Vaikka tohtori Jeddler oli kovin mieltynyt filosofialliseen järjestelmäänsä, jota hän käytöksellänsä kuitenkin alinomaa vastusti – mutta samoin ovat suuremmatkin filosofit kuin hän tehneet – tuli hän sentään niin iloiseksi, saatuansa tietää entisen holhottavansa palaavan, kuin olisi jotain vakaista ollut tapahtumaisillaan. Hän istuutui jälleen mukavaan tuoliinsa, ojensi tohvelijalkansa huopapeitteelle, luki vähän väliä Alfredin kirjettä ja piti hänestä kaiken aikaa puhetta.
"Niitäkin aikoja", sanoi hän ja katsoi tuleen, "kun hän ja Grace aina, hänen joutohetkinään, juoksentelivat ympäri käsikkäin, kuin pari elävää nukkea. Muistatko sitä vielä, Grace?"
"Kyllä muistan", vastasi Grace, suloisesti nauraen; mutta liikuttaen silmäneulaansa tavallista joutuisammin.
"Niin, tästä päivästä kuukauden kuluttua", sanoi tohtori itseksensä. "Minusta tuntuu kuin olisi siitä ajasta, jolloin siten leikittelitte, vasta yksi vuosi kulunut. Ja missä oli pikku Marionini silloin aina?"
"Yhä sisarensa kanssa, kuinka pieni olikin," vastasi Marion iloisesti.
"Grace oli minun kaikkeni, vaikka itsekin oli vielä lapsi."
"Totta, tyttäreni, ihan totta," myönsi tohtori. "Graceni oli silloinkin jo pieni ymmärtäväinen nainen ja taitava emännöitsijä; hän oli sellainen ahkera, hiljainen ja miellyttävä olento, aina valmis kärsimään meidän juoniamme ja tekemään miten tiesi meidän tahtovan, pitämättä lukua omista mieliteoistansa. Kertaakaan en muista hyvän Graceni olleen itsepäisen eli omatahtoisen muussa, kuin yhdessä asiassa."
"Luulen siitä pitäen jo paljo pahentuneeni," sanoi Grace nauraen, vaan pysähtymättä työstänsä. "Mutta mikä asia se oli sitten?"
"Se koski tietysti Alfredia", vastasi tohtori. "Sinä et ollut ensinkään hyvilläsi, jos ei sinua sanottu Alfredin vaimoksi; sentähden kutsuimmekin sinua aina Alfredin vaimoksi, ja sinusta oli se luullakseni mieleempään (vaikka kummalliselta kyllä kuuluu), kuin jos olisi sinua nimitetty herttuattareksi ja voitu tehdä sinut siksi."
"Todellakin", sanoi Grace tyynesti.
"Mitä, etkö itse muista sitä?" kysäisi tohtori.
"Kyllä olen muistavinani jotain sellaista", vastasi Grace, "vaikka hyvin hämäräisesti. Siitä on jo niin pitkä aika."
Sitten alkoi hän, jatkaen yhä työtänsä, laulaa hiljaan erästä laulua, jota tohtori rakasti.
"Alfred saa kohta oikean vaimon", sanoi hän, keskeyttäen laulunsa, "ja se tulee varmaan olemaan onnellinen tapahtuma meille kaikille. Silloin lakkaa minun kolmivuotinen holhutoimeni, Marion; hyvin helppoa se on ollutkin. Tahdon sanoa Alfredille, kun annan sinut hänelle jälleen, että olet uskollisesti rakastanut häntä koko ajan, ja ett'ei hän olisi minun apuani tarvinnutkaan. Saanko sanoa hänelle niin, Marion?"
"Sano hänelle, hyvä Grace", vastasi Marion, "ett'ei kukaan ole hoitanut holhutointansa niin jalomielisesti ja uskollisesti, kuin sinä; että minä olen rakastanut sinua koko ajan, yhä hellemmin ja hellemmin päivä päivältä; ja ah! rakastanhan sinua nytkin aivan sydämmestäni!"
"Ei", vastasi Grace iloisesti, "siten en voi sanoa hänelle. Annetaan Alfredin mielikuvituksen määrätä minun ansioni. Hän arvaa sen kyllä suureksi, samoin kuin sinäkin, rakas Marion."
Näin sanottuansa alkoi hän jälleen jatkaa työtänsä, joka hänen sisarensa puhuessa oli hetkiseksi keskeytynyt, ja laulaa tuota äskeistä laulua, joka tohtorista oli niin mieluinen. Tohtori kuunteli sitä nojallaan pehmeässä tuolissansa ja jalat huopapeitteellä, lyöden Alfredin kirjeellä siihen tahtia polveansa vasten ja silmäillen tyttäriänsä. Hän ajatteli, että, vaikka mitättömässä maailmassa kaikki onkin turhanpäiväistä, tällainen turhanpäiväisyys on kuitenkin sangen miellyttävää.
