Mad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä, minä ymmärrän.
Selicour. Ja minä tarvitsenki sellaisen keveän työn vaiheen virvoitukseksi! Minä olen koko yön valvonut, lukeissa juttu-kirjoja ja parannellen luvun-tekoja.
Mad. Belmont. Niitä inhoittavia töitä!
Selicour. Että todellaki jo tunnen väsyttävän. Vaan ken tietää, runoilemisen kukkainen ehkä virvoittaa minua suloisella hengellänsä ja sinä, sydämen balsami, ystävyyden pyhyys!
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Nobinau.
Nobinau (oven takana). Noh, noh! kun hän on siellä, miks minä en sinne voisi päästä?
Mad. Belmont. Mitä se on?
Nobinau (tullen ovesta). Nuo häijyn palveliat ovat ylpeämmät kuin itse vallat. Minä tahdon tavata herra Selicourin!
Selicour. Minähän se olen.
Nobinau. Sen minä tahdon ensin katsoa … totta minun henkeni ja ruumiini jos se ei ole hän … ihan elävänä … minä näen hänen vielä miten hän meidän kylän poikien ja koirien kanssa paljain jaloin juoksenteli. No katsokaapas minua. No, noh … katsokaa tarkasti … minä olen pikkuisen muuttunut… Tunnettekos minua?
Selicour. En mitenkään.
Nobinau. No, noh, eiköhän nyt minua tunne! minähän se olen, se Nobinaun Risto, sen torpparin, joka nai sen pöhkiän Leenan, tunsittehan sen, teidän ukon veljen-pojan tyttären, herra Selicour ja serkku!
Selicour. Ahaa, sekö!
Nobinau. Noh! serkkuin tapa, minä luulisin, on antaa kättä ja syleillä niin kauvalle nähtyä.
Selicour. Ilolla, olkaa terve-tultua, serkku!
Nobinau. Suur kiitosta, serkku! Noh nyt vasta minä teidän oikein tunnen.
Selicour. Vaan lähkäämme minun kammariin, minä en ole tässä kotona.
Mad. Belmont. Elkää minua kaihtiko, herra Selicour, tehkää kuin minua ei tässä olisikaan!
Selicour. Teidän luvalla rouva, te olette kovin hyvä! Hänen tuhmalle käytökselle ei voi tehdä mitään. Se on rehellinen maa-mies ja minulle serkku jota hyvin rakastan.
Mad. Belmont. Se on teille kunniaksi, herra Selicour!
Nobinau. Minä tulen nyt ikään kaupunkiin, herra serkku!
Selicour. Vain niin, ja mistä?
Nobinau. Hei, mistäs muualta kuin meidän omasta kylästä. Vaan tämä Pariisi on kuin sata kylää yhteiseen. Jo on pari tuntia kuin läksin posti-kärryistä etsimään teitä ja Larochta, tunnettehan sen naapurinne ja koulu-kumppanin, no, ja nyt viimenki teidän löysin … ja nyt se olkoon sillä hyvä!
Selicour. Vissisti sinä tulet asioille tänne Pariisiin, serkku!
Nobinau. Asialle! Totta kaiketi! Vissisti minulla asia on.
Selicour. Ja se on?
Nobinau. No nyt … täällä tulemaan herraksi, serkku!
Selicour. Hahaha!
Nobinau. No, no, minä ajattelen se asia on yhtä tärkeä kuin joku toinenki, herra serkku!
Selicour (rouvalle). Elkää pahastuko!
Mad. Belmont. Hän minua oikein huvittaa.
Selicour. Todella, hän on hyvin lysti.
Nobinau. Kärrin-tekiä Pietar, jonka hyvin tunnette, arveli näin: serkku on Pariisissa ajanut vakonsa hyvin viisaasti … kotona ollessa serkku oli muka ollut oikea veitikka, ja siellä hänestä oli sanottu: ei se nälkään kuole sellainen koira. Me jo olimme hänestä vähän kuulleetki, vaan ne sanomat olivat kovin kauneita jotta kukaan hullu niitä hänestä olisi uskonut. Vaan vihdoin niitä ei enää voitu epäillä, ja silloin isäni sanoi minulle: Risto hoi! menepäs sinäki Pariisiin Selicour serkun luo! Sinä voit siellä pitää hyvät markkinat. Jos siellä osaisit hyvällä naimis-kaupalla rikkaaksi tulla! Minä samassa matkaan ja nyt oon tässä. Elkää panna pahaksi armollinen rouva! meidän suku puhelee asiat suoraan; mikä sydämessä se suussa … ja kun näin tuon armaan serkun, näättekö, se, se vasta kävi minun sydämelle.
