Sillä tavoin olin vähitellen tullut jokseenkin uuvuksiin; mutta väsymätön seurakumppalini kehoitti vielä viimmeiseksi menemään varaskortteeriin. Mutta hän muistutti minua panemaan kelloni ja kukkaroni samaan taskuun ja pitämään käteni siinä. Me tulimme pimeälle kadulle. "Mikähän tuo suuri, valaistu huone tuolla on?" kysyin minä. "Se on kaikkein pahimmanlainen tanssi-huone. Sinne ei lasketa ketään sisään, ennenkuin hän etehiseen on pannut veitsen, revolverin, väkipuukon tahi muun murha-aseen, joka hänellä ehkä sattumalta on mukanansa. Ilman tätä varovaisuuskeinoa tapahtuisi siellä yhtämittaa murhia ja tappoja; 'bloody' (verinen) 'verinen nyrkki, verinen nenä, verinen silmä' on joka kolmas sana englantilaisen alhaisen väestön suussa, ja jo sillä on, surullista kyllä, hyvä syy käyttää tätä sanaa niin usein". – Tullessamme varaskatujen nimellä tunnetuille kaduille, tapasimme me katusaarnaajan, joka erämaan saarnaajan tavoin huusi voivotteluansa kadotetun maailman yli, vaikk'ei hänellä ollut muita kuulijoita kuin vanha vaimoihminen ja kuusivuotias lapsi. "Olkaa nyt varoillanne!" sanoi kumppalini, kuin poikkesimme pimeälle korkeitten huoneitten ympäröimälle kadulle. Mieleni tuntui vähän kolkolta. Heti tulikin hyvin kohteliaasti mies, jolla oli ainoastaan kurjia nutun ja yöasujen jätteitä yllänsä, ja sanoi: "Hyvä herra, teidän vaatteenne ovat tahraantuneet valkoisiksi". Hän valmistautui minua pöllyttämään ja samalla epäilemättä ottamaan saalista minun taskuistani. Kumppalini kyllä karkoitti hänet pois kovasti huutamalla: "Policemen!" jonka jälkeen repaleinen mies katosi; mutta kimeä vihellys kuului ja samanlainen vastaus tuli useasta pimeästä nurkasta. Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta ilmaistakseni pelkoani. Siten jatkamme me vaellustamme. Tuolla keskellä katua istuu tulikouran ympärillä, joka on tulisilla hiilillä, pieniä poikia ja tyttöjä paistamassa potaattia ja kastanjoita. He ovat niin iloisia, kuin ainoastaan lapset voivat olla, sillä heidän illallisensa on valmistumaisillaan. Mutta näitten nälistyneitten lasten riemu tuli äärettömäksi, kun minä heitin muutamia pencinkappaleita heidän syliinsä.
Me pistäysimme parissa tahi kolmessa englantilaisessa boarding house'ssa ja tahdoimme uskotella, että meillä oli siellä jotain tekemistä kysymällä, josko siellä oli ketään saksalaista. Meidät karkoitettiin tosin nauramalla ulos, mutta saimme kuitenkin aikaa heittää silmäyksen näihin salaperäisiin huoneisiin, joidenka kaikkien perällä kamiinissa oli takkavalkea, – ainoa valo, mikä koskaan loisti tässä kauheassa pimeydessä. Niin, kauhea siellä todellakin oli näky. Ihmisiä molempaa sukupuolta ja kaikenikäisiä, melkein kaikki kurjimpiin repaleisin puettuina, monet juovuksissa, toiset vielä juoden ja pelaten, seisoi, istui ja makaili siellä sekasin. Muutamia "sänkyjä" ja "istuimia" näki pitkin seiniä ja suurella paperilla oli ilmoitus: "Täällä maksaa yönvietto 1/2 pennyä"; joka tahtoo tuolin saa maksaa yhden penny'n; istuin maksaa kaksi, vuode kolme pence'ä.
Minä voin tuskin hillitä kyyneleitäni, nähdessäni tätä ihmiselämän kurjuuden syvyyttä. Jospa kaikki nämät ihmiset voisivat kertoa kaikki, mitä heille oli tapahtunut, ennenkuin olivat tulleet tähän helvetilliseen paikkaan, – mikähän romaani siitä tulisikaan! Mutta minä pelkään, että pieni sana: brandy (paloviina) useimmissa tapauksissa olisi selityksenä kauheaan arvoitukseen.
