IV
Seuraavana päivänä Aarno ensimäisenä saapui Eeron luokse. Hän tapasi ystävänsä suurella innolla kirjaa lukemasta, ja ilosta säteilevin kasvoin Eero hänet vastaan otti ja käytti istumaan. Huoneessa oli Rolandkin ja hänelle piti tavallisuuden mukaan lyödä käpälää; kohta perästä koira vinkuen pyrki ulos; Eero laski menemään ja palasi sohvalle istumaan.
– Oletko poikia tavannut? kysyi Eero.
– En Tuomoa. Harryn näin vilaukselta, ehti sanoa, ettei jouda tänne kuin vasta vähän myöhemmin.
– Vai niin… Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen kirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä nautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.
Hän aukasi kirjan ja luki:
– "Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä hetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu jokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen poveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on jumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka horjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme kansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan kohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä löydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman näyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun ihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä täyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten tielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on maailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen käärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä, että ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka nyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen pitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä pyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen kuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän on luotu." Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota mekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että ihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo, puhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä useimmat ihmiset siihen edes pyrikkään – mutta me tahdomme koettaa ja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää, jota varten olemme luodut! – Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno, – ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin pidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta sanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon kehitykseen, vaan en lankeemukseen.
– Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö totta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä saavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?
– Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun kehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä…?
– Kristuksen?
– Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.
– Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten hänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen niinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla etenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä ihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään olen lukenut.
– Hm.
– Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin ottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista tietoa.
– Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan… Mutta kuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä lopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.
– Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran tuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt, ennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta nukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna herätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu vikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!
Eero naurahti, ja Aarno kysyi:
– Mihinkä koetuskiveen?
– Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry rupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?
– Muistan toki.
– No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä hetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan varalle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin jättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni ahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä surettavani.
– Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.
– Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin päässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet veren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin samaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
– Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee? Eikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä moitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta noudattaa sydämen vaatimuksia?
– Kuinka? Olihan asia oikea… No, niin, väärinhän tein heitä moittiessani, sillä mikä mentori minä olen ja miksi heidän välttämättä pitäisi ajatella ja tuntea samalla lailla kuin minä! Mutta ymmärräthän sinä, Aarno, että sydämeni luotti heihin ja meidän liittomme yhteishenkeen.
– Eikä se siinä luotossaan ole pettynytkään… Sinä siis olet päättänyt jättää kotisi, tämän runollisen pikku huoneesi, jossa niin monta suloista hetkeä olemme yhdessä viettäneet, ja lähteä ulos maailmaan?
Eero hymyili.
– Olen tietenkin, kaikesta runollisuudesta huolimatta.
– Hm… Olkoon, kyllä minä kumppaniksesi lyödyn.
– Siinä teet aivan niinkuin omatuntosi käskee, sanoi Eero vakavasti. – Mieleni näet on eilisestä muuttunut. En tahdo vaikuttaa sanoillani en sinuun enkä kehenkään – en sitä eilenkään tahtonut, mutta ajattelemattomuudessani sen kumminkin tein. Nyt jätän asian jokaisen itsensä ratkaistavaksi, vieläpä siihen kehotankin. Jos mikään vaikuttaa, vaikuttakoon esimerkkini, muttei mahtisanani.
– En luulekkaan, että sanasi yksin meitä yllyttäisi, lienee meissä itsekussakin niin paljon sitä vastakaikua, josta äsken puhuit… Kuten sanoin, minä sinua seuraan.
– Kiitos, Aarno, aina kaksi on yhtä enempi taistelun temmellyksessä… Mutta suothan anteeksi, Aarno, että hetkeksi poistun! Nyt on aika tullut, että menen enoni puheille. Katsohan kirjaa hyllyltä itsellesi. Jos pojat sattuvat tulemaan, otat heidät vastaan isäntänä ainakin.
– Mene vain huoleti, kyllä minä tässä… Ja Eero kävi enonsa puheille.