Toimitettuaan asiansa ja viivyttyään kamarissa kunnes sai tietää uutisen, meni Clemency Newcome jälleen kyökkiin, jossa hänen kanssapalvelijansa herra Britain istui illallisensa jälkeen, ympärillään iso paljous kirkkaita pannunkansia, äsken kuuratuita soppakattiloita, kiillotettuja tinavateja, hohtavia kahvipannuja ja muita sellaisia todistuksia hänen ahkeruudestaan ja järjestyksen pidostaan, kaikki riviteltyinä ympäri seinää hyllyille, että Britain oli, ikäänkuin peili-makasiinissa. Mutia useimmissa näissä kiiltävissä esineissä ei hänen kuvansa ollut suinkaan miellyttävän eikä imarteellisen näköinen, eikä myöskään yhtäpitävä hänen muotonsa kanssa. Sillä toisissa oli hän pitkämuotoinen, toisissa jokseenkin leveänaamainen, muutamissa taas hirmuisen ruma, aina sen mukaan, miten ne kukin kuvastivat, joten saman esineen kuvat olivat kaikki erinäköisiä, ikäänkuin eri henkilöstä kukin. Mutta se oli niissä kuitenkin yhteistä, että ne kaikki esittivät mukavassa asennossa istuvaa miestä, jolla oli piippu hampaissa ja muki olutta edessä, ja joka aivan huolimattomaan tapaan nyökäytti päätänsä Clemencylle, kun tämä tuli ja istuutui saman pöydän ääreen.
"No Clemency", sanoi Britain; "mitenkä voit ja mitä uutta kuuluu?"
Clemency jutteli hänelle, mitä tiesi, ja hän kuulteli sitä suurella alentuvaisuudella. Benjamin oli muuttunut kantapäästä kiireesen asti. Hän oli paljoa lihavampi, paljoa punaposkisempi, paljoa tyytyväisempi ja iloisempi kaikin puolin kuin ennen. Näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa tähän asti olleet kukkanupulla ja nyt vasta puhjenneet kukkimaan.
"Siitä taas saavat Snitchey ja Craggs, luullakseni, tilapäistä raha-ansiota", virkkoi hän, vetäen pitkiä savuja piipustansa. "Ja ehkä lisäksi papereitakin meidän todistettavaksemme."
"Ah!" vastasi hänen pulska pöytäkumppaninsa, käännellen tavallisuuden mukaan lempijäseniänsä, "jospa minä olisin siinä tilassa!"
"Missä tilassa?"
"Naimisiin joutumaisilla", vastasi Clemency.
Benjamin otti piipun hampaistansa ja alkoi kovasti nauraa.
"Niin, sinä juuri oletkin sen näköinen, kuin joutuisit naimisiin", virkkoi Britain. "Clemency raukka!"
Clemency puolestansa nauroi hänen mukaansa omalle mielijohteellensa.
"Minulla sitä onkin juuri näköä", sanoi hän.
"Sinä et koskaan joudu naimisiin, siitä ole varma", vakuutti Benjamin, ottaen jälleen piippunsa.
"Luulet siis, ettei minulla ole toivoakaan?" sanoi Clemency, mieli edelleen yhtä iloisena.
"Ei vähääkään."
"No sinulla sitten", jatkoi Clemency; "aikonet jo hyvinkin pian naida?"
Näin äkkiarvaamaton kysymys niin tärkeästä asiasta vaati miettimisaikaa. Pöllähytettyään suustansa paksun savukokkareen ja silmäiltyään sitä toiselta sekä toiselta olkapäältänsä, ikäänkuin se olisi ollut kysymys, jota oli tutkisteltava kaikilta puolilta, vastasi herra Benjamin, ettei hän vielä ollut tehnyt vakavaa päätöstä siinä asiassa, vaan että hän kuitenkin arveli sen siksi kerran kääntyvän.
"Toivotan sille naiselle onnea, olkoon hän kuka hyvänsä!" virkkoi
Clemency.
"Oh, sitä tulee sillä olemaankin, tietysti", vastasi Britain.
"Mutta sen elämä ei olisi tullut likikään niin iloisaksi, kuin se nyt tulee, eikä se olisi saanut likikään niin kelvollista miestä, kuin se nyt saa", sanoi Clemency, ottaen haltuunsa puoli pöytää ja katsoen kynttilään, "jos ei minua olisi ollut; tosin panin asian alulle sattumuksesta, mutta kuitenkin tulee hänen kiittää minua siitä, vai mitä luulet?"
"Niinpä kyllä", vastasi herra Britain, joka juuri halulla veteli savuja piipustansa ja oli niin muodoin sellaisessa tilassa, jolloin hyvin niukalta tahtoo avata suuta ja päästää sanoja tulemaan, eikä myöskään, kun on nojasillaan mukavassa tuolissa, voi kääntää muuta kuin silmää puhuttelijaan päin eikä sitäkään kuin hyvin vitkaan ja vakaisesti. "Ja… minä olen myöskin teille suuressa kiitollisuuden velassa siitä, kuten tiedätte Clem!"
"Ai, kuinka kauniit ajatukset hänellä sentään on!" sanoi Clemency.