Minä olin iloinen, jälleen tultuani raittiisen ilmaan. Me menimme nyt takaisin city'yn, istuen korkealla ratavaunujen katolla. Meidän allamme oli melu ja hälinä, niin kuin markkinoilla. Ja kuitenkin oli puoliyö kohta käsissä. Vasta city'ssä oli hiljaan, mutta minun sydämmessäni ei. Mitään unta ei tahtonut tänä yönä tulla silmiini. Minun uupuneitten, suljettujen silmieni edessä hyppeli edestakaisin kauheita haamuja. Ja kaikki nämät onnettomat, syvälle vajonneet ihmiset, he olivat kuitenkin ihmisiä yhtä hyvin kuin minäkin, ja yhtä hyvin kuin minut oli heidätkin Golgatalla vapahtanut sama vapahtaja, joka armossansa jo aikaa sitten kallistuen minun puoleeni lausunut toivotuksensa: "Rauha olkoon sinulle;" saammekohan me vielä kerran kristallikirkkaan joen rannalla Jesuksen istuimen edessä tavata näitä kauheita haamuja Jumalan lapsiksi julistettuina. – Sitä minä en, huolimatta kaikesta, tahdo epäillä.
3. "Valo loistaa pimeydessä".
Niitä, jotka etelästäpäin matkustavat kauniiden Southampton'in merenlahdelmaan, tervehtää länsirannalta palatsinmoinen, mahtavan suuri rakennus, joka on keskellä somaa puistoa. Se on Victoria-House, suurenmoinen laitos sotamiehiä varten, jotka sairaina ja kurjina tulevat takaisin Intiasta täällä rakkaassa kodissa hoidettaviksi, kunnes he tulevat terveiksi. Eiköhän iloinen rohkeus täytä heidän sydämmiänsä, kun he näkevät tämän rakennuksen jättäessänsä isänmaansa palvellaksensa vaarallisilla itämailla! Ensimmäisenä aamuna, jolloin olimme Englannin maalla, tulimme me tähänkin kallisarvoiseen turvapaikkaan. Se on ainoastaan pyssyn kantaman verran Nedeley-Abbey'stä. Se on yksi maailman runollisimpia ja suurenmoisimpia raunioita. Tämän minä kirjoitan siinä tarkoituksessa, että kukin, jolla on muutaman tunnin verran aikaa Southampton'issa, kävisi siinä paikassa metsän kaunistamilta raunioilta luodakseen katseensa siniselle merelle, jonka etelässä rajoittaa oivallinen Wight'in saari. Mutta kuitenkin myöskin Victoria-House'a ja sen oivallisia laitoksia sotamiehiä ja upseereja varten täytyy myöskin käydä katsomassa. Tämä miljoonia maksava turvalaitos on omituinen Englannin oloille. Se kertoo niistä mahdottoman suurista rikkauksista, jotka ovat kokoontuneet tälle saarelle; mutta se kertoo myöskin, kuinka käytännöllisiin ja ihmisystävällisiin tarkoituksiin englantilaiset näitä rikkauksia käyttävät. Sillä sellaisia suurenmoisia laitoksia, kuin me täällä näemme, on Englanti täynnä, ja vähimminkin karsas saksalainen voi tässä kohtuudella kadehtia Englannin rikkautta.
Joka puolella on laitoksia, joilla on äärettömiä varoja ammoin ajoista saakka. Minä huomautan vaan Oxford'in 25 colleg'ista, jotka yhteensä muodostavat ihanan, göötiläiseen valliin rakennetun kaupungin ja joissa on monelle sadalle ylioppilaalle sangen loistavat turvakodit. Minä huomautan Greenwich-hospitaalista invaliideiksi joutuneita merisotamiehiä varten; sillä ei ole vähempää, kuin noin kuusi miljoonaa markkaa vuotuisia tuloja. Nyt on siinä myöskin koulu meriupseereiksi aikovia varten, sitäpaitsi uiva hospitaali – entinen sotalaiva – kaikkien kansojen merimiehille. Havainto-opetusta varten on tuleville merisankareille rakennettu leikkipaikalle suuri täydellinen laiva. Lähellä olevassa linnassa on hyvin kallisarvoinen taulukokoelma, jossa tulevien meri-upseerein nähtävänä ovat kaikki Englannin suuret merisankarit kaikilta ajoilta ja kaikenmoisista meritappeluista. Semmoista ylellisyyttä emme me köyhät saksalaiset, paha kyllä, voi käsittää. Ja kuitenkin minä voisin tunnittain puhua semmoisista asioista.