Hovineuvos, yönuttuun puettuna, oli pitkällään sohvalla, päivällislepoa nauttimassa. Hän oli sangen onnellisen ja tyytyväisen näköinen, ja näyttipä siltäkin, ettei tämä suloinen tunne ollut ainoastaan oivallisen päivällisen aikaansaama; tavan takaa hovineuvos tarttui tuuheaan partaansa ja silitellen sitä tuijotti milloin ankaran ylpeästi milloin lempeästi hymyillen avaruudessa liikkuviin mielikuviin – mikä liekään ollut hänen onnensa alkulähde, ehkä virkaylennys ja sitä seuraava "laajempi vaikutusala". Kaikesta päättäen Eero oli valinnut sopivan hetken esiintyäkseen.
– Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.
– Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero sulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.
– Olisi vähän asiaa enolle.
– Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:
– Rahaa tarvitset? Eero punastui.
– En – koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?
– No, et, et, ajattelin muuten vain… Tiedäthän aina saavasi, jos tarvitset…
– Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran, minkä tarvitsen kirjoihin… ja mitä muita menoja minulla olisikaan?
– So, so, olethan oikeassa… No, mikä nyt asiasi olikaan?
– Muistathan, eno, että meidän keskustellessamme minä joskus olen ohimennen maininnut eräästä tuumastani, jota kauvan olen mielessäni hautonut ja jonka nyt olen päättänyt toimeenpanna. Tuumani on se, että – koska en kuitenkaan virkamieheksi rupea enkä yliopistolukujani jatka – minun on turha ja väärinkin elää täällä sinun luonasi ja syödä sinun leipääsi, eno, jonka tähden aion kiittää sinua hyvyydestäsi, jättää vanhan kotini ja lähteä maailmalle elämään omissa hoteissani.
Eno tuijotti Eeroon pitkään.
– Mitä tehden? hän kuivasti kysyi.
– Työtä. Se ei muuten tähän kuulu, enoni, pidän itse huolta itsestäni.
– Siitä ei tule mitään, sanoi toinen päättävästi ja kääntyi poispäin.
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Eero virkkoi vakavasti:
– Olen päättänyt sen tehdä. Hovineuvos ei vastannut.
– Menenkö siis hyvästiä jättämättä? kysyi nuorukainen aikeessa lähteä.
Hänen enonsa kavahti istualle.
– Oletko sinä hullu, poika?.. Koska minä olen sinua pois käskenyt? Tahdotko saattaa häpeään koko taloa ja äitisi sisaren perhettä? Eikö ole kotisi täällä, etkö saa kaikkia, mitä tarvitset? Puuttuuko sinulta ruokaa, juomaa, vaatteita – rahoja?.. Mitä päähän pälkähtämisiä nuo ovat? Et toki kostaa tahdo muutamasta miettimättömästä sanasta?
– Älä minua väärin ymmärrä, eno, pyysi Eero.
– En sentähden lähde, että sinä olisit käskenyt, sillä sitä et ole tehnyt, enkä sentähden, ettei minulla täällä olisi millä tarpeeni tyydyttää; vaan sentähden, että yksi puuttuu: mielenrauha ja hengenilo… Älä luule, eno, että olet sinä tai että on kukaan siihen syyssä – mutta sitä, jota sieluni kaipaa, en löydä täällä! Anna minun mennä sitä etsimään oman onneni nojaan!
Hovineuvos oli ehtinyt tyyntyä.
– Tekisi mieli suuttua ja syytä olisi, ellen pitäisi koko tuumaasi niin tuulesta temmattuna! Oletko puhunut tästä tyhmyydestä tädillesi?
– En ole.
– Pelkäsitkö…?
– En ole vielä ehtinyt. Katsoin oikeaksi ensin ilmottaa sinulle.
– Hm.
Hän nousi ja lähti aukasemaan oven. – Oletko siellä, Linda?
Pistäyppä täällä! hän huusi.
Viereisestä huoneesta kuului myöntävä vastaus ja Eeron täti ilmestyi kynnykselle ystävällisen uteliaan näköisenä.
Hovineuvos osotti kädellään Eeroa.
