– Noh? kysäsi purnumestari intoisesti, astuen häntä vastaan. Noh? kertoi hän verkkaisemmin, sillä pojan kasvot eivät osoittaneet onnellista kosijata.
– Se oli turhaa yritystä, isä! sanoi Olli hiljaa. Martta ei tahdokaan minua ottaa.
– Eikö tahdokaan sinua? Sinua! huudahti vanhus, äänellä, niin kuin olisi saanut kuulla mitä uskottomimman asian maailmassa.
– Ei! Ja älkää nyt kiusatko häntä paljoilla kysymyksillä ja puheilla asiasta; hän kyllä tietää, minkätähden hän on antanut minulle rukkaset, ja minäkin sen tiedän; sentähden kolmannen ei tarvitse asiaan sekauta. Ja antakaa minun nyt mennä, isä; minun täytyy mennä tieheni.
Äkkiä, ikäänkuin tahtoen välttää sen enempää haastelemista, riensi nuori mies tiehensä; purnumestari tarttui piippuunsa molemmin käsin ja milt'ei ollut vihansa vimmassa sitä kenttää vasten musertaa, saadaksensa sillä vihansa haihtumaan.
– Onko mahdollista ymmärtää naisten luonnetta! Olisinpa pannut pääni panttiksi siitä, että tyttö pitää häntä rakkaana, ja nyt laskee hän hänet rukkasinensa menemään, ja Olli – enpä olisi uskonut pojan niin pahaksensa sitä panevan. Hän näytti niin perin hävinneeltä ja pakeni pois kuin hullu; mutta ei hän koskaan anna minulle selitystä, sen verran tunnen hänen, eikä Marttakaan tee sitä.
Purnumestari alkoi kiivaasti kävellä edes ja takaisin pienessä puutarhassaan, kunnes raivonsa asettui ja hän malttoi mielensä. Ja mitäpä asiaan voitiinkaan? Väkisin pakoittaa nuorukaisia yhteen, jos eivät tahtoneet, sitä eihän voitu, ja mitään hyötyä ei siitäkään ollut, että vaivattiin päätänsä kysymyksellä, minkä tähden he eivät tahtoneet. Syvästi huoaten vanhus sanoi hyvästi mielituumalleen; sillä pakoittaa heitä ei käynyt laatuun.
Vielä seisoi hän surullisissa ajatuksissaan, kun näki nuoren Berkow herran astuvan tiellä, joka kulki hänen tupansa sivutse, puiston takapuolelle. Artturi näytti olevan portteihin tutustuneempi kuin hänen vaimonsa oli ollut; hän veti jo taskustaan avaimen, joka sopi siihen niin väkinäisesti avattuun lukkuun. Purnumestari tervehti nöyrästi ja kunnioittavasti sivu-menevää nuorta perillistä; tavallisessa välinpitämättömyydessään tämä tuskin loi silmiään syrjään, tervehti ylhäisesti huolettomalla nyökäyksellä, jonka arvattavasti piti merkitä kiitosta, ja aikoi astua eteenpäin. Tuskallinen tunto riuhtaisi vanhuksen kasvoja; hän seisoi yhä lakki kädessä ja katsoi hänen jälkeensä hiljaisella, surullisella katsannolla, joka näytti sanovan: "Tuommoinenko sinusta siis on tullutkin!"
Joko nyt Artturi lienee nähnyt tuon katsannon, taikka että hänellä nyt vasta johtui mieleen, että se oli hänen lapsuuden ystävänsä ja leikkitoverinsa, joka seisoi hänen edessään, hän seisahtui yhtäkkiä.
– Noh, katsopas, eikö se ole Hartonen! Kuinka voitte?
Veltolla, huolettomalla tavallaan ojensi hän hänelle kättä ja näytti vähän närkästyvän, kun purnumestari ei heti kohta tavannut sitä; mutta purnumestarille ei ollut moneen vuoteen semmoista ystävällisyyttä osoitettu; hän viipyi siis ottamasta häntä kädestä, ja kun se viimein tapahtui, niin vienosti ja varovasti, kuin jos pelkäisi tuon hienon valkoisen käden vahingoittuvan hänen kovassa kourassaan.
– Kiitän! minä voin joksikin hyvästi, herra Artturi – suokaa anteeksi: herra Berkow, aioin sanoa.
– Sanokaa vaan Artturiksi, sanoi nuori mies huoleti. Te olette siihen enemmin tottuneet ja minä kuulen teiltä sen nimen kernaammin kuin minkään muun. Siis olette tyytyväinen, Hartonen?
– Olenpa niinkin, Jumalan kiitos, herra Artturi. Minulla on mitä tarvitsen. Vähän huolta ja surua tietysti on joka talossa, ja minulla on sitä nyt lasteni vuoksi – mutta eipä nyt muuta olekaan.
Purnumestari näki kummastuksekseen nuoren herran astuvan likemmä ja laskevan molemmat kätensä säleaidalle, ikäänkuin aikovan käydä pitempään puheesen.