Ja sattuen nyt kääntämään sekä ajatuksensa että silmänsä kynttilään päin, johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että tali oli hyvää kipeille, jonka tähden hän heti voiteli vasemman kyynärpäänsä tällä terveellisellä voiteella.
"Niinkuin tiedät, olen minä aikoinani tehnyt monta tutkimusta yhdessä ja toisessa suhteessa", jatkoi Britain syvämielisesti kuin oppinut ainakin, "sillä minun mieleni on aina ollut taipuvainen tutkimuksiin, ja olen lukenut suuren joukon sellaisia kirjoja, joissa esitetään, mikä on oikeata ja mikä väärää myöskin erityisiin suhteihin sovitettuna, sillä minä astuin kirjalliselle alalle pian sanoen heti elämäni alussa."
"Vain sellaista olet harrastanut!" virkahti Clemency hämmästyksellä.
"Olen", vastasi Britain, "sillä minulla oli vuoteeni lähes kaksi vuotta kirjahyllyn takana ja minua aina suututti, kun joku otti siitä kirjan. Sitten tulin juoksupojaksi naisväen räätälille eli kureliivintekijälle, jolloin minun täytyi öljynahkaisissa mytyissä kannella ympäri pelkkiä koiruuksia. Se karvasteli kovin mieltäni ja hämmensi luottamustani, joka minulla oli ihmisluonteesen. Sitten tulin tähän taloon, ja ne alinomaiset keskustelut, joita täällä kuulin, tekivät vielä surkuteltavamman vaikutuksen mieleeni, ja siitä pitäen olen ollut siinä vakuutuksessa, ettei löydy lempeämpää ja parempaa lohduttajaa eikä suloisempaa ja luotettavampaa johdattajaa elämän matkalla kuin muskottirauta."
Clemency aikoi juuri vastata tähän epämyöntävästi, mutta Britain huomasi sen ja lisäsi hyvin juhlallisesti:
"Yhdessä sormistimen kanssa."
"Kohtele muita, niinkuin tahdot j.n.e.!" virkkoi Clemency ja ihastuksissaan tästä tunnustuksesta, pani käsivartensa ristiin ja alkoi läpytellä kyynärpäitänsä. "Onhan se lyhyt ja selvä lause, vain mitä?"
"En ole oikein varma", sanoi herra Britain, "voiko sitä pitää hyvänä filosofiana. Mutta kuinka onkaan, niin on se kuitenkin hyvä. Se vapauttaa meidät monista viisastelemisista, jota oikea filosofia ei aina teekään."
"Tiedäthän, kuinka itse aina käyttäydyit", sanoi Clemency.
"Kyllä", vastasi herra Britain, "ja erinomaisinta kaikesta on se, että minun piti juuri sinun kauttasi tulla käännetyksi. Se on sangen kummallista… Sinun kauttasi, jolla ei luullakseni ole koskaan puolta aatetta päässäsi."
Tuntematta itseään vähääkään loukatuksi, pudisti Clemency päätänsä, ja käsivarret ristissä nauraen, vastasi, ettei hän itsekään uskonut itsellänsä olevan mitään aatetta.
"Minä olen aivan varma siitä", sanoi herra Britain.
"Oikeassa oletkin", myönsi Clemency. "En tahdo uskotella muille minulla olevan aatetta, kun ei sitä kuitenkaan ole; mutta minä en sitä tarvitsekaan."
Benjamin otti piipun hampaistansa ja nauroi, että vedet tulivat silmiin. "Sellainen luonnonlapsi sinä Clemmy olet!" sanoi hän, pudistaen päätänsä, ja hyvin tyytyväisen näköisenä näihin sanoihinsa pyyhki vedet pois silmistänsä. Clemency, jolla ei ollut vähääkään halua lausua häntä vastaan, noudatti hänen esimerkkiänsä ja nauroi hänen mukaansa.
"Mutta kuitenkaan en voi olla pitämättä sinusta", sanoi Britain; "sinä olet kyllä hyvä tavallasi ja aina yhtäläinen. Kättä sen päälle Clem. Käyköön miten hyvänsä, aina tahdon ottaa osaa kohtaloosi ja olla ystäväsi."
"Tahdotko todellakin?" sanoi Clemency, "Se on sangen kauniisti sinulta."
"Tahdon niinkin", sanoi Britain, ojentaen hänelle piippunsa, että hän kopistaisi siitä poron ulos, "tahdon aina olla sinun tukesi. Kuule, mikä siellä ulkona on!"
"Siellä on joku. Tuntui siltä, kuin olisi hypännyt alas muurilta", sanoi Britain. "Ovatko kaikki yläkerrassa jo käyneet levolle?"
"Ovathan tähän aikaan jo kaikki levolla", vastasi Clemency.
"Etkö sinä kuule mitään?"
"En!"
Molemmat kuultelivat, vaan ei mitään kuulunut.
"Annas olla", sanoi Britain, ottaen lyhdyn seinältä. "Tahdon käydä ulkona katsomassa, mikä siellä on, ennenkuin menen levolle. Avaa ovi lukosta, minä sytytän lyhdyn."