Näiden vanhojen laitosten rinnalle voi asettaa yhtä arvokkaina nyky-ajan esiintuomat. Lukemattomat ovat laitokset kykenemättömiä työmiehiä, leskiä ja orpoja, kaikenlaisia sairaita varten, ja kaikissa näissä laitoksissa Englannissa on semmoinen loisto ja komeus, että se tekee meidät mannermaan asukkaat oikein alakuloisiksi. Erinomaisen hyvän vaikutuksen teki minuun suurenmoinen turvalaitos köyhiä rinta- ja keuhkotautisia varten. Bentnor'in luona olevilta valkoisilta liitukallioilta luo se katseensa sadoin akkunoin etelään siniselle merelle ja pohjoiseen paratiisilliselle Wight'in saarelle. Sen oli rakentanut kiitollisuudesta Jumalata kohtaan rikas englantilainen, jonka sairaat keuhkot olivat paranneet Bentnor'issa. Jo olen maininnut suuret, oivalliset ravintolat, joita kansan tarpeeksi monessa kohden Englantia on toimitettu. Muullakin tavoin tehdään hyvin paljon köyhien hyödyksi, ja joka haaralla tapaa yleisiä puistoja useinkin mitä loistavimpine palmustoineen, kasvihuoneineen, museeoineen j.n.e., (kuten esim. Kew'issä), jotka aina ovat avoinna kelle tahansa ja joissa saa liikkua sangen vapaasti. Myöskin kaikki Lontoon suurenmoiset kokoelmat ja museeot ovat määrättyinä päivinä avoinna ilman maksua; niinpä hyvin harvoin tarvitsee nähdä vaivaa ihmisistä, jotka kärttivät juomarahaa. Köyhässäkin englantilaisessa näkyy olevan paljon ylpeyttä, yksin pienet katupojatkin city'ssä tahtovat jollakin konstitempulla ansaita penny'n, jonka heille antaa. Mutta kuitenkin on köyhyys rajaton Englannin suurissa kaupungeissa. Rahat niinkuin maaomaisuuskin ovat verrattain harvojen hallussa; pienempien maanomistajien luku tuskin ansaitsee mainitsemista, keskiluokka on verrattain harvalukuinen, mutta sitävastoin niiden luku, jotka menettävät varansa sitä myöten, kuin ne ansaitsevatkin, on kauhean suuri. Jo toisessa jaksossa olen maininnut, että seitsemännen osan kaikista englantilaisista ylläpitää kuntain köyhäinhoito; mutta sitäpaitsi on ehkä miljoonia, jotka saavat apunsa tahi ylläpitonsa yksityisiltä tahi lukemattomista laitoksista. Pahin seikka kuitenkin on, että tämä luonnoton tila kaikesta päättäen pahenemistaan pahenee; se kasvaa samassa suhteessa kuin suuret kaupungit. Eikä kukaan tiedä pelastuskeinoa. Huolimatta tarumaisesta ja sananparreksi käyneestä Englannin rikkaudesta – huolimatta Englannin yksityisistä ja yleisistä loistorakenuuksista, joiden lukumäärä nousee kymmeniin tuhansiin, – eivät olosuhteet ole lainkaan loistavia. Jos missään, niin ainakin Englannissa, koneitten maassa, on uudenaikainen kehitys muodostanut luonnottomia ja ihmisille arvoa-alentavia olosuhteita.