– Lastenneko vuoksi? Minä luulin teillä olevan vaan yhden pojan.
– Aivan oikein, Olli poikani. Mutta minulla on myös eräs sisareni tytär, Martta Ellanen hoidettavanani.
– Ja hänkö huolettaa teitä?
– Mitä vielä! vastasi purnumestari intoisesti. Tyttö on niin ripeä ja niin suosittava kuin kukaan voi olla mutta minä olin ajatellut, että hänestä ja Ollista voisi tuilla pariskunta, mutta —
– Mutta tottapa Olli ei tahtone? keskeytti hänen Artturi.
Vanhus kohotti hartioitaan sanoen:
– En tiedä. Eikö lienekään todella tahtonut, vai lieneekö kosinut nurin puolisesti, se vaan, että asia on päättynyt heidän välillään. Ja viimenen toivoni oli, että Olli saisi kelpo vaimon, joka voisi asettaa hänen päänsä oikeaan suuntaan.
Merkillistä oli, että nämä vanhan vuorimiehen yksinkertaiset eikä suinkaan miellyttävät perheelliset ilmoitukset eivät näyttäneet nuorta herraa kyllästyttävän; hän ei haukotellutkaan niin kuin tavallisesti, kasvonsa osoittivat jonkunlaista mielenkiintoakin, kun kysyi:
– Onko hänen aivoissaan tätä nykyä mitään vikaa?
Purnumestari loi aran silmäyksen kysyjän puoleen ja sitte maahan.
– Oi herra Artturi, teille en tarvinne sitä mainita. Kyllä olette jo kuulleet tarpeeksi Ollista.
– Olenpa kuullut, nyt muistan, isäni on puhunut hänestä minulle. Poikanne ei ole hyvässä suosiossa herrain tykönä tuolla ylhäällä, ei laisinkaan, Hartonen!
Vanhus huokasi syvästi.
– Siihen en voi mitään. Hän ei enään tottele minua, ja oikeastaan ei hän koskaan ole totellut. Hän on aina pitänyt omaa päätänsä ja joka paikassa tahtonut saada omat mielipiteensä vallan päälle. Minä olen antanut sen pojan oppia enemmän kuin muut opettavat poikiaan, kentiesi enemmänkin kuin on hänelle hyödyllistä ollut; minä ajattelin, että hän pikemmin pääsisi eteenpäin maailmassa ja hän onkin jo vuorityön päällysmiehenä ja pääsee kyllä vielä ylipäällysmieheksikin, mutta opista koko hänen onnettomuutensa on tullut! Hän etsii selkoa kaikista mahdollisista asioista, tahtoo tietää kaikki asiat paremmin, istuu kaiket yöt kirjainsa ääressä ja on toveriensa kaikki kaikissa. Kuinka hän menettelee päästäkseen joka paikassa ensimäiseksi, sitä en käsitä, mutta hän oli vaan pienoinen nulikka, kun jo kaikki kuulivat hänen komentoansa, ja nyt on asian laita pahempi kuin milloinkaan. Mitä hän sanoo, sen he uskovat sokeasti; missä hän on, sinne he kaikki keräytyvät, ja jos hän tahtoisi viedä heidät vaikka hiiteen, niin he ovat hänen seurassaan, kun vaan hän on esimmäinen. Mutta se ei ole ollenkaan hyvä, erittäinkin täällä tehtaissa.
– Miksi ei juuri täällä? kysyi Artturi.
– Siksi että väen tila täällä on kovin huono! rupatteli purnumestari aivan ajattelemattomasti. Älkää suuttuko, herra Artturi, että sanon sen teille vasten kasvojanne, mutta niin se todellakin on. Minä osaltani en saata valittaa: minun on aina käynyt ylen hyvästi, sen tähden että äiti-vainajanne suosi vaimoani – mutta nuo muut, katsokaapa! Ne tekevät työtä ja ponnistelevat päivä päivältä ja tuskin sittekään voivat hankkia välttämättömimpiäkään tarpeita vaimolleen ja lapsilleen. Sen Jumala tietäköön, että se on kovaa ja kitkerää leipää; mutta työtä meidän kaikkein tietysti pitää tehdä, ja useimmat tekisivätkin sydämen halusta, jos heille vaan tapahtuisi sama oikeus kuin muissa tehtaissa. Mutta täällä heitä ahdistellaan ja kiusataan jokaisen pennin suhteen, mikä heidän niukkaan palkkaansa kuuluu, ja tuolla purnussa sitte ovat asiat niin surkean huonolla kannalla, että jokainen lukee Isä-meidän rukouksen ennenkuin menee sinne alas, hän ei voi muuta uskoa, kuin että jonakin armaana päivänä kaikkityyni romahtaa hänen päällensä. Mutta parannuksiin siellä ei löydy rahoja, ja jos joku yhtyy hätään ja viheljäisyyteen, silloin ei myöskään ole rahaa, ja sillä välin täytyy heidän nähdä, kuinka satojatuhansia lähetetään pääkaupunkiin, että —
Vanhus maltti tuota pikaa mielensä ja tukki suunsa. Hän oli joutunut semmoiseen pakinoimisen intoon, että kokonaan unhotti kuka se oli, joka seisoi hänen edessään: ja se heleä punastus, joka hänen viimeisten sanainsa johdosta nousi nuoren herran poskille, sai hänen vasta pidättämään kielensä.