– Tämä junkkari tässä aikoo kiittää meitä vieraanvaraisuudestamme ja pötkiä tiehensä.
Ja hän palasi sohvalle istumaan.
– Mitä?.. mitä sanot? kysyi täti huolestuneena. – En sinua käsitä, Kaarlo.
Hän istuutui nojatuoliin pöydän luo.
– Luuletko minun sitten käsittävän? Asia on niinkuin sanon. Eero on meihin kyllästynyt ja aikoo muuttaa pois… Kysy häneltä itseltään.
Täti (Eeroon katsoen). Eero!.. Mitä tämä on?
Eero. Älä kovin hämmästy, rakas Linda tätini, äläkä minua väärin käsitä. Eno minua pilkkaa väittäessään, että muka olen teihin kyllästynyt – oh, täti, kyllä sinä tiedät, että sinua vilpittömästi rakastan – , mutta asianlaidan toinen puoli on niinkuin kuulit: aion luopua nuoruuteni kodista ja lähteä maailmaan aatteeni puolesta taistelemaan.
Hovineuvos. Siinä sen kuulet.
Täti. En sittenkään käsitä… Aiotko jättää tämän kotisi, Eero?.. Etkö täällä viihdy?.. Oletko sinä nyt taas, Kaarlo, loukannut Eeroa hätäilemiselläsi?
– Minä! äännähti hovineuvos, nousi ja kävi kaapin luo takkia vaihtamaan.
Eero. Ei suinkaan, täti kulta, eno ei ole minulle mitään puhunut, kyllä tämä päätös on syntynyt omasta sydämestäni, omasta povestani puhjennut. Eikä se yhtään perustu siihen, etten täällä viihtyisi, älä sitä laisinkaan epäile, täti. Mutta niinkuin jo sanoin enolle, henkeni kaipaa kauvas pois nykyisestä elämästäni. Ajattele nyt, täti, mitä oikeastaan täällä teen? Enhän aio tutkintoja suorittaa enkä lukuja harrastaa; en tahdo virkamieheksi, en kauppiaaksi, en oppineeksi. Laiskuriksihan maailma minut tuomitsee, jos täällä vielä työttömän leipää syön. Sentähden ulos maailmaan omillani toimeen tulemaan!
Hovineuvos palasi kaapin luota.
– Tuolla lailla sisarenpoikasi enonsa ilon ja riemun päivää kunnioittaa! Ja minä, joka juuri olin aikeessa pistää Eeron kouraan isompi seteliraha, samalla kehottaen poikaa vähän nuorten tapaan huvittelemaan, sen sijasta että aina vain kotona istua jöröttää ja imee itseensä jos jonkinmoista lorua turhamaisista kirjapahoista… Tämä on arveluttavaa.
Täti (surullisen viehkeästi). Tuonko takia vain olet noin omituisissa hankkeissa, Eero? Onko täällä kotona kukaan sinua laiskuudesta moittinut? Emmekö päin vastoin ole koettaneet varjella sinua liiallisesta ahkeruudesta, johon sinulla on erinomainen taipumus? Enhän sinua koskaan ole työttömänä nähnyt enkä koskaan ole kuullut kenenkään sinusta semmoista väittävän. Mistä semmoisia ajatuksia olet päähäsi saanut?
Eero. Tosin kyllä kukaan ei ole minua velttoudesta eikä joutilaana-olosta moittinut, mutta myöskään kukaan ei ymmärrä minun lukujani eikä katso suopeasti minun harrastuksiani. Suuremmassa tai vähemmässä määrässä olette kaikki minun tähteni huolissanne ja alituisesti pelkäätte, että mitä minusta tulleekaan… Mutta en siitäkään puhu. Syy, miksi muutosta ikävöin, on se, että tahtoisin olla ihminen – tahtoisin tietää, mitä on olla ihmisenä…
Hovineuvos. Hä? (katsoen vaimoonsa). Hä?