Mad. Belmont. No, se on luonnollista.
Nobinau. Kuulkaapas serkku! te ette usko kuin mielelläni minä tulisin herraksi! Te varmaan jo tiedätte mikä konsti siinä paraite auttaa, mistä sitä pitää alkaa, sanokaa se minulle, herra serkku!
Selicour. Ole aina rehellinen, totinen ja nöyrä! siinä se on koko konsti. Serkku, minulla ei ole mitään muuta. Kotona on vissisti kaikki hyvin?
Nobinau. Jumalan kiitos, kaikki! Pere vaan kasvaa, sen sinä tiedät. Benja se jo nai Susannansa, joka paraillaan on raskaana ja taitaa kohta saada, hän toivoo että serkku tulisi kummiksi. Muut kaikki ovat hyvällä jalalla, paitsi teidän köyhä äitinne. Hän sanoo meille joka päivä: kyllä se outoa olisi minun puutosta kärsiä kuin niin äveriäs poika on kaupungissa.
Selicour. Suu kiini! tarha-pöllö!
Mad. Belmont. Mitä hän teidän äitistä sanoo?
Selicour (kovasti). Kuin? Eikö hän sitte ole saanut ne tuhat taaleria mitkä hänelle äsken lähetin? Hiis! kuin se minua harmittaa! Näettekö nyt miten huonot meillä on postilaitokset! Äiti raiska, mitä kaikkea hän lie saanut kärsiä!
Mad. Belmont. Todella! häntä tulee auttaa!
Selicour. Se on tietty. Minä pyydän järkiään ministeriltä luvan, se vaatimus on kohtuullinen, minä voin sen vaikuttaa. Luonnon velvollisuus on kalliimpi muita … minä riennän koti-paikalleni, se on tehty viikkaudessa, hän ei ole tahtonut tulla Pariisiin, vaikka niin usein olen häntä pyytänyt, se mummo-raiska ei voi erota koti-kylästään.
Nobinau. Minä en sitte häntä ensinkään voi ymmärtää! meille hän sanoi että hän mielellään olisi Pariisiin tullut, vaan serkku-herra ei ole sitä mitenkään tahtonut.
Selicour. Ämmä-parka ei tiedä aina mitä tahtoo, vaan kuulla hänen kärsivän puutosta, ah Jumalani! kuin se minua katkeroittaa, se viilee sydäntäni.
Mad. Belmont. Sen kyllä voin teistä luulla, herra Selicour! Vaan siihen te pian löydätte avun. Minä nyt teidät jätän serkkunne kanssa. Onnellinen se puoliso joka teidän kerran saa omaksensa. Niin hempeä poika on myös hyvä puoliso.
(Menee.)
Kahdeksas kohtaus.
Selicour. Nobinau.
Nobinau. Toden perään, serkku, minusta on hyvin kumma … minä en odottanut näin sydämellistä kohtelua. Se on niin ylpeä ja suurellinen, sanoivat kaikki ihmiset, ei hän ole sinua tuntevinaan!
Selicour (katsahtaen jos mad. Belmont oli poikessa). Sanopas minulle sinä sen tarha-pöllö, mikä sinun tänne toi minulle vastukseksi?
Nobinau. No, noh! niin kuin sanoin, tulemaan herraksi ja rikkaaksi.
Selicour. Sinä hako-pää!
Nobinau. Voi, voi serkku, se on toki synti minua niin haukkua. En minä sellaista pitkään suaitse.
Selicour. Kunhan et hyvinki arka olisi, ja joshan sinun vihasi minua ei peloittane! Lähteä kodista tänne laiskehtimaan, vetelys!
Nobinau. Vaan yht'äkkiä sellainen käytös? serkku! Ensin kohdella niin hempeästi ja nyt noin äkäsesti! se ei ole rehellisesti tehty, elä pane pahaksi, se on petosta … ja jos minä kerkesin ylemmäksi miten te minua kohtelette, oliskohan se teille hyvin kunniaksi, vain kuin?
Selicour (hämmästyen). Kertoa ylemmäksi? Mitä?
Nobinau. Niin, niin serkku!
Selicour. Koettele, kunnotoin! minä lopetan sinut … äitistä minä pidän huolen … ja sinä saat hyvän paikan, luota siihen.
