavattomanvaikutuksen. Halullisia tämän osan näyttelemiseen oli ollut kaksikin, jotka riitautuivat keskenään aivan kuin pienet lapset, sillä kumpikinolisi tahtoneet esiytyä olkanauhoilla varustetussa upseerin puvussa!Muiden vankien täytyi ratkaista riita ja enimmät äänet saiNetswietajew, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut pulskempi taikomeampi kilpailijaansa, vaan siitä syystä, että hän vakuuttiaikovansa esiytyä keppi kädessä ja tätä keppiänsä tulisi hänheiluttelemaan ja piirtelemään sillä maata kuin herrasmies ainakin, jota temppua Wanjka Otpietij ei voisi tehdä, kun hän oikeitaherrasmiehiä ei koskaan ollut nähnyt. Ja kun Netswietajew sittenilmaantui puolisoineen näkymölle, piirteli hän todellakin alinomaamaata hienolla kävelykepillään, jonka hän jostain oli hankkinut pitäensitä arvattavasti herrasmaisuuden etevimpänä tuntomerkkinä.Arvattavasti oli hän joskus lapsuudessaan, pienenä, paljasjalkaisenapoikaressuna ollessaan, nähnyt jonkun komeasti puetun herran kävelevänkeppi kädessä ja ihastunut kovasti tämän taitavaan kepinheilutukseen; niinpä olikin muisto siitä jäänyt ijäksi päiväksi hänen mieleensä,joten hän nyt kolmenkymmenen vanhana osasi samalla tavoin heilutellakeppiänsä koko vankilan ihastukseksi. Netswietajew oli niin kiintynyttoimeensa, ettei hän kepistään nostanut silmiään edes silloinkaan, kunhänen oli jotain sanottava. Tilanhaltijan puoliso oli myöskintavallaan huomattava henkilö. Hän esiytyi vanhassa, peräti kuluneessamusliinihameessa, käsivarret sekä kaula paljaana ja kasvot kovastimaalattuna; päässä oli hänellä karttuuninen yömyssy, toisessa kädessäpäivänvarjo ja toisessa kirjavasta paperista tehty viuhka. Hänellenaurettiin kovasti, niin että hänen itsensäkin täytyi muutaman kerranruveta nauramaan. Tätä osaa näytteli vanki Iwanow. Sirotkin olitytöksi puettuna erittäin sievä. Kupletit sujuivat myöskin hyvin.Sanalla sanoen kaikki olivat tyytyväiset näytäntöön. Kritiikkiä eiollut eikä voinutkaan olla.
Musiikki soitti taas alkajaiskappaleen ja esirippu nousi jälleen. Nytnäyteltiin Kedriliä, joka oli Don-Juanin kalttainen; ainakin veivätpirut kappaleen lopulla sekä herran että palvelijan mukaansa. Kappaleoli yhdessä näytöksessä; sen alku ja loppu olivat arvattavastikadoksissa. Mitään järkeä kappaleessa ei ollut. Tapauksen paikka oliVenäjällä, jossain ravintolassa. Isäntä toi huoneeseen herran, jollaoli sinelli päällä ja pyöreä hattu päässä. Herran jälkeen tuli hänenpalvelijansa Kedril kantaen kapusäkkiä ja siniseen paperiin käärittyäkanaa. Kedrilillä oli puoliturkki yllä ja lakeijan hattu päässä. Hänse olikin syömäri. Hänen osaansa näytteli vanki Potseikin, Baklushininkilpailija; herrana oli sama Iwanow, joka edellisessä kappaleessa olinäytellyt tilanhaltijan rouvan osaa. Ravintolan isäntä Netswietajewilmoittaa, että huoneessa oleskelee paholaisia, ja lähtee sitten pois.Herra, joka on alakuloisen ja huolestuneen näköinen, sanoo tietäneensäasiasta jo ennen ja käskee Kedrilin järjestämään kapineita javalmistamaan illallista. Viimemainittu kalpenee ja vapisee kuin haavanlehti, kuultuaan paholaisista. Hän tahtoi paetakin, vaan pelkäsiherraansa. Ja sitä paitsi oli hänen nälkä. Hän on nautinnonhimoinen, viekas ja pelkurimainen; hän pettää herraansa joka askeleella, muttasamalla pelkääkin häntä. Hänessä oli omituinen palvelijatyyppi, jokahyvin paljon muistutti Leporelloa. Potseikin oli hyvä näyttelijä,mielestäni vielä parempi kuin Baklushin. Kun minä seuraavana päivänäkohtasin Baklushinin, en ilmoittanut hänelle tietysti ajatustanitäydellisesti; siten olisin häntä liian paljon loukannut. Se, jokanäytteli herran osaa, teki myöskin