Mutta se ainakin on kiitettävää, että kauheitten vastakohtain tasoittamiseksi tehdään kaikki, mitä voidaan. Ja todella tapaakin se, joka silmät auki matkustaa Englannin läpi, tuhansittain yleviä muistomerkkejä todellisesta ihmisrakkaudesta. Etupäässä tulevat tässä näkyviin, kuten kohtuullista onkin, julkiset kristityt. Eikä ole siinä kyllin, että he ovat etunenässä niissä toimissa, jotka koskekoot ruumiillista ja aineellista hätää, – ei suinkaan, vaan heillä on erityistoimensa, jotka ajallisen hädän auttamisen ohessa myöskin tarkoittavat sielun ijankaikkista pelastusta. Joka tahtoo oppia tuntemaan englantilaisen tahdonlujuutta, etsiköön sitä näistä kristityistä, jotka eivät lainkaan välitä mistään vaikeuksista ja jotka toimillansa toteuttavat englantilaisen sananlaskun: "Missä on tahtoa, siellä on myöskin keinoja". Me olemme jo nähneet paljon näitä asioita, emmekä saisi mitään loppua sanoillemme, vaikka tahtoisimmekin tyytyä ainoastaan siihen, mitä Lontoossa tässä suhteessa on näkemistä. Meidän tarkoituksemme ei ole väittää, että saksalaisten kristittyjen aikaansaamat toimet olisivat halvempia kuin englantilaistenkaan. Ei tarvitse muuta kuin mainita esimerkkinä meidän ajoiltamme nimet Fliedner, Wichern, v. Bodelschwingh – niin on edessämme semmoisia pelastavan rakkauden tekoja, että niillä alallansa tuskin on vertaisia. Mutta kumminkin on jokseenkin terveellistä oppia tuntemaan, mitä muiden maiden kristityt vaikuttavat ja aikaansaavat. Sen kautta saa uusia ajatuksia ja herätyksiä, erittäinkin Englannissa, missä kaikki on niin aivan omituista, missä luonteen sitkeys, uupumaton järjestämisvoima ja suuret rahavarat puolestansa antavat asioille ja tapauksille aivan toisenlaisen muodon kuin meillä. Sanalla sanoen, me tahdomme sydämellisesti iloita toinen toisemme toimista ja ottaa oppia toinen toisiltamme. Ainoastaan siinä tarkoituksessa minä tahdon tässä kertoa vielä vähän enemmän.
Koko nidoksen voisi kirjoittaa Miss Macpherson'ista, joka on armahtanut ja vieläkin eteenpäin armahtaa repaleisia lapsia Lontoon kaduilla (joita kutsutaan "pieniksi arapialaisiksi"). Hän ottaa nämät onnettomat, joista suurin osa ei tiedä isästä eikä äidistä mitään, lempeästi hoitaaksensa ja kasvattaaksensa ja toimittaa heidät sitten yli meren vähäkansaiseen Canada'an. Täällä on kyllin monta rehellistä ihmistä, jotka mielellänsä ottavat heitä vastaan ja antavat heille hyvää ansiota. Enpä tiedä kuinka monta kertaa tämä jalo nainen jo on kyntänyt halki valtameren laivansa lapsia täynnä.
Erinomaiset ovat kristillisen rakkauden aikaan saamat laitokset Mildmay-park'issa Lontoon pohjoisosassa. Ne ovat kehittyneet sinapinsiemenen tavoin ja ne ovat kohonneet pastori Pennfather'in huolesta, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin maailmanvoittava uskonsa. Perustajansa kuoleman jälkeen ovat ne nyt hänen leskensä ja entisen Mathiesson-nimisen pankkiirin johdon alla. Konttooriväen joukossa tapasin minä yhden niistä harvoista englantilaisista, jotka osaavat puhua saksaa ja ovat meille kuin ilmestyksiä. Ja tämä rakas mies, joka oli saanut kasvatuksensa ja sivistyksensä Würtenberg'issä, rupesi minun seurakumppalikseni. Minä tahdon mainita ainoastaan muutamia niistä laitoksista, jotka hänen johdollansa opin tuntemaan.