– Noh? kysäisi Artturi, hänen yhä ääneti pysyessä. Jatkakaa pakinaanne, Hartonen; näettehän että kuultelen.
– Oi Herra Jumala! änkytti vanhus hädissään, en niin aikonut sanoa; minä kokonaan unhotin —
– Senkö unhotitte, kuka on tarvinnut nuo sadat tuhannet? Ette tarvitse puhdistaa itseänne, Hartonen, vaan kertokaa huoleti mitä aiotte sanoa. Vai luuletteko, että aion syyttää teitä isäni tykönä?
– En! vastasi purnumestari vilpittömästi. Sitä ette suinkaan tee. Ette olekaan isänne luonnosta; hän erottaisi minut virastani varomattoman lörpötykseni tähden. Noh niin, tarkoitukseni on vaan, että kaikki täkäläinen meno vihastuttaa työväkeä. Herra Artturi – hän astui rukoilevalla, puoleksi pelvolla, puoleksi luottamuksella, askelen likemmä – jos te kuitenkin ottaisitte asian korjataksenne! Te olette herra Berkowin poika ja tulette sittemmin perimään kaikkityyni; eihän asia koske keneenkään likemmin kuin teihin.
– Minuunko? kysyi Artturi mielikarvaudella, joka onneksi kokonaan välttyi purnumestarilta; enhän ymmärrä mitään, miten täällä on tapana tahi mikä täällä on tarpeellista, aina on se ollut outoa minulle.
Vanha purnumestari pudisti surullisena päätänsä.
– Oi Jumala, mitäpä tuo on ymmärtää! Siihen ette tarvitse ensin tutkia purnua ja koneita. Siihen tarvitaan vaan, että katsotte ja kuultelette työväkeä, niinkuin nyt minua kuultelette, mutta sitäpä ei kukaan tee. Joka valittaa se eroitetaan toimestaan, ja silloin kuuluu heti: "sentähden, että on ollut uppiniskainen", ja kun joku vuorityömies-parka semmoisesta syystä on toimestaan eroitettu, niin hän tuskin enään löytää yhtään elatuskeinoa. Minä vakuutan teitä, herra Artturi, se on viheljäisyyttä! ja sitäpä Olli ei voi nähdä, se kalvaa häntä, ja jos kymmeniäkin kertoja saarnaan hänen ajatuksiaan vastaan, niin hän kuitenkin pää-asiassa on oikeassa; niin ei se kauvan käy laatuun. Ainoastaan keino, millä hän tahtoo saada muutoksen aikaan on jumalaton ja syntinen; se tulee saattamaan hänet onnettomuuteen ja ne muut niinikään. Herra Artturi – suuret karpalot näkyivät ukon silmissä, kun hän tällä kertaa epäröimättä otti nuorta miestä kädestä – minä rukoilen teitä, älkää Jumalan tähden antako tätä menoa enään kestää! se ei ole hyvä, ei herra Berkowillekaan. Yleensä muissa tehtaissa on työnteko lakkautettu, mutta jos se kerta täällä tapahtuu, silloin, Jumala meitä auttakoon, silloin se on hirmuista!
Artturi oli koko tämän puheen ajalla äänetönnä katsoa kurkistanut eteensä, nyt nosti hän silmänsä ja katsoi pitkään ja vakaisesti puhujata.
– Minä olen puhuva isälleni siitä sanoi hän verkkaisesti. Luottakaa siihen, Hartonen!
Purnumestari päästi irti Artturin käden ja astui takaperin. Tosin oli hän tällä kertaa purettuansa kaiken sydämensä, odottanut toista vaikutusta, kuin tuota kylmää lupausta. Artturi oikaisi itsensä, kääntyi pois ja yritti lähtemään.
– Vielä yksi asia, Hartonen! Poikanne on äskettäin pelastanut henkeni, ja häntä lienee loukannut se, ettei ole kuullut yhtä sanaa kiitokseksi siitä. Oikeastaan en pidä elämätä suuressa arvossa, ja mahdollista on, että sentähden arvasin sen hyvän työn kovin vähäarvoiseksi, mutta minä olisin korjannut tämän laiminlyömisen, jos – nuori perillinen veti kulmiaan ryttyyn ja äänensä kävi tuikemmaksi – jos Olli ei olisi mikä hän on. Minulla ei ole halua nähdä kiitollisuuteni ken tiesi samalla tavoin hyljätyksi, kuin äskettäin tapahtui tirehtöörille, jonka panin asialleni. Kiittämättömänä en kuitenkaan tahdo itseäni pidettävän; sanokaa hänelle, että kiitän häntä, ja mitä muuhun tulee, aion puhua siitä isäni kanssa. Hyvästi!