tehtävänsä hyvin. Joutavaa juttelihän paljon, mutta lausumatapa oli kuitenkin säännöllinen ja reipas, liikkeet asianmukaisia. Sill'aikaa kun Kedril puuhailee kapusäkinparissa, kävelee herra ajatuksissaan pitkin laattiaa ja ilmoittaajulkisesti, että hän tänä iltana päättää maallisen matkansa. Kedrilkuuntelee uteliaana, vääntelee kasvojaan ja puhuu itsekseen naurattaenkuuntelijoita joka sanalla. Hänen ei ole sääli herraa; mutta hän onkuullut paholaisista ja haluaisi tietää, mitä ne ovat; niinpä rupeekinhän kyselemään. Herra ilmoittaa hänelle vihdoin, että hän kerranjossain hädässä oli pyytänyt ja saanutkin apua paholaisilta; ettätänään oli määräpäivä, jolloin ne arvattavasti tulevat sopimuksenmukaan noutamaan hänen sieluansa. Kedrilissä syntyy kova pelko. Muttaherra ei kadota mielen malttiaan ja käskee palvelijansa valmistamaanruokaa. Kuultuaan ruoasta, tulee Kedril taas iloiseksi, ottaen esillekanan ynnä viinipullon, ja ei aikaakaan, niin rupee hän itse kanaamaistelemaan. Yleisö nauraa. Äkkiä narahti ovi, tuuli pieksiakkunaluukkuja; Kedril vapisee ja pistää suuhunsa mitä pikemmin niinsuuren paistipalan, ettei jaksa sitä nielläkään. Taas nauretaan. "Onkovalmis?" huutaa herra käyskennellen pitkin laattiaa. – "Kohta, herra… minä teille… valmistan", vastaa Kedril, istautuu itsepöytään ja rupee ahkuamaan herransa ruokaa. Yleisöä tuntuu huvittavanhänen sukkeluutensa ja viekkautensa samoin kuin sekin, että herra onnarrina. Täytyy tunnustaa, että Potseikin ansaitsi kaikkea kiitosta.Sanat "kohta, herra, minä teille valmistan", lausui hän oivallisesti.Istuen pöydän ääressä söi hän ahnaasti peläten joka hetki, ettei herrahuomaisi hänen keppostaan; joka kerta, kun tämä kääntyi päin, piiloutui Kedril pöydän alle vieden kanapaistin mukanaan. Vihdoin saahän nälkänsä tyydytetyksi ja rupee huolehtimaan herrastaan. – "Jokokohta, Kedril?" huutaa herra. – "Tuossa paikassa!" vastaa Kedrilhuomattuaan, ettei herralle ole jäänyt paljon mitään jäljelle.Lautasella oli vaan kanan jalka. Alakuloinen ja huolestunut herra eihuomaa mitään, vaan istautuu pöydän ääreen ja Kedril asettuu pyyhekourassa hänen taakseen. Katsojat nauroivat Kedrilin sanoille, liikkeille ja kasvojen väänteille, kun hän yleisöön kääntyneenäosoitteli tyhmää herraansa. Juuri kun herra alkoi syödä, ilmestyivätpaholaiset. Tässä ei voinut enää käsittää tapausten juoksua japaholaisetkin ilmestyivät jokseenkin kummallisella tavalla.Sivukulississa aukeni ovi ja sisään astui valkeaan vaippaan verhottuolento, jolla pään asemesta oli palava lyhty; toisen olennon päässäoli myöskin lyhty ja kädessä palmikko. Mitä nämä lyhdyt, palmikot javalkeat vaipat merkitsivät, ei voinut kukaan käsittää. Eikä sitämuuten ajateltukaan. Niinhän arvattavasti piti olla. Herra kääntyipaholaisten puoleen jokseenkin rohkeasti ja huusi heille, että hän olivalmis lähtemään. Mutta Kedril pelkää kuin jänis; hän ryömii pöydänalle, mutta pelostaan huolimatta muistaa hän ottaa mukaansaviinipullon. Paholaiset poistuvat hetkiseksi; Kedril tulee ulos pöydänalta; mutta juuri kun herra aikoo ruveta jatkamaan ruokailuaan, ilmestyvät paholaiset jälleen ja ottavat herran takaapäin kiinniviedäkseen hänet kadotuksen valtakuntaan. "Kedril, auta minua!" huutaaherra. Mutta Kedrilillä on muuta tekemistä. Hänellä on nyt pöydän allapaitsi pulloa, myöskin lautanen ja leipä. Hän jää yksin, paholaisetpoistuvat ja herra heidän mukanansa. Kedril tulee pois pöydän alta, katselee ympärilleen ja ihastus loistaa hänen kasvoiltaan. Viekkaastisiristää hän silmiänsä, istautuu herran tuolille ja nyykyttäen päätäänyleisölle sanoo puoleksi sopottamalla:
– Kas nyt olen yksin… ilman herraa!..