Nobinau. Oikeinko todella?
Selicour. Mutta siitä emme voi puhella tässä. Suoria minun kammariini!
Nobinau. Kuulepas serkku, minä tahtoisin saada oikein huolettoman ja kepeän elämän, esimerkiksi jos saisin sellaisen viran missä saisi olla ihan jouten.
Selicour. Luota minuun! kyllä minä sinulle oikean paikan saan! Kotiin nurin-niskojaisi, sinä kylän tarha-pöllö! (Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS
Ensimäinen kohtaus.
Laroche ja Kaarle Firmin (tullen vastakkain).
Laroche. Minä olen jo kauvan teitä etsinyt… Kuulkaa, nyt minä olen pitänyt sanani, minäkös hänen kuvasin ministerille, tuon Selicourin.
Kaarle. Todella! ja hän on siis hukassa, ihan hukassa?
Laroche. Ei juuri niin! ei vielä ihan … sillä minun tulee sanoa, hän valehteli sukkelasti ja minä se oikein hölmistyin … hän teeskeliin liikutetuksi … hän oli olevinaan paras ystävä … hyvin armelias ja tahtoi esitellä minua kanselin päälliköksi.
Kaarle. Kuin? mitä? Se on oivallisesti! minä toivotan onnea!
Laroche. Minä pidin hänen liukasteliana, minä luulin hänen himoovan ainoasti virkoja ja rahaa, niin petolliseksi häntä en luullut. Se ilkiö makeilla puheissansa! Minäpä en ollut hänen narrinsa ja seisoin jyrkästi vasten.
Kaarle. Ja me olemme samalla paikalla johon jäimme … ja isäni ei ole tullut sen etemmäksi!
Laroche. Se on totta, vaan antakaa minun puuhata, antakaa puuhata!
Kaarle. Enkä minäkään ole sen etempänä! Minä pujahdin tarhaan siellä tavata sitä joka mulle on rakkainta, vaan turhaan! Monjaat värsyt jotka siellä ajattelin ovat ainoa voittoni siitä.
Laroche. Oivallisesti! tehkää te lauluja morsiamelIenne! sill'aikaa minä ajan saalistani. Hän pettyy jos hän luulee minun seisattuneen.
Kaarle. Laroche-kulta! sellainen työ on meille halpa. Antakaamme sen kunnottoman viljellä likaista työtänsä ja koettakaamme ansiolla voittaa minkä hän hävittää.
Laroche. Pois sellainen ylpeys! Se on heikkous, se on turha luulo! Kuin? odotatko sinä kunnes rehellisyys tulee vallan päälle maa-ilmassa? Sinä saisit pitkään sitä odottaa. Kaikki maa-ilma on täynnä kavaluuden juonta. Tehkäämme kerran yhden hyvän asian eteen sellaisia. Muutoin se ei liikuta teitä. Tehkää lauluja, taivuttakaa lahjojanne, minä ne teen tunnetuksi … se on minun asiani!
Kaarle. Vaan todella… Te olette juuri tänään olleet ansassa.
Laroche. Ja se ei ole viimeinen kerta. Vaan elkää liikahtakaa, minä edistyn, minä en pelästy ensimäiseen pahaan, minä ajan häntä perästä kunnes hänen tapaan. Minä olin kylläksi ollut hänen narrinsa, nyt tahdon saman leikin näyttää hänelle. Jos hän saa aina niin tehdä, kuin on alkanut, hän ei seisatu ennen kuin minä olen kelmi ja sinun isäsi tuhma pöllö.
Kaarle. Minä kuulen tultavan.
Laroche. Hän itse se onki!
Kaarle. Minä arvaan mitä naamoja hän meille näyttää. Vaan minä palaan tarhaan ja päätän lauluni. (Menee.)
Laroche. Pois minäki menen! Minä käyn paikalla työhön. Vaan se on vielä parempi, minä jään … se kunnotoin voisi luulla minun häntä pelkäävän!
Toinen kohtaus.
Selicour. Laroche.
Selicour. Ahaa, täällähän minä löydän teidät, herra Laroche!
Laroche. Hänen itsensä, herra Selicour!
Selicour. Ja luulen hyvin häpeissään.
Laroche. Ei kovin tuntuvasti.
Selicour. Teidän viha on mennyt ihan turhaan … hukkaan te tällä kertaa ruutinne ammuitte.