Hän meni puiston kautta. Purnumestari katsoi surullisena hänen jälkeensä ja raskas huokaus väikkyi hänen huulillaan, kun hän hiljaa jutteli itsekseen: suokoon Jumala, että tästä olisi apua – mutta sitä en usko!
* * * * *
– Siellä vallaskartanossa vedettiin herrasväen ajoneuvot vaunuhuoneesta pihalle ja ajaja hankkiutui hevosia valjastamaan.
– Tämäpä on jotain uutta, sanoi hän lähelle seisovalle palvelijalle, joka vastikään oli tuonut hänelle käskyn hevosten valjastamisesta. Herra ja armollinen rouva ajavat yhdessä. Meidän täytyy vetää punainen piiru annakkaan.
Palvelija naurahteli.
Niinpä niin, suurta hupaa heillä kyllä ei siitä ole, mutta toisinkaan ei käy laatuun. Heidän on käytävä vuoronsa vieraissa niiden, ylhäisten luona, jotka olivat täällä päivällisellä, ja silloin ei sovi, että ajavat sinne erillään toisistaan; muuten he kyllä sen tekisivät.
– Kummallista herrasväkeä! arveli ajaja, päätänsä pudistellen. Ja sitä sanotaan avio-elämäksi. Jumala jokaista semmoisesta avioliitosta varjelkoon!
Neljännes tuntia sen jälkeen pyörivät vaunut, joissa Artturi Berkow nuoren rouvansa kanssa istui, tiellä, joka vei kaupunkiin. Ilma, joka koko aamupäivän oli ollut jommoinenkin oli melkoisesti rumennut. Koko taivas oli harmaiden pilvien peitossa, joita miltei myrskyksi yltyvä tuuli ajeli ja lähetti tuontuostakin sateen roiskauksia jo ennestään läpimärälle maalle. Kevät oli ylimalkain rankka ja myrskyinen, oikein omaansa tekemään maalla asumisen kaupunkilaisille mahdottomaksi kärsiä. Vaikka jo oltiin toukokuussa, niin puiston paljaat, lehdettömät puut tuskin vielä näyttivät ensimäisiä urpiansa; tuima tuuli ja kylmät sateen roiskaukset hävittivät lopen Berkowin puutarhurin kaiken kukaston, jota hän niin suurella vaivalla oli kasvattanut penkereille ja kukkasaroille, sekä pieksivät rikki ja kuolettivat jokaisen kukan, mikä vielä puhkesi ulkoilmassa. Pohjattomat tiet, sadeveden vallassa olevat metsät tekivät kaiken matkustuksen yhtä ikäväksi kuin hyödyttömäksi yritykseksi.
Artturi katseli, samoin kuin Eugeniakin, ääneti vaunu-akkunasta ulos, koettaen yhtä vähän kuin puolisonsakin saada mitään puhetta alkuun. He eivät olleet tänäpänä oikeen toisiaan tavanneet ennenkun vaunuihin astuessaan ja olivat silloin ainoastaan näön vuoksi virkanneet jonkun sanan ilmanlaadusta, matkasta ja sen tarkoituksesta; sitte oli jäähdyttävä äänettömyys seurannut, jota näytti tulevan kestämään aina kaupunkiin asti. Tällainen matkustus ei ollut suloisinta; tosin he mukavissa kuomivaunuissaan eivät tunteneet mitään rumasta ulkoilmasta, mutta ei voinut pehmeä istuinkaan täydellisesti suojella täristyksistä näillä huonoilla teillä, joilla raskaat matkavaunut, vaikka hevoset olivat kauniit ja vahvat, ainoastaan verkalleen pyörivät. He olivat ennättäneet noin puoliväliin matkaa ja olivat keskellä metsää, kun erittäin ankara järähdys oli paiskata vaunut kumoon. Ajuri kirosi puoli-ääneen ja pidätti hevoset; sekä hän että palvelija nousivat kiireesti alas istuinlaudalta, ja nyt syntyi iso-ääninen rupatus sinne ja tänne vaunujen ulkopuolella.
– Mikä on hätänä? kysyi Eugenia, hätäisesti nousten istuimeltaan.
Artturi kohdaltaan ei juuri halunnut tietää mitä se oli; arvattavasti hän olisi huoleti odottanut, kunnes tultaisiin asiata ilmoittamaan; mutta nyt tunsi hän olevan syytä avata vaunun-akkunan ja uudistaa vaimonsa kysymyksen.
– Älkää hätäilkö, herra Berkow, sanoi ajaja, joka ohjat kädessä astui vaunun-akkunan eteen. – Me olemme onnellisesti välttäneet vaaran, mutta olipa hiuskarvan päällä ettemme kaatuneet. Tottapa joku paikka takarattaissa on särkynyt. Ranssu on juuri-ikään siellä katsomassa.