Täti. Voi, voi, Eero, totta sanot, ettemme sinua ymmärrä. Sinä, joka lapsena olit niin lempeä, niin hyvä, niin tottelevainen, olet nyt tuolla tavalla kaikista ja kaikesta vieraantunut… Mutta olenhan sen sanonut, että kun lapsuutesi uskon hylkäsit, ei siitä hyvää voinut seurata…
Eero. Elämä on minut tämmöiseksi tehnyt.
Hänen enonsa oikasi itsensä suoraksi ja painoi kädet ristiin rinnalleen, Eeroon katsoen.
Täti. Elämä? Ihminen on onnellinen, kun ei hän kysy eikä urki. Kyllä
Jumala tietää, mitä Hän meistä tahtoo. Mikset Häneen luota?
Eero. Voinko siihen mitään, että järkeni uhmailee ja vaatii vastausta? Sinä, täti, olet noita oivallisia olentoja, jotka aina ovat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, ja minä kunnioitan uskoasi sinun itsesi takia. Mutta minun henkeni on aivan toisenlainen; minä kuulun tämän maailman tyytymättömiin. Silmäni näkevät ympärillänsä vain epätäydellisyyksiä ja puutteellisuuksia, ja minä ikävöin ihannetta, henkeni halajaa taivaaseen. Enhän tiedä onko minulla muuta kuin tämä elämä tarjona! – siis nyt tahdon nähdä sitä täydellisyyttä, jota tavottelen. Ja minä olen sen nähnyt. Sieluni sisimmässä olen kuullut hengen kuiskeen ja aatokseni on keijunut avaruuksien aallokoilla. En ole vielä sitä unelmaini urhoa tavannut, en lapsuuteni opettajista, en nuoruuteni neuvojista, en oppineista, en mahtavista, mutta minä tiedän, että hän on ja että kerran olen saava katsoa hänen silmiinsä. Sitä autuasta hetkeä odotellen tahdon etsiä, tahdon työskennellä, tahdon taistella… Te rakkaat holhoojani, älkää estäkö minua kutsuani noudattamasta! Vielä on kaikki kääntyvä hyvään päin teidänkin mielestänne. Sen sijasta, että murehditte ja olette pahoillanne, iloitkaa ja riemuitkaa ja siunatkaa minua!
Eeron puhuessa hovineuvos istui suorana ja vakavana, mutta vähitellen katosi kova ilme hänen kasvoiltaan ja hänen katseensa heltyi; kyynelet nousivat tädin silmiin ja vierivät kirkkaina karpaloina poskia pitkin, hän haki nenäliinansa ja peitti sillä kasvojaan. Puheensa päätyttyä, Eeron katse vaipui maahan ja hänen päänsä painui rinnalle; siinä hän seisoi tuomiotansa odottaen. Hovineuvos vihdoin katkaisi äänettömyyden. Hän etsi sikaarinsa, sytytti sen ja puheli, sauhuja tuprutellen:
– Antaa pojan koettaa, jos hän tosissaan on… Kyllä elämä ja maailma neuvoo ja ohjaa oikealle tielle – enkä minä sitä niin pahasti pelkää Eeron suhteen. Onhan hän lahjakas ja näppärä poika… Eihän tietysti tämä ollut mikään iloinen uutinen meille vanhoille, jotka olemme sinua lapsenamme pitäneet, mutta en minä tahdo tyrannina esiintyä. Olen monta kertaa ilmaissut sinulle mielipiteeni siitä, mikä sinun velvollisuutesi on, niin ettei se ole sinulle mikään salaisuus, mutta koska et korviisi ota opetustani, niin pesen minä käteni… Saat siis minun puolestani tehdä minkä haluat.
Eero (riemusta ja kiitollisuudesta säihkyvin silmin). Enoni rakas, sano, että minua edes vähänkin ymmärrät, ettet halveksi etkä vihaa minua!
Hovineuvos (liikutustaan hilliten). Mitä joutavia! Onhan täällä koti sinulle aina avoinna… Hm… Hän nousi muka jotakin hommaamaan.
Eero. Kuinka hyvälle tuntuu, kuinka hyvä sinä olet, enoni… Entäs sinä, täti kulta?