Clemency noudatti hänen pyyntöänsä, mutta sanoi kuitenkin, että hän turhaan vaivasi itseänsä ulos ja kuvitteli mielessänsä siellä ketään olevan. Herra Britain myönsi Clemencyn saattavan olla oikeassa, mutta meni sentään ulos, aseena kohennuskeppi, antaen valon lyhdystä loistaa kaikille haaroille, likelle sekä etäälle.
"Kaikki on siellä hiljaa kuin kirkkotarhassa", virkkoi Clemency, katsoen ulos hänen jälkeensä, "sekä melkein yhtä kammottavaa."
Mutta käännyttyään ovelta takaisin kyökkiin, oli hänen vastassansa hento olento. Hän peljästyi kauheasti ja kiljasi: "Mitä tämä on?"
"Olkaa hiljaa!" vastasi Marion pikaisesti ja kuiskaten. "Onhan Clemency aina pitänyt minusta, vain kuinka?"
"Eikö ole sitten? Onko siinä mitä epäilemistä vielä?"
"Ei suinkaan. Vaan päin vastoin olen aivan vakuutettu siitä ja sentähden voin luottaakin teihin. Täällä ei ole ketään toista, johon voisin nyt luottaa."
"Kyllä minuun voitte luottaa!" vastasi Clemency vilpittömästä sydämmestä.
"Tuolla ulkona on eräs", jatkoi Marion, viitaten oveen päin, "jota minun pitää tänä iltana tavata… Mikael Warden… älä Herran tähden tule sisälle! Ei nyt!" Clemency säpsähti hämmästyksestä ja pelosta, nähtyänsä ovella mustan ihmisolennon.
"Voit tulla millä minutilla hyvänsä ilmi", sanoi Marion, "ei siis nyt… Mene piiloon… minä tulen heti ulos."
Vieras viittasi kädellänsä ja katosi.
"Älkää menkö makaamaan, Clemency… odottakaa tässä minua!" jatkoi Marion kiireissänsä. "Olen tuntikauden koettanut saada tilaisuutta puhua kanssanne. Älkää pettäkö minua!"
Puristettuaan Clemencyn vapisevaa kättä ja painettuaan sitä sydäntänsä vasten – joka teko selvemmin ilmoitti hartainta pyyntöä kuin kauneimmatkaan sanat olisivat voineet – vetäytyi Marion kyökistä kamariin, kun Britain tuli takaisin ja valo hänen lyhdystänsä alkoi kajastaa kyökkiin.
"Kaikki on hiljaa ja levollista, ei siellä ketään ole", sanoi Britain, pannen oven lukkoon ja salpaan. "Se, mitä olin kuulevinani, oli ainoastaan vahvaa mielikuvitusta. No mikä nyt on taas?"
Clemency, joka ei voinut salata äkkihämmästystään ja mielenliikutustaan, istui tuolilla vaaleana ja vapisevana kantapäästä kiireesen asti.
"Mikäkö nyt on", vastasi Clemency, hieroen värähtelevillä käsillään kyynärpäätänsä ja katsoen muualle, mutta ei häneen. "Vielä kysyy mikä on, vaikka itse oli kolinallaan ja lyhdyllään peljästyttää minut kuolijaaksi… se se tässä on eikä mitään muuta."
"Kyllähän tästä hirmusta pääset, jos tämä peljästyttää sinut kuolijaaksi", vastasi Britain, puhaltaen hyvin levollisesti kynttilän sammuksiin lyhdystä ja pannen lyhdyn seinälle. "Mutta ethän sinä ole mikään arka tapojasi", jatkoi hän sitten, seisattuen hetkiseksi häntä silmäilemään, "etkä nytkään peljännyt, kun ensin kuulit kolinan ja näit lyhtytulen. Mikä on nyt pistänyt päähäsi? Eihän aate ainakaan!"
Mutta kun Clemency sanoi hänelle hyvää yötä melkein tavalliseen tapaansa ja alkoi kuhnia ympärinsä, ikäänkuin aikoen mennä levolle, sanoi herra Britain hänelle samoin hyvää yötä, kun ensin oli tehnyt sen omituisen muistutuksen, ettei naisten kaikkien juonien perille ollut mahdollinen päästä; jonka jälkeen hän sytytti kynttilän ja meni kamariinsa levolle.
Hänen lähdettyänsä tuli Marion kyökkiin.
"Avatkaa ovi", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, kun menen ulos hänen kanssansa puhumaan."
Niin ujo kuin hän olikin näöltään, osotti hän kuitenkin käytöksessänsä lujaa ja järkähtämätöntä päättelijäisyyttä, jota Clemencyllä ei ollut voimaa vastustaa. Tämä veti hiljaan salvan pois ovesta, mutta ennenkuin kiersi lukon auki, katsoi hän Marioniin, ikäänkuin odottaen uutta käskyä, pitikö hänen tehdä se vai eikö.