Ensiksi huomaamme me komean "kokoushuoneen", johon mahtuu viisi tuhatta henkeä ja on käytettävänä kaikenlaisiin juhliin ja kokouksiin. Sitten iltakoulu miehille, jotka vanhoilla päivillänsä tahtovat oppia, mitä he nuoruudessaan ovat laimiinlyöneet; – sillä kuten on tunnettu, kuuluu myöskin englantilaisen "vapauteen", että vanhemmat lähettävät lapsensa kouluun, jos tahtovat, mutta muuten eivät. Sitäpaitsi on täällä työhuoneita työttömille naisille. Nämät saavat täällä opetusta kaikenmoisissa ansiokkaissa toimissa kristillisten naisten johdolla; laitos maksaa hyvästi heidän töistään ja myöpi ne sitten jälleen. Mutta täältä he löytävät myöskin ijankaikkisen rakkauden sanan, jonka rakkauden heijastus kohtaa heitä ihmisrakkaudessa. Edelleen on täällä yhdistys, johon kuuluu viisikymmentä diakonissaa, jotka kukin käyvät haarallansa mailmankaupungin köyhien luona. Näiden ja meidän diakonissojen kutsumuksella ei ole kuitenkaan muuta yhteistä kuin nimi. Joita me raamatun perusteella kutsumme diakonissoiksi, kutsuvat englantilaiset nimellä "nurses", ja niitäkin on Pennfather'in laitoksissa, – vaikka saksalainen diakonissalaitos on paljon etevämpi englantilaista. Mutta niitä, joita Lontoossa kutsutaan "diakonissoiksi", kutsuisimme me "kaupunginlähetyksen nais-saarnaajoiksi", sillä he ottavat hoitaaksensa kaikkea, mikä on meidän kaupunginlähetyssaarnaajoilla huolena. Englantilaisten "diakonissojen" vaikutus kuuluu tuottavan sangen paljon siunausta, erittäinkin syvälle langenneitten naisten joukossa työmieskortteereissa.
Sitten näin minä täällä lapsenkodon "parempien" perheitten tyttöjä varten, joidenka perheiden lapset useinkin vanhempain kuoleman jälkeen ovat vieläkin vaikeammassa tilassa kuin köyhän nimellä tunnetut. Sen vieressä on sairashuone korkeammansäätyisiä naisia varten, eikä puutu sairashuonetta oikein köyhiäkin varten. Minä en tarvitse sanoakaan, että evankeliumin henki näissä laitoksissa on kaikkialla vallitseva. Jos minä vaan lisään, että täällä myöskin on laitos pakanalähetystä varten, niin on meillä edessämme kuva komeasta kristillisestä koloniasta, josta elämän lähteitä vuotaa joka taholle kuoleman maailmaan. Tämä kolonia on ikäänkuin kristillisten rakkaudentöitten museo. Joka siis tahtoo tehdä tutkimuksia sisälähetyksen alalla, sen ei tarvitse muuta kuin saapua tänne, niin on hänellä kaikki yhdessä paikassa; sillä minä en ole tässä edellä luetellut läheskään jokaista erikseen.
Mutta kunhan vaan hyvää ei olisi liiaksi kokoon läjätty? Minun miellyttävä seurakumppalini vakuutti minulle, että kaikki yhteensä muodostaa yhden suurenmoisen elimistön, ja että erinlaiset laitokset voivat auttaa, palvella ja täydentää toinen toistansa. Mutta kuitenkaan eivät minun epäilykseni tykkynään poistuneet.
Erinomaisen huolen pitää Englanti merimiehistänsä, ja luonnollistahan se onkin, kun ajattelee, että tämän kansan mahti ja voima riippuu sen laivastosta. Me olemme jo löytäneet useoita laitoksia sairaita ja kykenemättömiä merimiehiä varten. Mutta selvä asia on, että terveetkin ja palveluksessa olevat myöskin saavat osansa. Kaikissa Englannin meri- ja satamakaupungeissa tapaa esimerkiksi kelvollisia laitoksia tässä suhteessa. Lontoon itä-osassa, lähellä London-Docks'ia, on kauhean suuri merimieskoti (sailors home). Täällä saavat sadat merimiehet, pienimmästä laivapojasta kapteeniin saakka, hauskan kodin, jätettyänsä selkänsä taakse valtameren myrskyt ja aallot. Äidillisesti ja samalla ruhtinaallisesti on täällä pidetty huolta kaikista heidän tarpeistansa. Kukin merimies saa täällä ei ainoastaan halvasta hyvän majan ja jokseenkin hyvän ruoan, – onpa täällä vielä myöskin kylpyhuoneita, lukuhuoneita, suuria saleja laivamalleineen kaikilta sivistyshistorian aikakausilta, merikortteineen ja purjehdustieteellisine koneineen, sitäpaitsi vielä musiikkihuoneita ja muita sellaisia, kaikki järjestettyinä oikein loistavalla tavalla. Onpa täällä suuri sali, missä pidetään "hartautta" aamuin ja illoin; kuitenkaan ei osan-otto näihin ole pakollinen. Samassa rakennuksessa on "pankki", mihin merimiehet huoletta voivat panna säästönsä ja missä he voivat vaihtaa vierasta rahaa. Siellä on yksin vaatekauppakin jossa seura myö heille erinomaisia kankaita ostohintaan.