Täti (vapisevalla äänellä). On enosi jo vastannut puolestani… Teet niinkuin parhaaksi näet… Oi Eero, ettäs meidät hylkäsit…
Eero. Ei niin, tätiseni, en hylkää.
Hän astui tätinsä luo ja kumartui häntä halailemaan.
Täti. Jätät…
Eero. En jätäkkään. Joskin pois muutan, käynhän täällä usein luonasi, sinun ja enon luona. Ole iloinen ja tyyni nyt, kun tunnen minäkin voiton riemua rinnassani.
Täti. Oi lapsi…
Hovineuvos, (toiselta puolen huonetta). Koska sinulla on aikomus lähteä talosta?
Eero (irrottaen kätensä tädin kaulasta). En aivan hetkeä tiedä… niin pian kuin mahdollista…
Täti (rukoilevasti). Ei nyt vielä aivan heti!
Hovineuvos. Mistä lähtösi riippuu? Onko sinulla kumppania vai etkö tiedä minne mennä?
Eero (punastuen). En aivan sitäkään… Ehkä muuten Aarno seuraa mukana.
Hovineuvos. Vai Aarno! Et suinkaan ketään viekottele tyhmyyksiä tekemään, joita sitten saavat katua?
Eero. En, eno. Sen olen onnekseni oivaltanut. Vapaasta tahdosta Aarno seuraa, jos seuraa.
Hovineuvos. Hm… ken teidän vehkeitänne arvaa… No niinkuin sanoin, minä pesen käteni. Saat itse vastata puolestasi ja toivon, ettet meitä häpeään saata, niinkauvan kuin olemme sinusta laillisessa edesvastuussa.
Eero. Ole huoleti, enoni. Muutenhan olen kuukauden perästä täysi-ikäinen…
Hovineuvos. Puolentoista kuukauden…
Eero. Tai puolentoista kuukauden, niin… Voi kuinka olen iloinen ja kiitollinen, kun te olette niin hyvät. Jätän nyt teidät ja lähden toverini luo, joka odottaa… Aarno on huoneessani…
Täti. On kahvikin muuten valmis, Eero… no mene vain, minä lähetän kahvit sinne.
Eero poistui, ja hovineuvos lausui vaimolleen:
– Rauhotu, Linda. Kyllähän tämä surkealta näyttää, mutta ei se niin hirveätä ole. Kyllä pojalle on hyödyksikin, että saapi vähän ilmaa siipiensä kohottimeksi, eikä Eerosta hätää ole. Tulee hänestä vielä mies eikä huonoimpiakaan. Olen minä sitä mieltä ollut koko ajan, vaikka olen tahtonut koetella poikaa. Isältään on perinyt tahdon lujuutensa, ei sekään mies päätöksissään horjunut…
– Uskon sitä minäkin, Kaarlo, ja kyllä Eeroon luotan… äidiltään hän on lempeän luontonsa perinyt eikä hänen sydämessään kovuutta asu.
– E-ei.
Sillä välin Eero palasi huoneeseensa, jossa Aarno oli häntä uskollisesti odottanut. Mutta oli sinne yksi vieras lisääkin ilmestynyt: kalvakkana ja totisena istui Tuomo Aarnon vieressä sohvalla.
– Kas Tuomo! huudahti Eero ja riensi vieraansa luo, käsi ojennettuna tervehdykseen.
– Tuomo niin, sanoi Aarno erityisellä äänenpainolla.
– No? kysyi Eero puristaen toisen kättä.
– Äitini on kuollut, vastasi Tuomo synkästi. Hetken pojat seisoivat ääneti, Eero yhä puristaen ystävänsä kättä. Sitten sanoi Tuomo, mutta yhä vielä synkästi:
– Nyt minä olen teidän.
TOINEN KIRJA:
YSTÄVÄT
Päämaali on niin korkea ja ponnistus niin suuri!
Kuningas Milindan kysymykset.
Te olette minun ystäväni, jos te teette, mitä minä teille käsken.
Joh. ev. XV, 14.
Mutta he rakastivat enemmän ihmisten oppia.