Kaikki nauroivat sille, että hän on ilman herraa; mutta sitten lisäähän vielä yleisöön kääntyneenä niinikään puoleksi sopottavalla äänelläja yhä iloisemmin vilkutellen silmiään:
– Herran veivät paholaiset…
Katsojien riemastus oli sanomaton. Paitsi sitä, että herran olivatvieneet paholaiset, sanottiin tämä seikka niin veitikkamaisellatavalla, että ei voinut olla käsiään taputtamatta. Mutta Kedrilin onniei kestänyt kauan. Juuri kun hän oli ennättänyt kaataa itselleenlasillisen viiniä, palasivat paholaiset ja hiipien varpaillaantarttuivat takaapäin Kedriliin kiinni. Kedril huutaa täydestäkurkusta, eikä tohdi pelosta katsoa taaksensakaan. Puolustautua ei hänmyöskään voi; käsissä on hänellä pullo ja juomalasi, joista hän eisaata luopua. Suu auki ja silmät selällään istuu hän puolen minuuttianiin hullunkurisen näköisenä, että hänestä olisi kannattanut ottaavalokuva. Vihdoin viedään hänkin pois; pullo oli mukana ja mies parkapotki sekä huusi minkä jaksoi. Hänen huutonsa kuului vielä kulissientakaakin. Esirippu laskeutui ja kaikki nauroivat, olivatihastuksissaan… Soittokunta rupesi taas soittamaan tanssin säveltä.
Soitto alkoi hiljaan, tuskin kuultavasti, mutta sitten kasvoi sevähitellen, tahti tuli nopeammaksi ja napauksia balalaikan koppaavasten alkoi kuulua… Soitto oli täydessä vauhdissa ja olisipaGlinkan pitänyt kuulla sitä, vaikkapa sattumaltakin täällä vankilassa.Alkoi pantomiini, jonka kestäessä soittajat jatkoivat soittoansa.Näkymöllä nähtiin tupa ja siinä mylläri ynnä hänen eukkonsa. Myllärikorjaili nurkassaan siloja ja hänen eukkonsa kehräsi pellavaa. Eukonosaa näytteli Sirotkin ja myllärinä oli Netswietajew.