Tämä komea laitos ei tosin ole julkisesti kristillisellä perustalla, mutta kristityt puolestansa ovat kaikin tavoin koettaneet tuoda evankeliumia näille nuorille miehille, jotka ovat kaukana kodistansa ja isänmaastansa ja jotka useinkin vuosittain kuljeskelevat sinne tänne aavoilla merillä tahi ovat viettelyksiä täysissä satamoissa pakanallisissa valtakunnissa. Uivat kirkot, jotka ovat varustetut kristillisillä kirjastoilla, varastoilla raamatuita ja raamatunosia y.m. ovat pastorien hoidettavat, jotka merimiehille osaavat saarnata kaikenlaisilla kielillä. Nämät laivakirkot kulkevat satamasta satamaan ja merimiehet kuuluvat pitävän niistä hyvin paljon.
Lähellä vastamainittua merimieskotia, myöskin Lontoon itä-osassa, on kaksi yksinkertaisempaa rakennusta, joista toinen on nimeltään "Sailors-welcome" ja toinen "Sailors-Repose". Edellinen on maja semmoisia varten, jotka haluavat kristillistä huonejärjestystä ja kristillistä seuraa; jälkimäinen on semmoinen rakennus, missä joka ilta pidetään saarnoja eri kielillä ainoastaan merimiehille. Minä kävin ensiksi "Sailors-Welcome'ssa", jossa noin kolmekymmentä matruusia oli kokoontunut ravintolaan – säihkyvän omenaviinin ääreen. Juuri sisään astuessani kuulin minä yli muitten kuuluvan saksalaisen äänen huutavan: "Me berliiniläiset". Siis joku maanmiehiäni; hän oli perämiehenä jossakin Itä-Intiassa käyvässä laivassa. Seitsemääntoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Berlin'iä; mutta kuitenkin sanoi hän suurella itsetunnolla: "Me berliiniläiset!" – Muutoin oli hän hyvin miellyttävä ja hurskas mies, ainoastaan hiukan kehuva, – joka usein taitaa olla berliiniläisten laita. Isäntä sanoi: "Berliiniläiset esiintyvät aina puheenjohtajina ja sanovat aina viimmeisen sanan; mutta korvaukseksi siitä he sitten huvittavatkin koko seuraa. He räpättävät kuin korpit, mutta syvemmältä tarkastaen ovat he hyväntahtoisia, eivätkä pane pahaksensa nuhteita, kun ne vaan heille sanotaan ystävällisesti".
Berliiniläinen maanmieheni vei minut sitten "Sailors-Repose'en", jossa englantilainen isäntä otti sangen ystävällisesti vastaan saksalaisen pastorin. "Teidän täytyy tänä iltana saarnata saksalaisille", sanoi hän. Eikä tässä auttanut mitkään estelemiset. Mutta kun apostoli sanoo: "Mutta kuinka he kuulevat ilman saarnaajata", niin voipi samalla oikeudella sanoa: "Kuinka he voivat saarnata ilman kuulijoita?" Yksinään, kuten saarnaaja erämaassa odotin minä saksalaisessa salissa niitä asioita ja maanmiehiä, joiden piti tuleman, mutta jotka eivät tulleet. Kun jo eri huoneista kuului englantilaisia, espanjalaisia ja ranskalaisia hymnejä, loistivat minun maanmieheni poissa-olollaan. "Saksalaiset tulevat aina jokseenkin myöhään kokouksiinsa", oli jo edeltäkäsin isäntä huolissaan minulle tiedoksi antanut. Aivan samaa kirjoittaa jo Tacitus'kin aikaan, jolloin esi-isämme vielä kuljeskelivat siellä täällä karhunnahka olalla ja puhvelinsarvet päässä. "Nämät Germaanit", hän kirjoittaa, "tulevat säännöllisesti myöhään kansankokouksiin". Oi, eipä ainoastaan kulje laki ja oikeus, vaan myöskin laittomuus ja huonot tavat ikuisena tautina vuosituhansien läpi polvesta polveen. Mekin bremeniläiset saamme vielä tänä päivänä tuntea näitten Tacituksen sanojen totuutta, ja minä – löin vasten rintaani.