Laroche. Se ei ole suuri vahinko.
Selicour. Todella, ystävä, vaikka te niin sadattelitte … minua säälitti teidän typerä houraus.
Laroche. Eihän nyt herra Narbonne ole saapuvilla, puhukaa ihan vapaasti.
Selicour. Mitä te sillä meinaatte?
Laroche. Olkaa hävytöin sydämenne pohjasta!
Selicour. Katsokaa nyt taas!
Laroche. Ylpeilkää voitollenne … minä olen antainut…
Selicour. Niin hirveän vihollisen voitettua, se ei olisi kumma jos kehuisin..
Laroche. Sen mitä minulle ei menestynyt tänään, minä voin teidän koulussa oppia.
Selicour. Kuin? Herra Laroche! te ette ole vielä herenneet minulle etsimästä vahinkoa?
Laroche. Yhteen pahaan ei saata säikähtää.
Selicour. Ettehän ole herra Firminin uskollinen tuulen näyttäjä.
Katsokaas?
Laroche. Vissisti se on usein sinun pelastanut hädästä, tuo rehellinen
Firmin.
Selicour. Mitäs hän maksaa sinulle kaupasta?
Laroche. Mitäs sinä hänelle maksat töistä joita hän sinulle valmistaa?
Selicour. Kavala, ystävä Laroche! Minä voisin sinulle antaa pahempaa tekemistä.
Laroche. Elä suutu, ystävä Selicour! Viha merkitsee pahaa omaa tuntoa.
Selicour. Vissisti minun pitäisi nauraa sinun hurjuudellesi!
Laroche. Sinä pidät halpana vihollisen joka sinusta näyttää heikolle.
Minä koetan miettiä kuin sinut saisin itseäni kunnioittamaan. (Menee.)
Kolmas kohtaus.
Selicour.
Selicour. He tahtovat saada Firminin lähettilääksi. Elkää kiirehtikö! Se on vielä loittona. Mutta Firmin on aina ollut hyvä minua kohti. Se on vissisti sen poika, se joka on tekevinään lauluja … ja tämä Laroche se on joka heitä yllyttää! Firminillä, minä tunnustan, on suuri ansio ja jos he kerran saavat hänen ahnehtimaan kunniaa ja korkeutta, niin minä en tunne ketään joka minulle voisi tulla vaarallisemmaksi. Vaan se on estettävä! Mutta missä pulassa minä kuitenki olen! Juuri näitä molempia Firminiä nyt tarvitsen, isää tietojensa tähden ja poikaa värsyjensä. Vaan minä otan heistä ensin hyötyä ja sitte raivaan heidät tielläni hii'elle.
Neljäs kohtaus.
Firmin, isä ja poika. Selicour.
Selicour. Tekö se olette herra Firmin? minä olin juuri teille tulossa.
Firmin. Minulle?
Selicour. Teitä puhuttelemaan…
Firmin. Missä asiassa?
Selicour. Hyvin katalassa, Firmin-kulta! Minua lohduttaa tavata teitä.
Meitä on koeteltu panetella.
Firmin. Meitä?
Selicour. Ihan vissisti! Vaan se ei menesty. Minä olen teidän totisin ystävänne, ja olen sen näyttänyt juuri tänään kuin tuo hurja Laroche tahtoi pahentaa minua itsensä ministerin silmissä.
Firmin. Kuin? Laroche olisi…
Selicour. Hän on oikein hävyttömästi minua sadatellut.
Firmin. Hän on kadottanut virkansa, tekö hänen siallensa tulisitte!
Selicour. Sanokaa muuten, kuin kitttämätöin hän on! Ja kaikki mitä juuri minä olen tehnyt hänen eteensä … ja lisäksi sanon sen olleen teidän hyväksi. Vaan hän auttoi teitä huonosti kuin rupesi minua painamaan. Olenko minä tahtonut muuta kuin teidän onnea? Mutta minä tunnen paremmin kuin tämä vimmaspäinen, mistä teille on onnea. Sentähden minä jo olen teille arvellutki jotain. Te ette suaitse kanselin hälinää, sen minä kyllä tunnen. Teistä pidetään huoli, elkää peljätkö, herra Firmin! Te haette yksinäisen rauhallisen paikan, saatte kohtuullisen palkan ja minä lähetän teille työtä … te raadatte mieluisesti ja työ ei ole teiltä puuttuva.
Firmin. Kuin? minä en ymmärrä!