Tieto, minkä Ranssu asian tarkasteltuaan antoi, ei juuri ollut lohdullinen. Ratas oli saanut semmoisen vahingon, että nähtiin perin mahdottomaksi matkustaa vaunuilla, siinä kunnossa, missä olivat, sataakaan askelta edemmä. Molemmat palvelijat katselivat neuvottomina herrasväkensä puoleen.
– Pelkään, että meidän, asiain näin ollessa, täytyy luopua aiotusta kyläilemisestä, sanoi Artturi joinkin vetelästi, kääntyen rouvansa puoleen. Ennenkuin Ranssu ennättää kotiin ja sieltä takaisin toisten vaunuin kanssa, matkustus kaupunkiin myöhästyy.
– Sitäpä pelkään minäkin. Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin astua ulos ja palata kotiin.
– Astua ulos? kysyi Artturi teeskelemättömällä kummastuksella. Aiot kentiesi jalkasin palata kotiin?
– Kentiesi sinä aiot jäädä vaunuihin, siksi kuin Ranssu ehtii tänne toisia tuoda?
Artturi näytti päättäneen sen tehdä, ja olisiki arvattavasti kernaammin istunut kaksi täyttä tuntia vaunujen nurkassa, jossa hän tietysti oli suojeltuna tuulelta ja ilmalta, kuin taipunut jalkaisin vaeltamaan kylmän ja märän metsän kautta. Eugenia lienee sen nähnyt hänen päältänsä, sillä tuo ylenkatseellinen hymy ilmaantui taas hänen huulilleen.
– Minä osaltani katson kotiin kävelemisen paremmaksi tätä hyödytöntä ja ikävää odotusta. Ranssu saattakoon minua, koska hänen kumminkin täytyy palata. Tottapa sinä jäät vaunuihin? En millään muotoa tahtoisi sitä edesvastausta päälleni, että olen saattanut sinulle vilustuksen.
Mitä koko tämä onnettomuuden tapaus ei ollut voinut, sen vaikutti silminnähtävä iva Eugenian sanoissa; se sai nuoren miehen pois hänen sopestaan. Hän nousi ylös lykkäsi vaunun-oven auki ja seisoi jo ensi silmänräpäyksessä siellä ulkona vaunun-astuimella, tarjoten Eugenialle kättä, auttaaksensa häntä ulos. Eugenia viipyi.
– Minä rukoilen sinua Artturi —
– Minä rukoilen sinua, ettet saattaisi meitä ihmisten naurettaviksi ottamalla palvelian saattajaksesi kernaammin kuin minun. Tahdotko olla niin hyvä?
Nuori rouva nyykäytti miltei havaitsemattomasti olkapäitään, mutta muuta neuvoa hänelle ei jäänyt, kuin vastaanottaa tarjottu käsi, sillä ajaja ja palvelia seisoivat juuri vierellä; hän astui siis ulos, ja Artturi kääntyi miesten puoleen.
– Minä lähden saattamaan armollista rouvaa. Viekää vaunut johonkin taloon, johon ne saavat jäädä toistaiseksi, ja tulkaa niin pian kuin mahdollista hevosten kanssa jälkeen.
Palvelijat nostivat hattujansa ja rupesivat täyttämään saatua käskyä.
Eugenia hylkäsi vienolla nyökkäyksellä miehensä tarjotun käsivarren.
– Pelkäänpä, että meidän täällä täytyy luopua huvikävelyksestä, sanoi hän kierrellen.
– Kumpikin saanee katsoa, kuinka yksinään pääsee eteenpäin.
Hän koettikin sitä, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että jo ensimäisellä askeleella vajosi nilkkojansa myöten sitkeään, likomärkään saveen ja kun hän, tästä säikähtyneenä, pakeni toiselle puolen tietä, yhtyi hän tuumaa syvään veteen, joka roiskui hänen jalkainsa ympärillä; nuori rouva seisoi neuvotonna. Näin vaikealta tie, vaunuista katsottuna, ei ollut hänestä toki näyttänyt.
– Täällä tosiaankaan emme pääse käymään! arveli Artturi, joka sillä aikaa oli koettanut samaa samalla seurauksella. – Meidän täytyy mennä metsän kautta.
– Tuntematta teitä ja polkuja? Saatammehan eksyä!
– Tuskinpa! Muistan vielä poikuuteni aialta aivan hyvästi erään polun, joka menee suoraan poikki metsän, kunnasten sivutse ja alas laksoon, joka on siitäkin edullinen että melkoisesti lyhentää matkan. Se meidän on etsittävä.
Eugenia vitkaili vielä, mutta puoleksi tulvillaan oleva ja rattaanjälillä vielä enemmin rikottu tie teki perin mahdottomaksi hänen mihinkään päästä. Se ei suonut hänelle valitsemisen valtaa. Hän lähti siis seuraamaan puolisoansa, joka jo oli poikennut vasemmalle kädelle, ja muutamassa hetkessä he jo olivat kuusien tiheän ja tumman vihannan keskellä.