Marion ei kääntänyt kasvojansa pois hänestä eikä luonut silmiänsä alas, vaan katsoi häneen rohkeasti nuoruutensa ja kauneutensa täydessä kukoistuksessa. Äkillinen tunne siitä, kuinka vähäinen erotus nyt oli onnellisen kodon ja kauniin tytön puhtaan rakkauden välillä, jota jokainen kunnioitti, ja mikä murhe tälle kodolle oli tuleva ja turmio sen kalleimmalle aarteelle, valtasi niin hellämielisen Clemencyn sydämmen ja täytti sen sellaisella ahdistuksella ja sääliväisyydellä, ettei hän mitenkään voinut pidättää kyyneleitänsä, ja hän heittäytyi Marionin kaulaan.
"Tosin tiedän sangen vähän, lapseni", virkkoi Clemency, "äärettömän vähän… mutta tiedän kuitenkin sen, ettei tällaista pitäisi tapahtua. Miettikää, mitä teette!"
"Kyllä olen jo tarpeeksi miettinytkin", vastasi Marion lempeästi.
"Mutta miettikää vielä", pyysi Clemency, "edes huomiseen asti!"
Marion pudisti päätänsä.
"Herra Alfredin tähden", jatkoi Clemency teeskentelemättömällä vakaisuudella; "hänen tähtensä, jota niin hellästi rakastitte?"
Marion peitti käsillään kasvonsa ja mainitsi sanan "rakastitte", ikäänkuin se olisi koskenut hänen sydämmeensä.
"Sallikaa minun mennä ulos", pyysi Clemency viihdyttävällä tavalla, "minä selitän hänelle, miten asianlaita on. Älkää astuko tämän kynnyksen yli tänä iltana… tiedän varmaan, ettei siitä ole mitään hyvää seurauksena. Se päivä, jolloin herra Warden tuotiin tähän taloon, oli onnettomuuden päivä. Muistakaa hyvää isäänne, lapseni… ja sisartanne!"
"Niin teenkin", vastasi Marion nostaen pikaisesti päätänsä. "Te ette tunne minun asioitani… te ette voi tietää niitä. Minun täytyy saada puhua hänen kanssansa! Kaikki, mitä tässä olette sanonut minulle, todistaa, että olette parhain ja uskollisin ystäväni koko maailmassa; mutta minun täytyy nyt mennä häntä puhuttelemaan. Tuletteko kanssani, Clemency" (hän suuteli tätä sanoessansa Clemencyn ystävällisiä kasvoja), "vai pitääkö minun mennä yksinäni?"
Murheellisena ja kummastuneena kiersi Clemency avainta ja avasi oven. Pitäen Clemencyn kädestä kiinni, astui Marion nopeasti ulos kamottavaan yön pimeyteen, joka tuli heidän vastaansa heti toisella puolella kynnystä. Sellaisessa pimeydessä kohtasi Warden hänet, ja he juttelivat kauan ja vakaisesti keskenänsä. Käsi, joka piti lujasti kiinni Clemencyn kädestä, välisti vapisi, välisti tuli elottoman kylmäksi, välisti taas puristi vielä kiinteämmin Clemencyn kättä – aina sen mukaan, millaisia tunteita juttelun käänteet herättivät. Kun he sitten menivät takaisin kyökkiin, seurasi Warden häntä ovelle asti. He pysähtyivät siihen hetkiseksi, jolloin Warden otti kiinni hänen toisesta kädestänsä ja painoi sitä huuliansa vasten. Sitten lähti hän matkaansa.
Clemency pani oven jälleen lukkoon ja salpaan ja taas oli Marion isänsä katon alla. Vaikka hän oli niin nuori, ei tämä salaisuus, joka hänellä nyt oli siellä mukanansa, jaksanut lannistaa hänen mieltänsä, vaan samallainen ilmaus, jolle äsken en tietänyt mitään nimeä, oli nytkin hänen kasvoissansa ja katsannossansa.
Vielä kerran ja monta kertaa kiitti hän hyväntahtoista ystävätärtänsä ja vakuutti rajoittamattomasti luottavansa häneen. Tultuaan kamariinsa, lankesi hän polvilleen, ja vaikka tuo salaisuus painoi hänen sydäntänsä, voi hän kuitenkin rukoilla! Hän voi rauhoittuneena ja lohduttuneena nousta rukoilemasta ja kumartua rakkaan sisarensa yli, joka makasi unessa. Hän voi silmäillä sisarensa lempeitä kasvoja, hän voi hymyillä, vaikka kyllä surullisesti, ja suudella hänen otsaansa, jota tehdessänsä hän sopisi itseksensä, että Grace oli aina ollut kuin äiti hänelle, ja hän aina rakastanut Gracea, kuin lapsi äitiänsä.
Hän voi panna sisarensa liikkumattoman käden kaulansa ympäri, levolle käytyänsä – kun se siinä, ikäänkuin odotti häntä, saadaksensa hellästi suojella häntä maatessakin – ja painaessaan suunsa sisarensa huulia vasten, voi hän kuiskata: Jumala siunatkoon sinua! Hän voi sen jälkeen itsekin levollisesti nukkua, eikä hänen makuutansa häirinnyt kuin yksi tuskallinen uni, jolloin hän viattomalla ja viehättävällä äänellä vaikeroi olevansa aivan yksinään ja kaikkein unhottamana.