Joh. ev. XII, 43.
I
Pari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero käskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet kaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää, keskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.
Oli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli nousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka on päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät aukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä hopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.
Aarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta tovereilleen:
– Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa tuossa!.. Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella kuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka huomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se nukkuu… Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?
Hän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.
– Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. – Kai tarkotat: näemmekö.
– En, en suinkaan, väitti Aarno, – ettekö kuule?.. Selitä sinä,
Eero, Tuomolle.
– Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, – kuuluuhan aina nukkuvan hengitys…
– No niin, sitä juuri…
– Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. – Olen minä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.
– Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, – olen minäkin talviunesta kuullut puhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, – kyllä tuo luonnon unen "kuuleminen" on Aarnon omia keksintöjä.
Yhtäkkiä sanoi Eero:
– Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?
– Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi tutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:
– Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia… Te hämmästytte? Mitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!.. Olkaa huoleti. Onhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja tänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut – jo monta päivää – että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan… Niin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä semmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi huoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää… Mutta se tulee olemaan pieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä…
Niin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään vastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja Tuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa toisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle tuulelle.
He rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat kaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli vika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana siitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja likaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta Eero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti: "ei vielä", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.
Hämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta heitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä kaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä lumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne impyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.
Pakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.
Mutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää tunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista. Ja vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua taloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo ja Aarno uskoivat Eeroon.
Äkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:
– Tuossa!
He olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni leveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen pinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen talojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea. Erillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen pääty oli pimeä.
– Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.
– Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. – Tokkohan tuo, jonka pääty on pimeä?
– En tiedä, tuumi Eero, – kun päästään sillan yli, nähdään likemmältä… Mutta eikö tämä paikka ole kaunis – kauniimpi kuin muut näkemämme?
– Ehdottomasti, vastasi Aarno.
– Taitaa sen Eeron aavistus käydä toteen, sanoi Tuomo, joka pikkusen, pikkusen oli ruvennut epäilemään.
Pojat laskeutuivat mäkeä alas ja olivat hetken perästä sillan luona.
Toiselta puolen tuli reippaasti astuen nuori mies heitä vastaan.
– Minäpä kysyn tuolta pojalta, kuiskasi Eero tovereilleen.
– Mitä kysyt? ihmetteli Tuomo.
– Saat nähdä, vastasi Eero lyhyesti, sillä vastaantulija oli enää vain parin askelen päässä. Lakkia nostaen Eero kääntyi tämän puoleen ja virkkoi:
– Anteeksi, mutta te olette varmaan tämän kylän asukkaita ja voisitte ehkä auttaa meitä neuvoillanne?
Toinen katsahti ylös, nähtävästi havahtaen unelmistaan. Hän oli nuori, reippaan ja pulskan näköinen maalaispoika, ylähuulessa pieni viiksen alku. Vähän hämillään hän tarkasteli vieraita kahdella loistavalla, veitikkamaisella silmällä.
– En ole tämän kylän asukkaita, mutta kyllä paikkakunnan, hän vastasi, ja nyt hänen katseensa kiintyi Eeroon.
"Ihmeellistä", ajatteli Eero itsekseen, "missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt?" Mutta koska ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin, hän jatkoi kysymystään: – Te kai kumminkin tunnette täkäläisiä oloja?
– Tunnenhan, vastasi toinen, yhä Eeroa katsellen.
– Ehkä voisitte sanoa meille, onko tässä kylässä taloa, johon pääsisi asumaan… joka ottaisi vastaan täysihoitolaisia?
Toinen ei heti käsittänyt.
– Nyt yöksikö? hän kysyi.
– Ei, ei, selitti Eero, – oikein vakinaisia asujaimia… koko talveksi.
– Koko talveksi?.. No en tiedä, jollei Mannilaan otettaisi.
– Mannila – missä se on?
Nuorukainen kääntyi kylään päin ja osotti kädellään:
– Tuo talo tuossa törmällä, jonka pääty-ikkunat ovat pimeinä… Se päähän se siinä tyhjänä seisoo.