Täällä oli toki mahdollista päästä kävelemään sammaliskossa ja puunjuuria myöten, sillä ehdolla kuitenkin, että oli jalat, jotka olivat senmoiseen kävelyyn tottuneet. Herralle ja herrasnaiselle, semmoisille, jotka olivat tottuneet ainoastaan huoneittensa parketti-lattiaan, joille vaunut ja ratsuhevoset olivat tarjolla joka huvimatkalle, ja joiden vaellukset olivat ainoastaan huvikävelyksiä puistossa kauniilla ilmalla, tämä tie tuotti tarpeeksi asti vastuksia – entäs vielä niin myrskyisenä ja sumuisena päivänä kuin tämä oli! Kuitenkaan ei nyt enään satanut, mutta koko seutu oli aivan märkänä, ja pilvet uhkasivat joka hetki uudella vesi roiskeella. Yli tunnin matkan päässä kotoa, keskellä metsää, johon olivat menneet voiton ja tappion uhalla, ilman vaunuitta tahi palvelijoitta, ilman pienintäkään suojaa tuulta ja sadetta vastaan – olipa tosiaankin yhtä outo kuin tuskallinen tila herra Artturi Berkowille ja hänen korkeasukuiselle puolisollensa.
Nuori rouva, tavallisella nerokkuudellaan, ei kumminkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän oli heti ensi askelilla nähnyt mahdottomaksi pelastaa vaalean silkki-hameensa ja valkoisen burnussinsa; hän antoi ne sentähden molemmat huoleti märälle sammalikolle ja vettä valuville puille alttiiksi, ja astui rohkeasti eteenpäin. Mutta yhtä vähän kuin tämä puku oli sopiva tällaiseen vaellukseen, niinpä heikosti se voi suojella pahaa ilmaa vastaan; hän kääräisi, vilusta väristen, keveän kasmiri-pukimensa tiukemma ympärilleen, ja hän välttämättömästi kärsi, kylmän tuulen häntä kosketellessa.
Puolisonsa huomasi sen ja seisahtui. Veltostunut kuin oli, oli hän kotoa lähtiessään, vaikka kuomivaunut häntä täydellisesti suojasivat, heittänyt vaipan ympärilleen. Nyt otti hän sen mitään virkkaamatta päältänsä, laskeakseen sen nuoren vaimonsa hartiolle, mutta tämä teki lujan tenän eikä vastaanottanut.
– Minä kiitän! Minä en sitä tarvitse!
– Mutta sinulla on vilu.
– Ei ollenkaan! En olekaan niin arka kuin sinä.
Sanaakaan virkkaamatta otti Artturi vaipan takaisin, mutta sensijaan, että olisi uudestaan luonut sen ympärilleen, nakkasi hän sen huolettomasti käsivarrelleen ja astui nyt keveässä puvussaan Eugenian rinnalle. Tuulen puuska riuhtaisi häneltä hatun pois ja lennätti sen äkkijyrkästä törmästä menemään syvyyteen, josta sitä ei enään käynyt hakeminen. Artturi katsahti aivan huoleti pakolaisen perään ja viskasi, miltei uhalla pitkän tukkansa kasvoiltaan. Jalkansa upposivat joka askeleella syvälle sammalikkoon, ja kuitenkaan hänen askeleensa eivät olleet koskaan näyttäneet Eugeniasta niin vakavilta ja jänteiltä kuin tänä päivänä. Hänen miehensä velttoperäinen ryhti katosi hetki hetkeltä sitä enemmin, jota syvemmälle he painuivat viheriään erämaahan. Hänen muuten niin raukeat silmänsä tähystelivät tarkoin etsittyä polkua. Märkä, jylhä metsä näytti oikein elähdyttävästi vaikuttavan häneen; niin syvälle henkitteli hän tuikeata pihkaista kuusikko-ilmaa, niin joutuisasti vei hän nuorta puolisoansa eteenpäin humisevain puulatvain alatse. Hän seisahtui yhtäkkiä ja huudahti miltei riemuten: Tuolla tie on!
He näkivätkin edessään kaitaisen polun, joka meni suoraan metsän poikki ja vähän etempänä heistä näytti lähtevän alaspäin. Eugenia katsoi vähän kummastuksissaan sinne päin; hän ei ollut uskonut miehestään olevan luotettavaksi oppaaksi, vaan oli varmaan luullut että eksyisivät.
– Näytätpä tuntevan tämän seudun jotensakin! sanoi hän, rinnastusten miehensä kanssa astuessaan.
Artturi hymyili, mutta tämä hymy ei tarkoittanut Eugeniaa vaan ympärillä olevaa seutua, jota hän nyt tyynemmästi tarkasteli.
– Enkö tuntisi metsääni! Me olemme vanhoja ystäviä, vaikka emme ole nähneet toisiamme moniin, moniin aikoihin.