Yksi kuukausi ei ole pitkä aika, vaikka hitaisestikin kuluu. Se kuukausi, joka tästä yöstä oli odotetun tuloon, kului joutuin ja katosi kuin uni.
Tuli määrätty päivä. Se oli myrskyinen talvipäivä, jolloin tuulen puuskahdukset toisinaan täryyttivät niin vanhaa rakennusta, että se aivan vapisi. Se oli sellainen päivä, joka tekee kodin toista vertaa rakkaammaksi, kuin se tavallisesti on; joka antaa hauskalle takkavalkealle uutta miellyttäväisyyttä ja näyttää luovan heleämmän ruskon sen ääressä istuvien kasvoille sekä panee heidät likemmin ja seuramielisemmin liittymään toisiinsa ulkona riehuvia elementtejä vastaan. Oli juuri sellainen romuinen talvipäivä, joka laittaa huveja asuntoihin, joka opettaa meitä pitämään arvossa kartiini-ikkunaisia huoneita, iloisia kasvoja, soittoa, naurua, tanssia, leikinlaskua ja hupaista ajanviettoa.
Kaikkea sellaista oli tohtorikin pannut toimeen Alfredin tuloksi. Hän tiesi, ettei Alfredia ollut odottaminen, ennenkuin yöllä vasta, ja sentähden oli annettava soiton säveleiden, kuten hän sanoi, väreillä yöilmassa hänen tervetulotukseksensa. Hänen vanhojen ystäviensä piti kokoontua hänen ympärillensä. Ei kukaan hänen tutuistansa, jonka seuraa hän oli rakastanut, saanut olla poissa, vaan heidän piti kaikkein olla Alfredia vastaan-ottamassa!
Vieraat olivat siis kutsutut, soittajat palkatut, pöydät katetut, esteet poistetut tanssijoiden tieltä lattioilta sekä kaikellaisia komeita valmistuksia tehty. Koska oli joulunaika eikä Alfredin silmät olleet pitkään aikaan nähneet englantilaista juhlallisuutta tuoreessa vihreydessä, niin kaunistettiin tanssisali joulupuilla, joiden oksien välistä pilkutti punaisia marjoja hänelle tervetuliaisiksi.
Tänä päivänä oli heillä kaikilla paljo puuhaa, mutta ei kellään, niinkuin Gracella, joka hiljaisesti johti kaikkea ja oli järjestävänä henkenä joka valmistuksessa. Kuukauden ajan oli Clemency levottomana ja melkein vapistuksella silmäillyt Marionia, mutta erittäinkin teki hän sitä tänä päivänä. Marion oli ehkä vaaleampi kuin tavallisesti, vaan kuitenkin vallitsi hänen kasvoissansa lempeä tyyneys, joka teki hänet vielä rakastettavammaksi, kuin hän muuten oli.
Illalla, kun hän oli puettuna ja hänellä oli päässä seppele, jonka Grace oli tahallansa tehnyt Alfredin lempikukista, esiytyi hänen kasvoissansa, jotka olivat mietteliäät ja melkein suruiset, mutta kuitenkin sangen eloisat ja ylevät, tuo entinen mielenilmaus monta kertaa näkyvämpänä.
"Seppele, jolla vasta kerran koristan sinut, tulee olemaan morsiusseppele", sanoi Grace, "jollen ole kovin huono ennustaja."
Hänen sisarensa hymyili ja piti häntä syliinsä suljettuna.
"Hetkinen Grace! Älä jätä minua vielä! Oletko varma, etten tarvitse enää mitään muuta?"
Ei häntä vaatetuksensa huolettanut. Sisarensa kasvoja hän ajatteli ja katsoi hellästi niihin.
"Minun taitoni", vastasi Grace, "ei ulotu pitemmälle, eikä sinua voikaan enää paremmin kaunistaa. En ole koskaan nähnyt sinua näin kauniina, kuin tänä iltana."
"En ole koskaan ollut näin onnellinenkaan", vastasi hän.
"Ja kuitenkin odottaa sinua vielä suurempi onnellisuus toisessa kodissa, joka on yhtä iloisa ja kaunis kuin tämäkin", sanoi Grace. "Siellä tulee Alfred asumaan nuoren vaimonsa kanssa."
Marion hymyili taaskin. "Sinä kuvittelet sen mielessäsi onnelliseksi. Näen sen silmistäsi… Tiedän kyllä, että se on oleva onnellinen; ja se tieto ilahuttaa minua."