– Kas, enkö arvannut! huudahti Aarno.
– Vai niin, vai se talo, sanoi Eero, – kiitoksia paljon neuvostanne…
Ja hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin tämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:
– Tuota… eikö se ole Eero – ?
Kaikki hämmästyivät.
– Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, – kuinka te minua tunnette?
– Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, – nyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?
– Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi lämpimästi tarjottua kättä. – Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun huomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.
– Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä erosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi… Hauska tavata sinua.
– Samoin, samoin. Kummallinen sattuma… Anna, minä esitän sinut tovereilleni.
Kummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He keskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta, huusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: "älä unhota; käy katsomassa!" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! "kyllä, kyllä".
He lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi:
– Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin tulemaan.
– Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö tämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?
– Hm…
Tuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken perästä:
– Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä toimittaisimme?
Eero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen johdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:
– Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!
Mutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:
– Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä… Sitäkö varten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia olisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan olisi vapaus valita? Sitäkö varten?.. Pois se! Mitä se tekee, jos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai kuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?.. Pitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia teitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme liioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt on elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen, omalla työllämme!.. Eikö niin?
– Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen olevan vähällä tarttua itseensäkin, – mutta sittenkin vielä jää avonaiseksi kysymys, mitä meidän tulee tehdä.
– Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma surunsa.
Tuomo kysyi:
– Mitä sinä ajattelet, Aarno?
– Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.
– Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, – eikö totta? Ken meistä vain on ensimäinen "ansaitsemaan", hän kyllä auttaa toisia?
– Niin, niin, tietysti.
Ja rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin mielestä.
He olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä vasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat asuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti kolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.
– Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, – ja verannan puoleinen ikkuna on kamarin… Ja tuossa tuvan päässä on porstua ja sisäänkäytävä.
– Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut kolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.
He seisoivat kaikki kolme väljässä, valoisassa tuvassa.
Katossa paloi lamppu. Takassa, vastapäätä ulko-ovea, loimui iloinen valkea. Uunin luona hääräili keski-ikäinen vaimoihminen, arvatenkin emäntä. Siellä oli myös piikatyttö astioita pesemässä. Vasemmalla istui rahilla renki, kirveenvartta vuollen.
Tuvassa oli hiljaista. Astioitten kolina ja seinäkellon naksutus yksin puhuivat. Mutta tuvan perässä olevasta kamarista kuului suljetun oven läpi äänekästä miesten keskustelua.
Nuorten tulijain mielet täyttyivät suloisella, kodikkaalla tunteella. Eeron päähän pisti ajatus eli tunnelma, jolle hänen täytyi itsekseen hymyillä. "Mitähän, jos nyt oltaisiin aivan supisuomalaisia. Käytäisiin tuonne penkille istumaan"; siellä sanattomina, totisina odotettaisiin, kunnes emäntä kysyy: "mistä kaukaa nämä vieraat ovat?" ja sitten vastattaisiin, että "tuoltahan ollaan" ja vasta yösydännä oltaisiin päästy asian alkuun… Ei, sehän olisi savolaista, ja nyt…!
Kun pojat olivat tervehtineet ja huoneessa-olijat vastattuaan jäivät kummeksien heitä katsomaan, astui Eero pari askelta edemmäs, keskelle tupaa, ja lakki kourassa kääntyi emännän puoleen ja lausui teeskentelemättömästi:
– Älkää säikähtykö näin myöhäisiä vieraita. Olemme tulleet kävellen kaupungista ja aiomme palata junassa. Emme siis millään muotoa aio teitä häiritä. Mutta tahtoisimme tehdä teille kysymyksen. Meillä on aikomus muuttaa maalle asumaan, päästä johonkin taloon täysihoitoon (hän mainitsi omansa ja ystäväinsä nimet), ja tuolla sillalla tullessamme tapasimme Herrmannin Jannen, joka on minulle vanha tuttu; hän arveli, että tässä Mannilassa ehkä olisi tyhjiä suojia… Päätimme siis käydä täällä kysymässä.