Eugenia nostatti kummastuneena päätänsä. Semmoista puhetta ei ollut hän koskaan kuullut Artturin suusta. Siinä oli havaittavana syvälle sortunut tunne, minkä kuitenkin hänen äänensä ilmaisi.
– Rakastatko metsää niin paljon? kysyi Eugenia, malttamatta olla jatkamatta puhetta, joka muuten arvattavasti olisi päättynyt tavalliseen äänettömyyteen. – Minkätähden siis näiden neljän viikon kuluessa, et ole kertaakaan käynyt täällä?
Artturi ei vastannut mitään. Silmäyksensä hupeni ikään kuin uneksivaisena noihin viheriöihin, sumun peittämiin syvyyksiin.
– Minkätähdenkö? toisti hän viimein synkeästi, – en tiedä! Ken tiesi olen ollut ylen hidas. Pääkaupungissanne unhotetaan kaikkityyni, niinpä kyllä tietokin metsän yksinäisyydestä.
– Pääkaupungissanne? Minä arvelin sinun, yhtä hyvin kuin minun, olevan siellä kasvatetun.
– Niinpä kyllä! Ainoastaan sillä eroituksella, että elämäni lakkasi, kun niin sanottu kasvatukseni alkoi. Minkä vuoksi oli eläminen, sen jätin taakseni astuttuani niiden muurien sisälle; sillä elämä oli jonkin arvoinen ainoastaan iloisina, päivänloistoisina lapsuuteni vuosina.
Nämät sanat lausui hän puoleksi kaipausta puoleksi mielikarvautta osoittavalla äänellä. Mutta liikahtipa Eugeniankin sydämestä entinen mielipaha jälleen voimmakkaasti. Kuinka rohkeni Artturi puhua luopumuksesta ja uhrauksesta? Mitä hän siitä tiesi? Eugenialtahan itseltään onni tosiaankin oli loppunut lapsuuden ijällä; hänellehän alkoi, maailmaan astuessaan, koko tuo pitkä sarja suruja, nöyryntymisiä ja epätoivoa, joka hänellä, isän uskotulla ja perheen asioihin tutustuneella, oli ollut läpikäytävänä, se katkera koulu, joka kyllä oli karaissut hänen luonteensa, mutta myös viennyt häneltä kaikki nuoruuden ilot. Minkälaiset eikö sitä vastoin hänen miehensä asema ja entiset päivät olleet. Ja niistä nyt otti puhuakseen niin kuin onnettomuudesta!
Artturi näytti keksivän nämä ajatukset Eugenian silmistä, kun kumartui lykkäämään syrjään erästä laukoilevaa oksaa, joka olisi ollut Eugenialle haitaksi.
– Sinä arvelet, ettei minulla pitäisi olla syytä valittaa? Mahdollista. Kyllä! Onpa minulle sanottu, että onneni on kadehtittava. Mutta minä vakuutan sinulle, että toisinaan tuntuu minusta niin tuskallisen kamalalta semmoinen elämä, missä onni sirottelee jalkain eteen kaikkia lahjojaan, joita tallataan, ainoastaan sen tähden ettei enään tiedetä, mitä niistä muuta sopisi tehdä! niin kamalalta ja lohduttomalta, että viimein, maksoi mitä maksoi, paras on päästä mokomasta kullatusta autuallisuudesta pois vaikkapa myrskyyn ja raju-ilmaankin!
Eugenian tummat silmät olivat sanomattomalla kummastuksella luotuina Artturin kasvoihin. Yhtäkkiä välähti heleä puna Artturin poskille. Hän näytti tuota pikaa huomaavan, että oli tehnyt itsensä vikapääksi siihen anteeksi antamattomaan vikaan, että sydämestään jotakin ilmoittaa puolisollensa.
Nuori mies veti otsansa rypyille ja loi uhkaavaisen silmäyksen synkeään metsään, joka oli houkutellut hänen tämmöistä totta puhumaan, mutta jo seuraavana hetkenä oli hän taas vaipuva entiseen älyttömyyteensä.
– Myrskyä ja raju-ilmaa tosiaankin on enemmän kuin saatamme haluta! sanoi hän huolettomasti, kääntäen selkänsä Eugenialle, ja alkoi astumaan edelleen. – Kauheasti tuolla aukinaisella kukkulalla vonkuu! Meidän täytyy odottaa siksi kun tuuli asettuu; nyt ei ole mäen rinteelle lähtemistä.
– Metsästä astuessaan heidät tapasikin niin ankara myrsky, että tuskin pysyivät jaloillaan. Tällä hetkellä oli mahdotonta päästä mihinkään polulle, joka tällä paikalla, jyrkkänä ja aukinaisena, laskeutui laksoon; myrsky mieli lennättää kulkijaa syvyyteen. Tätä nykyä ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jäädä tänne puiden suojaan, siksi kun raivo lakkaisi.