"No", sanoi tohtori, joka samassa töytäsi sisään, "tässä olemme nyt. Onhan kaikki jo varmaan Alfredin tuloksi valmiina. Hän ei voi saapua tänne, ennen kuin hyvin myöhään, tuntia ennen puoliyötä tai niillä paikoilla, joten meillä on hyvä aika huvitella, ennenkuin hän tulee. Ei sovi antaa hänen kohdata meitä jäisissä huoneissa. Tee parempi tuli uuninpesään, Britain! Anna sen loistaa juhlallamme, kunnes juhlallisuutemme loppuu. Me elämme hulluuksien maailmassa, tyttöseni; uskolliset lempijät, samoin kuin kaikki muukin, ovat pelkkää hulluutta… mutta me tahdomme myöskin olla hulluja ja pitää uskolliselle rakastajallemme hullunkuriset tulijaiset… Totta tosiaan", jatkoi vanha tohtori, silmäillen ylpeästi tyttäriään… "en mistään tämän illan monista hulluuksista ole täysin varma, paitsi siitä, että olen kahden kauniin tytön isä."
"Antakaa, rakas isä, anteeksi kaikki, mitä toinen heistä on tehnyt tai tulee tekemään teille suruksi ja murheeksi", rukoili Marion. "Antakaa hänelle anteeksi nyt, kun hänen sydämmensä on täynnä… Sanokaa antavanne hänelle anteeksi… tahtovanne antaa hänelle anteeksi ja hänen saavan aina olla osallisen teidän rakkaudestanne sekä…", hän ei sanonut kaikkea mitä hänellä oli mielessä; hän painoi kasvonsa isänsä rintaa vasten.
"Mitä sanot tyttöseni?" vastasi tohtori hellästi. "Antakaa anteeksi? Mitä pitää minun antaa anteeksi? Jos uskollisten rakastajaimme tulo tekee meille tällaista levottomuutta, niin olisi parasta, ett'eivät tulisikaan. Pitää lähettää sananlennättäjä heitä vastaan pysähdyttämään heitä tiellä ja toimittamaan niin, ett'eivät matkusta kuin peninkulman tai pari päivässä, kunnes me ennätämme tulla valmiiksi ottamaan heitä vastaan. Anna nyt suuta, tyttöseni! Antakaa anteeksi! Mitä se on? Ethän ole koskaan isääsi suututtanut etkä ollut tottelematon; mutia jos olisitkin tehnyt sitä vaikka viisikymmentä kertaa joka päivä, antaisin kuitenkin kaikki sinulle anteeksi, paitsi tätä kummallista pyyntöä. Vielä yksi suudelma, tyttöseni! Kas niin! Entisestä sekä vastaisesta on nyt välimme selvänä. Korjaa tuota valkeaa! Ethän tahdo palelluttaa ihmisiä tänä kylmänä joulukuun yönä! Jokaisen pitää olla lämmin, hauska ja iloinen; muuten en anna teille kellekään anteeksi!"
Niin iloinen oli vanha tohtori tänä iltana! Uuninpesään pantiin lisäksi kivihiiliä, kynttilät paloivat iloisasti, vieraita saapui, vilkas hälinä syntyi, ja hupaisan ilon raitis ilma alkoi elähyttää koko huonetta.
Vieraita lisääntyi yhä enemmän. Niitä tuli joukko toisensa perään. Iloisia silmiä säteili Marionia vastaan; naurusuin toivotettiin hänelle onnea Alfredin tuloksi. Ymmärtäväiset äidit leyhyttelivät värisinä viuhkaimiansa ja toivottivat hänelle vakavuutta ja kykyä perheenemännän levolliseen toimeen. Vilkkaat isät joutuivat vaimojensa epäsuosioon, kun liian paljon ihailivat Marionin kauneutta. Tyttäret kadehtivat häntä; pojat kadehtivat Alfredia. Useat rakastavaiset käyttivät tätä tilaisuutta hyväksensä. Kaikki oli pelkkää myötätuntoisuuden ilmausta, eloisuutta ja odotusta.
Herra ja rouva Craggs saapuivat tänne käsi kädessä, mutta rouva
Snitchey tuli yksinään. "Mitä nyt, missä hän on?" kysäisi tohtori.
Paratiisilinnun-höyhen rouva Snitcheyn turbaanissa vapisi, ikäänkuin olisi ollut vielä kiinni elävässä paratiisilinnussa, kun hän vastasi, ett'ei hän sitä tietänyt, vaan että herra Craggs sen mahtoi tietää.
"Se kirottu konttori", sanoi rouva Craggs.
"Se olisi pantava tulelle", lisäsi rouva Snitchey.
"Hän on… hän on… meillä oli pieniä asiatoimia, joiden tähden kumppanini viipyy myöhään iltaan", sanoi herra Craggs, silmäillen levottomasti ympärilleen.
"Niin, asiatoimia! Älkää niistä puhuko mitään", sanoi Snitcheyn rouva.
"Me tiedämme kyllä, mitä teidän asiatoimenne ovat", sanoi Craggsin rouva.
Mutta kuitenkin lienee heidän tietämättömyytensä niistä ollut juuri syynä, että paratiisilinnun-höyhen Snitcheyn rouvan päähineessä sillä tavalla vapisi ja että kaikki välilliset lisäykset Craggsin rouvan korvarenkaissa kilisivät kuin pienet porokellot.