Jo tuntui minusta maa kuumalta jalkojeni alla, kun kuulin raskaasti astuttavan rappusia ylös. Kuului aivan kun tulijalla olisi ollut 100 kilon paino seljässään. Tämä ei ollut tosin kuitenkaan laita sen, joka nyt hitaasti lähestyi. Mutta rappusilla oli täysi syy joka laitoksessaan narista. Miesolento, jonka jäsenet olivat ennen vedenpaisumuksen aikaista kokoa, ilmestyi nimittäin ovelle. Hänen silmänsä menivät levälleen ja pettyneenä toiveessaan hän sanoi: "Nu komme ek doch noch to fröh!" "Mistä maasta te olette kotoisin?" kysyin minä matruusilta tarttuessani hänen tavattoman suureen käteensä.. "Ek", vastasi hän, "ek bün en Westfalinger ut de Bielefelder Gegend". Minä: "Na, denn sünd Se jo ut den richtigen Pumpernickel- un Schlinken-Lanne". Hän: "Herr Gott! datt ek dat erlewen darf! hier in büsse utbännige, sackermentsche englische Stadt hür ek mine plattdütsche Heimatssproke. Ne, ne, hier in London! Wat weten düsse Bief-eters von Pumpernickel?" – ja hän pyyhki suuret, kirkkaat kyyneleet silmistänsä. Minä sanoin hänelle käyneeni kuusi vuotta Gütersloh'in lukiossa ja tuntevani perinpohjin hänen kotiseutunsa; minä kerroin hänelle myöskin sitä ja tätä hänen kotopaikastaan, josta vanha merikarhu tuli niin juhlalliselle tuulelle, että hän komensi äkäisesti nyt juuri sisään astuvan laivapojan ulos, aivan kuin olisi se tahtonut tunkeutua hänen kaikkein pyhimpäänsä. Luonnollisesti minä kyselin hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan, sitten myöskin hänen ripillepäästöstään ja minkä raamatun-lauseen hän siinä tilaisuudessa oli saanut. Hän tuumiskeli pitkän aikaa. Vihdoin heräsi se hänen muistossaan; hänen kasvoillensa tuli aivan kuin kirkas hohde. "Nu fann ek Se datt seggen, Herr Pastor, jo, warhaftig, et stimmt." Ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Se on totinen sana, ja kaiketi mahdollinen ottaa vastaan, että Kristus Jesus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan". Minä laskin käteni hänen olallensa ja hän seisoi edessäni hajajaloin, ikään kuin olisi ollut kiikkuvan laivan kannella. Minä puhelin veljellisesti alasaksan murteella hänen raamatunlauseestaan, niin että me pumpernikkelin ja liikkiöiden maasta kotosin olevat nousemistamme nousimme ylös ijankaikkisen kodin maailmaan. Vihdoin hän puristi minun kättäni niin kovin, että oikein huusin, mutta hän ei välittänyt mitään huudostani, vaan sanoi: "Herr Pastor, un wenn ek morgen oder'n annern Dag to Grunne kommen schall, denn ek den Düwel tum Trotz noch mitten in'n Dod meinen Spruch seggen: Das ist je gemisslich wahr und ein theuer werthes Wort, dass Christus Jesus gekommen ist in die Welt, die Sünder selig zu machen. Un ek danke Se ok. – So, nu kann jo de Lüttje ok inkommen."