Mainitsen tässä, että kulissit olivat sangen huonot. Senpä tähdenpitikin mielikuvituksen täydentää se, jota silmä ei nähnyt. Takaseinänasemesta oli levitetty jonkunmoinen matto tai loimi; sivuseinäksi oliasettu huononlainen sermi. Vasen puoli ei ollut millään peitetty, niinettä sieltä näkyivät laverit. Mutta katsojat olivatkin vähänvaativaisia ja taipuvaisia mielikuvituksessaan täydentämään sen, mikätodellisuudessa puuttui; vangeille se ei ollutkaan vaikea asia. "Kunsanotaan, että siinä on puutarha, huone tai tupa, niin kaikki se onkinpidettävä puutarhana, huoneena tai tupana – samahan se on." Sirotkinoli nuorena naisena hyvin suloinen. Katsojat sanoivat puoliääneenmuutamia kohteliaisuuksia. Mylläri lopetti työnsä, otti lakkinsa jasitten vielä piiskan sekä lähestyi vaimoaan ja ilmoitti merkeillä,että hän aikoi mennä ulos, mutta jos vaimo hänen poissa ollessaanpäästäisi jonkun sisään, niin … ja mylläri näytti piiskaa. Vaimokuunteli ja nyökäytteli päätään. Piiska oli hänelle arvattavasti hyvintuttu, sillä hänellä oli omia vehkeitään miehensä poissa ollessa. Mieslähti pois. Niin kohta kun hän oli päässyt oven taa, näytti vaimohänen jälkeensä nyrkkiään. Mutta samassa kuului kolkutusta; oviaukenee ja sisään astuu naapuri, niinikään mylläri, pitkäpartainen jakauhtanaan puettu. Kädessä on hänellä lahja, punainen liina. Eukkonauraa; mutta juuri kun naapuri tahtoo häntä syleillä, kuuluu ovellataas kolkutusta. Mitäs nyt on tehtävä? Eukko piilottaa naapurin pöydänalle ja tarttuu itse värttinään käsiksi. Ilmestyy toinen hyväilijä; seon kirjuri ruunun vormussa. Tähän asti sujui näytteleminenmoitteettomasti, liikkeet olivat aivan oikeat. Täytyipä oikeinihmetelläkin näitä tilapäisiä näyttelijöitä ja vastoin tahtoansaajatella – että paljon voimaa sekä kykyä menee hukkaan meilläVenäjällä vapauden ja suotuisien olojen puutteessa! Mutta vanki, joka näytteli kirjurin osaa, oli arvattavasti joskus käynytmaaseututeaatterissa ja tullut siihen käsitykseen, että meikäläisetnäyttelijät eivät tiedä ollenkaan, kuinka näkymöllä on astuttava. Janiinpä hän nyt astuikin aivan kuin entiseen aikaan klassillistensankarien sanotaan näkymöllä astuneen, s.o. hän teki ensin pitkänharppauksen ja nostamatta toista jalkaansa seisahtui äkkiä, heittipäänsä ja koko ruumiinsa taaksepäin, katseli ylpeästi ympärilleen ja – astui vasta sitten toisella jalallaan. Sellainen astuminen olinaurettava, etenkin kun sitä otti noudattaakseen huvinäytelmässäesiytyvä kirjuri. Mutta yleisö ajatteli, että varmaankin sillä tavallapiti ollakin eikä huolinut arvostella sen tarkemmin mokomiapitkäveteisiä askeleita. Tuskin oli kirjuri ennättänyt laattiankeskelle, kun kolkutusta kuului jälleen; emäntä joutui taas pulaan.Minne on kirjuri kätkettävä? Kistuun, koska se on auki. Kirjuripiiloutuu sinne ja eukko panee kannen kiinni. Tällä kertaa ilmestyyomituinen vieras, joka on niinikään rakastunut emäntään. Se onbramiini virkapuvussaan. Hillitsemätön nauru kajahtaa katsojienjoukossa. Bramiinin osaa näytteli vanki Koshkin ja teki tehtävänsäoivallisesti. Ryhti oli hänellä kuin bramiinilla ainakin. Liikkeilläänosoitti hän rakkautensa koko suuruuden. Hän nosteli kättään taivastakohden ja laski sen sitten sydämelleen; mutta paraillaan kun hän olitunteittensa vallassa, kuului kova lyönti ovea vasten. Se oli isännänlyönti. Eukko hämmästyi kauheasti ja bramiini rukoili aivan kuinpyörryksissä, että hänet piilotettaisiin. Sukkelaan asettaa eukkohänet kaapin taa ja rientää itse kehräämään muistamatta avata ovea;hän kehrää kehräämistään kuulematta miehensä kolkutusta, punoohyppysissään olematonta lankaa ja on kiertävinään värttinää, jokakuitenkin makaa laattialla. Sirotkin osasi kuvailla hyvinonnistuneella tavalla tätä hämmästystä. Mutta isäntä löi jalallaanoven rikki ja astui sisään piiska kädessä. Hän on kaikki huomannut jaosoittaa sormillaan, että vaimolla on piilossa kolme ihailijaa. Sittenrupee hän hakemaan piiloutuneita. Ensin löytää hän naapurin ja ajaahänet nyrkillään huoneesta. Säikähtynyt kirjuri tahtoi karata, nostipäällään kistun kannen ja ilmaisi siten itsensä. Isäntä antoihänen maistaa piiskaa ja nyt tanssi rakastunut kirjuri aivanepäklassillisella tavalla. Bramiini oli vielä jäljellä; isäntä hakeehäntä kauan ja löytää vihdoin nurkasta kaapin takaa, kumartaa hänellekohteliaasti ja vetää hänet sitten parrasta näyttämön keskelle.Bramiini yrittää puolustautua ja huutaa: "kirottu, kirottu!" (ainoatsanat koko pantomiinissa), mutta isäntä ei kuule häntä, vaanmenettelee oman mielensä mukaan. Vaimo, joka huomaa, että nyt tuleehänen vuoronsa, heittää työnsä ja juoksee ulos huoneesta; hänenrukkinsa kaatuu ja vangit nauravat. Alei nykii minua hihasta ja sanoo: "Katso braminia, bramiinia!" Itse nauroi hän, niin että tuskinpystyssä pysyi. Esirippu laskeutui. Toinen näytäntö alkoi.