Selicour. Ne ovat vasta aikeita, joilla ei ole kiirettä. Onnellinen joka maalla ihanan luonnon keskellä voi viettää päivänsä! Herra Firmin! sitä onnea ei ole suotu minulle! Minä olen tuomittu kaupunkiin, kuin kameli kantamaan tuhanten keskuusten kuormat, kateuden teräväin nuolten keskessä. Sentähden minä pidin velvollisuutenani lähettää maalle takaisin monjaan serkun joka tahtoi ruveta tänne elämään. Minä maksoin ilolla hänelle matka-kulungit, sillä sanokaa itse, eikö se ole sanomattoman iloisempi elää maalla hiljaisuudessa kuin kaupungissa olla alituisessa kiusauksessa.
Firmin. Se on minunki luuloni. Vaan mitä te oikeestaan minulle aivoitte?
Selicour. Esinnä kaikkia tulla vakuutetuksi virkatoverini ystävyydestä, … ja sitte … te olette niin usein auttaneet minua pulasta … minä en voi peittää että olen teille suuressa, hyvin suuressa velassa. Tämä virka tappaa minun. Minulla on aina sata rautaa ahjossa, milt'en ole pyörryksissä. Te olette vissisti tyytyväinen meidän uuteen ministeriin?
Firmin. Minä ihmettelen häntä.
Selicour. Sillä miehellä viimenki on neroa. Kyllä se oliki hyvä aika että saimme sellaisen miehen, muutoin kaikki olisi mennyt nurin-narin. Vaan kaikki ei ole vielä paikoillaan, sanoin minä hänelle tänään, ja kaikki ei tulekkaan jos ette anna hallitukselle sellaisen muistutus-kirjan jossa kaikki entisen tavan puutokset tarkoin ja rehellisesti saisivat hallituksen silmäin eteen. Tämän minun antaman neuvon ministeri omisti samassa ja tahtoi sellaisen kirjan järkiään saada kokoon pannuksi. Hän käski minun sen tehdä, vaan ne hirmuiset työt jotka jo ovat minun niskoillani … ja todella minua vapisuttaa kun ajattelen niille jotai lisää, eikö se ole totta herra Firmin?
Firmin. Noh, ja te luotatte siinä minuun?
Selicour. No, on se pian niin, sen minä tunnustan.
Firmin. Tällä kertaa te ette voineet paremmin valita.
Selicour. Se on tietty, se on tietty! herra Firmin!
Firmin. Sillä minä, joka niin kauvan aikaa olen nähnyt kaikki entisen hallituksen puutokset ja virheet, en ole voinut jouten niitä katsella ja valittaa, vaan olen jo ammoin pannut muistiin … paperille kaikki parannuksen ehdotukset … ja nyt se sattuu että sama työ jota teiltä vaaditaan minulla jo on tehty. Minä en ajatellut sitä juuri mihinkään käyttää, minä kirjoitin sen ainoasti keventääkseni omaa sydäntäni.
Selicour. Onko se mahdollista? Teillä olisi…
Firmin. Ihan valmiina, jos sen tahdotte käyttää.
Selicour. Jos sen tahdon! O, hyvin ilolla! Se on kauhean onnellinen sattuma!
Firmin. Vaan nämä paperit eivät ole juuri paraassa järjestyksessä.
Selicour. Sen vähäisen vaivan minä otan päälleni. Vielä tänä iltana minä ne annan ministerille; minä ilmoitan että ne ovat teidän kirjoittamat, kunnia tulee niistä teille.
Firmin. Te tunnette etten minä sitä halaa. Kun jotai hyvää vaikutan, niin se on minusta yhtä kenen nimessä se tapahtuu.
Selicour. Mikä arvollinen, ankara mies! Kukaan teidän ansioa ei pidä suuremmassa arvossa kuin minä… Te annatte siis minulle ne paperit.
Firmin. Minä voin ne heti noutaa, jos suaitsette odottaa.
Selicour. Menkää, minä odotan tässä.
Firmin. Tuolla tulee poikani, hän voipi sen ajan teillä olla seurana … vaan elkää hänelle mitään virkkako … minä rukoilen, kuulkaa!
Selicour. Olkaa! miks ei hänelle?
Firmin. Minulla on syyt.
Selicour. Noh, kuin tahdotte. Vaikka teidän hyvyyttä minun kyllä on työläs salata. (Firminin mentyä) Ukko-parka! hän pelkää että poika ne väkisin ottasi häneltä pois.