Ja nyt kutsuttiin sisään äsken pois karkoitettu laivapoika, joka oli hilpeä ja kaunis poika Etelä-Saksasta. Hän oli karannut vanhempiensa luota, mutta nyt hänellä oli kädessä kirje, jossa hänelle annettiin lupa pysymään merellä. Nyt oli hän mielestänsä oikein onnellinen, kun vihdoinkin hyvällä omallatunnolla voi olla mielitoimissaan, ja tänään hän tunsi tarpeen kiittää Jumalala. Hänen hurskas englantilainen perämiehensä oli lähettänyt hänet tänne. Me kolme saksalaista yhdyimme nyt kiitokseen, ja minä sanoin vielä tuolle kauniille nuorukaiselle niin paljon hyvää kuin Jumalan suomasta taisin. – Tämän johdosta oli aika niin pitkälle kulunut, ett'ei kunnollista jumalanpalvelusta enään käynyt pitäminen. Enkä minä vielä tänäänkään ole harmissani siitä, ett'ei siitä mitään tullut. "Kaksi tahi kolme" olivat kuitenkin Jesukseen nimeen olleet koossa, ja tämä onkin juuri kaiken jumalanpalveluksen ydin. Millähän merellä te nytkin kuljeskelette, te rakkaat maanmieheni? Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme ijankaikkisuuden satamassa.
Sillä aikaa kuin olimme olleet täällä, oli jo kadulla kaasulyhdyt sytytetyt palamaan ja kirjava, liikkuva elämä syntynyt. Minä näin, ett'ei näitä pyhiinvaeltajan majoja vaan sattumalta ollut rakennettu Sodom'in kaduille. Mahdotonta on kirjoittaa, mitä kaduilla nähtiin. Minä olen jo ennen siitä kertonut, enkä enään tässä tahdo tulla siihen asiaan. Ihmeelliseltä kajahti tässä meluavassa helvetissä urkuharmoonian säestämä englantilainen hymni "Sailors-Repose'sta". Valo loistaa pimeydessä.
"Mutta eiköhän se ole liian heikko? Tokkohan nämät apua tarjoovat kädet, joita kaikkialla huomaa Sodom'issa ovat mitään muuta kuin liikuttavia hyvän tahdon osoitteita? Tokkohan nämät Sodom'in sata hurskasta voivat muuttaa Sodom'in henkeä?" Tänlaiset ajatukset saattoivat sydämmeni vapisemaan, mutta kumminkaan ei kauaksi aikaa. Ei tarvitse muuta kuin kuvitella itsellensä, mitä tästä melkein pakanallisesta ja monessa suhteessa melkein eläimen kannalle alentuneesta väestöstä tulisi ilman näitä hiljaisesti vaikuttavia Jesuksen mies- ja naisopetuslapsia, – ilman heidän tuhansia rakkaudenosoitteitaan, rakkauden joka ei ole tästä maailmasta! Mikähän mahtaisi olla seuraus, joll'ei näitä pelastussatamoita ja näitä erilaisia ja erinäköisiä apua tarjoovia käsiä ei olisi olemassa? Ilman niitä hukuttaisi ja murtaisi pian hillitsemättömyyden ja epäsiveellisyyden raivoova meri kaikki jumalallisen ja ihmisellisen arvollisuuden tokeet. Nyt ne eivät sitä tee. Eikä nyt ainoastaan yksityisiä sieluja pelastu perikadosta; ei suinkaan, vaan yleinen tilakaan todellisuudessa ei ole toivoton, joll'ei vaan uskovaisten seurakunta tule toivottomaksi. Poliisin kertomukset esimerkiksi tekevät selväksi, että juopumus ja päihtymystilassa tehdyt rikokset epäilemättä ovat vähentyneet, vaikka muutoin asian luonteen mukaan kaikki olisi pitänyt paljon huonontuman ilman pelastavan rakkauden toimia. Mädännyt vesi rupee aina enemmin haisemaan, joll'ei raitis tuulen henki pane sitä liikkeelle, tahi joll'ei siihen juokse raitista vettä. Mutta totta on, että kristillistä urhoutta tarvitaan, jos senlaisessa paikassa tahtoo toimeen tulla järkähtämättä ja hämmästymättä. Käyttäköötpä vaan englantilaiset veljet itseänsä monessakin kohden kummallisesti, – ei meillä kuitenkaan ole oikeus heitä tuomita, ennenkuin osoitamme samanlaista rohkeutta, samanlaista sitkeätä tahdon lujuutta ja samalla syvempää evankeelista viisautta.