Mutta en huoli kertoa kaikkia näytäntöjä. Niitä oli vielä pari kolme.Kaikki olivat ne hupaisia. Vangit eivät tosin olleet niitäsepittäneet, mutta ainakin panivat he niihin paljon omiaan. Melkeinjoka näyttelijä muodosteli kappaleita oman mielensä mukaan, niin ettäeri iltoina samat miehet näyttelivät samoja osia eri tavalla.Viimeinen kuvannollinen pantomiini päättyi tanssilla. Haudattiinvainaja. Bramiini, suuren joukon keskellä, teki arkun ääressäkaikenlaisia taikatemppuja, mutta turhaan. Vihdoin kaikui huuto"aurinko laskee", jolloin vainaja elpyi ja kaikki alkoivat ilostatanssia. Bramiini tanssi kuolleista heränneen kanssa omituisellatavalla, niinkuin bramiini ainakin. Sillä päättyikin teaatteriseuraavaan iltaan asti. Vangit lähtivät liikkeelle iloisina, tyytyväisinä, kehuivat näyttelijöitä ja kiittivät aliupseeria. Riitaaei kuulunut. Kaikki olivat tavattoman tyytyväisiä ja nukkuivatrauhallisesti. "Minkähän tähden?" tekisi mieleni kysyä. Enkä minäesittele mielikuvitukseni tuotteita, vaan täyttä totta. Ainoastaanhiukkasen oli näiden ihmisparkojen annettu elää mielensä mukaan, iloita ihmisten tavalla, ainoastaan hetkisiksi olivat he saaneetunhottaa vankilan elämän, ja siitä olivat he siveellisesti muuttuneet, vaikkapa vähäksikin aikaa… Mutta jopa on yösydän käsissä. Minävavahdin ja heräsin sattumalta; ukko rukoili yhä vielä uunilla. Aleimakasi hiljaan vieressäni. Minä muistelin, että hän vielänukkumaisillaankin oli nauranut ja puhellut veljiensä kanssateaatterista; minä katsahdin väkisinkin hänen rauhallisiin, lapsellisiin kasvoihinsa. Vähitellen muistui mieleeni kaikki tyyni: kulunut päivä, juhla ja koko viime kuukausi… Hämmästyneenä kohotinminä pääni ja katselin makaavia toverejani kynttilän värähtelevässävalossa. Minä katselin heidän kurjia kasvojaan, heidän kurjiavuoteitaan, kaikkea heidän köyhyyttään ja viheliäisyyttään, katselinja tahdoin ikäänkuin tulla vakuutetuksi, ettei kaikki tuo ollut mitäänilkeätä unta, vaan todellisuutta. Todellisuutta se oli: joku kuuluivoikahtaneen; joku liikautti raskaasti kättänsä, niin että kahleeträmähtivät. Joku vavahti unissaan ja rupesi puhumaan; mutta ukkorukoili uunilla kaikkien "oikeauskoisten kristittyjen" puolesta jahiljaan, pitkäveteisesti kuului hänen äänensä: "Herra Jesus Kristus, armahda meitä!.."
– Enhän minä ole täällä ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksivuosiksi! ajattelin itsekseni ja painoin pääni jälleen tyynyä vasten.