Viides kohtaus.
Kaarle. Selicour.
Kaarle (tulee lukien paperista jonka hän, nähtyä Selicourin, peittää)
Taas tuo Selicour! (tahtoo mennä.)
Selicour. Elkää niin kiirehtikö, nuori ystäväni! Miksi te niin kaihitte ihmisiä?
Kaarle. Suokaa anteeksi, herra Selicour! (itsekseen) Tuohon lörppöön minun piti yhtyä!
Selicour. Minä jo olen kauvan halannut teitä nähdä ystäväni… Runo-virta se juoksee vissiin hyvästi. Teidän isä on kyllä sitä vastaan, vaan hän on väärässä. Teillä on erin-omainen lahja. Kun se kerran vaan tulee maailman korviin … vaan se ei voi viipyä enää kauvan! Tänä aamuna minä viimeksi teistä puhelin.
Kaarle. Minusta?
Selicour. Meidän ministerin äitille vaan … ja teistä jo on ylempänä hyvä ajatus … miten jo minäki teistä siellä mainitsin.
Kaarle. Todella, mistä syystä se tuli?
Selicour. Se korkea nainen, ministerin äiti on tietävinään paljon … minä en tunne mistä se tulee … vaan ihmiset liukastelevat hänelle hänen poikansa tähden. Kuinpas? jos te hyvin sukkelaan tekeytyisitte tuttavaksi! … ja suoraan sanoen, se minulla oliki tarkoituksena tällä käynnölläni. Hän pyysi minulta pari laulua täksi illaksi … kyllä minäki aikoinani tein sellaisia missä toinenki, vaan mahti on nyt sekaantunut paljaihin asioihin! Mitähän jos minun siassani te pyöräyttäisitte pari laulun-päätä … te ne jättäisitte minulle … minä ne lukisin … jokainen ihastuisi … koko maailma kyselisi minulta ja minä nimittäisin teidät tekiäksi. Minä en voisi jättää tilaisuutta teistä pitää pitkää puhetta, jokainen ylistäisi teitä … ja yks, kaks, mainio runoilia olisi valmis, jonka värsyt olisivat yhtä kuuluisat kuin sen miekka!
Kaarle. Te avaatte minulle sangen ihanan näköalan.
Selicour. Se on teidän vallassa se totuudessa tavata.
Kaarle (itsekseen). Hän tahtoo minut pettää! Se on paljasta kavaluutta, minä sen kyllä tunnen … vaan kuinka heikko minä olen seisomaan ylistystä vastaan! Vasten tahtoani minä voin antaa itseni pettää, (Selicourille) Te sanoitte että sitä laulua on tarvis täksi illaksi.
Selicour. Se on niin mitätöin, niin joutava asia … vähäinen laulun palainen, jossa juuri kuin satunnoisia tulisi monjahta sana ministerin kunniaksi…
Kaarle. Ylistys-virret … ne eivät ole minun asiani. En minä alenna runoillusta niin alhaiseen työhön. Jokainen ylistys, olkoon se jos kuinka hyvin ansaittu, on liehakoimista, niin pian kuin sillä tarkoitetaan suuria.
Selicour. Oikean neron jalo ylpeys! Se on oikein! pois siis kaikki ylistys-virret … vaan minä arvelen jos rakkaudesta, hellistä tunnoista…
Kaarle (katsellen paperiansa). Voinko minä ajatella noita kirjoittaessani ne niin pian voivan tulla…
Selicour. Mitä, kuin? eihän ne kuitenkaan jo lauluja liene?
Kaarle. Suokaa anteeksi … nämä värsyt ovat hyvin heikkoja, aivan vähä-pätöisiä.
Selicour. No sanokaas! Jumalani! siinähän se onki mitä tarvittiin … antakaa … joutukaa! te saatte kohta kuulla niiden vaikutuksen. Ne eivät tarvitse olla juuri romansit… Sellaiset vähäiset … sellaiset pienet leikit vaikuttavat usein enemmän kuin luulisi … naiset rakastavat juuri sellaisia, ja naistenhan kautta me voitamme kaikki. Noh, antakaa, antakaa … kuin te vielä epäilette! Noh, kuin lystäätte, vaan minä luulin voivani teitä hyödyttää … tehdä teidät tunnetuksi. Te sitä ette tahdo … pitäkää värsynne. Se oli teidän hyväksi, ei itseni jota tarkoitin…