He seisoivat vankan kuusen alla, metsän syrjässä. Myrsky reuhtoi sen viheriöissä oksissa, joita se suojellen ojensi nuorempain toveriensa ylempänä, ja itse horjui se vikisten sinne tänne, mutta sen jättiläis-vahva vaalean-harmaa runko antoi kuitenkin turvan ja suojan Eugenialle, joka siihen sai nojautua. Siinä pakkotilassa olisi ollut sijaa kahdellekin, mutta olisi silloin ollut täytyminen tunkea toinen toisiinsa likemmin, ja luultavasti oli se tämän seikan punnitseminen, joka pakoitti Artturin seisahtumaan muutamia askelia Eugeniasta, vaikka hänellä siellä oli aivan vähän suojaa tarjona, ja vaikka äskeisen sateen vetyttämät oksat heiluen haalien kosolta roiskivat vettä hänen hartioillensa. Tukkansa liehui harristuneena tuulessa, ja sateen tipahtumat valuivat hänen suojattomalle otsalleen. Kuitenkaan ei hän tehnyt pienintäkään yritystä siirtymään.
– Etkö – etkö mieluimmin tahdo tulla tänne? kysyi Eugenia, siirtyen syrjemmä, antaaksensa hänelle sijaa ainoalla kuivalla paikalla, mikä löytyi.
– Kiitoksia! En tahdo vaivata sinua likisyydelläni.
– No ota toki vaippa ympärillesi! – Tällä kertaa Eugenian ääni kuului heleänä kuin rukous. – Aivanhan kastut likomäräksi.
– En ollenkaan; En olekaan niin arka ilmanlaadulle kuin luulet.
Nuori rouva puri huultansa. Ei ole hauska kun meitä kolhitaan omilla aseillamme; mutta enemmin kuin tämä, loukkasi häntä se rohkeus, millä Artturi antoi ilman ja tuulen piestä itseään, ainoastaan häntä kuritaaksensa. Tosin katsoi hän tämän rohkeuden sanomattoman naurettavaksi; eihän hänellä ollut siitä haittaa, ja hänestä oli miltei yhtä, jos Artturi siitä vilustui, sairastui, tahi ei, mutta se ärsytti häntä kumminkin, että hän seisoi niin jäykkänä ja levollisena raju-ilman pieksettävänä; kentiesi tämä ei tapahtunut ponnistuksetta, mutta Artturi kesti sen kuitenkin – hän, joka puolta tuntia sitä ennen uneliaana ja viluisena nojasi vaunujen mukavia tyynyjä vasten ja näytti tuskittelevan pienintäkin tuulen löyhäystä, mikä kentiesi tunki sisään lasiruudun kautta. Tarvitsiko hän todellakin myrskyä ja raju-ilmaa näyttääksensä Eugenialle, ettei hän ollutkaan se vennokas, joksi Eugenia oli häntä luullut?
Artturi ei kumminkaan näkynyt ylipäiten tahtovan näyttää mieltä minkäänlaista; hän näkyi tällä hetkellä kokonaan unhottaneen Eugenian läsnä-olon. Ristissä käsin seisoi hän siellä ja katseli vuoriselännettä, jonka enin osa tälle kukkulalle oli nähtävänä. Vitkalleen liukui hänen silmänsä kukkulalta kukkulalle, ja Eugenia teki sillä aikaa yhtäkkiä sen hämmästyttävän havainnon, että hänen puolisollaan oikeastaan olikin sangen kauniit silmät. Tämäpä tosiaankin hämmästytti häntä; hän oli tähän asti vaan tiennyt sen, että noiden puoli-umpinaisten silmäkannetten alla oli jotakin raukeata ja uneliaista, eikä ollut hän koskaan viitsinyt tyynemmin sitä tarkastella. Kun Artturi jonkun kerran silmäsi taivasta kohden, niin se aina tapahtui niin verkalleen, niin hitaisesti, ikään kuin silmäys olisi vaatinut häneltä ääretöntä vaivaa, eikä kuitenkaan olisi vaivaa maksanut; ja kuitenkin tätä silmäystä kelpaisi katsella. Kasvojen näöstä päättäen olisi noiden aina suljettuin silmälautasten alla luullut asuvan raukeat ja kylmät, siniset silmät; mutta sensijaan loisti sieltä puhtaan tummanruskea silmäpari, tosin vielä raukea ja untelo, mutta kuitenkin sen näköinen, että nämä silmät ehkä voisivat välähdellä voimuudesta ja innostuksesta, ja niinkuin tämän synkän katsannon takana asuisi aikoja sitten vajonnut, unhotettu ja lumottu maailma, mikä vaan odotti loihtusanoja noustaksensa jälleen syvyydestään. – Aavistus, mikä jo ennen oli noussut nuoressa rouvassa, kun Artturi metsässä niin äkisti kääntyi häneen selin, valtasi hänen taaskin: se epäluulo, että isä tässä kasvatuksellaan oli rikkonut ja turmellut äärettömän paljon, enemmän kuin että hän koskaan voi siitä vastata ja enemmän kuin hän koskaan taisi palkita.