"Kummallista, että sinä pääsit tänne asiatoimilta!" sanoi Craggsin rouva miehellensä.
"Herra Craggs on aina onnellisempi!" virkkoi Snitcheyn rouva.
"Sellaisen miehen, jolla on konttori, ei pitäisi koskaan naida", sanoi
Snitcheyn rouva.
Sitten sanoi Snitcheyn rouva itseksensä, että rouva Craggs on tuollaisella silmäyksellään juuri lävistänyt herra Craggsin sydämen, ja että tämä sen kyllä tiesi. Rouva Craggs taas kuiskasi miehellensä, että hänen Snitcheynsä puijasivat häntä aina, kun hän käänsi selkänsä, ja että hän kerran vielä tuli huomaamaan sen, vaan silloin oli se myöhäistä.
Välittämättä paljoa näistä muistutuksista, katseli herra Craggs yhä levottomasti ympärilleen, kunnes silmänsä vihdoin pysähtyivät Graceen, jolloin hän heti meni hänen luoksensa.
"Hyvää iltaa, neiti", tervehti Craggs. "Kuinka te olette kaunis tänä iltana! Onko sisarenne, neiti Marion…"
"On, hän on vallan terveenä."
"En, minä tahdoin kysyä, onko hän täällä?" virkkoi Craggs.
"Täällä? Ettekö näe häntä? Tuolla aikoo hän juuri ruveta tanssimaan", vastasi Grace.
Nähdäksensä paremmin, pani herra Craggs lasisilmät nenällensä ja silmäili hetkisen Marionia niiden läpi. Sitten rykäisi hän ja tyytyväisen näköisenä pisti ne takaisin taskuunsa, kun ensin oli pannut ne koteloon.
Nyt rupesi kuulumaan soittoa ja tanssi alkoi. Valkea leimusi uunin pesässä rätisten ja paukkaen, yleten ja aleten, ikäänkuin olisi sekin ottanut osaa tanssiin. Välisti piti se keskeymätöntä ääntä, ikäänkuin koettaen myöskin soittaa. Välisti säteili ja paloi se, kuin olisi ollut tämän vanhan huoneen silmä. Välisti taas räpytteli se, ikäänkuin perheen vanhin räpyttelee silmiänsä nuorison kuiskaillessa nurkissa. Välisti leikitteli se joulupuille ja loisti leimuten niiden oksien välitse, että näytti kuin olisivat ne olleet ulkona kylmässä ja talviyön henkäilyt niitä liikutelleet. Välisti taas muuttui sen omituinen, iloinen luonne aivan hillittömäksi, jolloin se kovasti paukahtaen räiskähytti joukottain pieniä, viattomia säkeniä tanssivien seuraan ja ihastuneena kepposestaan tavotti ylös uuninpiippua myöten, kuin hullustunut.
Toinen tanssi oli juuri päättymäisillänsä, kun herra Snitchey taputti yhdysmiestänsä, joka seisoi ja silmäili sitä, käsivarteen.
Herra Craggs säpsähti, ikäänkuin olisi yhdysmiehensä ollut kummitus.
"Menikö hän pois?" kysäisi Craggs.
"Ole hiljaa! Hän oli luonani kolmatta tuntia", vastasi Snitchey. "Hän suoriutui kaikesta. Hän silmäili läpi kaikki häntä varten tehdyt järjestelymme, ja vielä hyvin tarkasti. Hän… Hm!"
Tanssi loppui. Marion meni aivan hänen ohitsensa, kun hän puhui. Mutta ei Marion huomannut häntä eikä hänen kumppaniansa, vaan haki sisartansa, joka istui toisella puolella salia, ja hiljaa kierrätellen vierasjoukon läpi, katosi heidän näkyvistänsä.
"Niinkuin näette, on kaikki selvänä ja hyvin", sanoi Craggs.
"Eihän hän enää maininnut mitään siitä asiasta?"
"Ei sanaakaan."
"Ja hän lähti todellakin? Hän on nyt todenperään poissa?"
"Kyllä hän pitää sanansa. Hän kulkee myötävirtaa jokea alas sillä kotelon kaltaisella veneellänsä ja joutuu tänä yönä merelle se huimapäinen myötä tuulta. Ensiksikään ei minkään kautta pääse niin huomaamatta kulkemaan ja toiseksi, sanoi hän, tulee nousuvesi nyt tuntia ennen puoliyötä. Olen iloinen, että siitä on päästy." Ja herra Snitchey pyyhki otsaansa ja oli hyvin kuuman ja levottoman näköinen.
"Mitä luulette", kysyi herra Craggs, "siitä…?"
"Hiljaa.'" vastasi hänen varoisa kumppaninsa, katsoen suoraan eteensä. "Ymmärrän kyllä. Älkää mainitko mitään nimiä, älkääkä puhuko, niinkuin olisi meillä salaisuuksia. En tiedä, mitä siitä on luuleminen, enkä totta puhuen pidä siitä nyt lukuakaan. Onhan se sangen lohduttavaista. Hänen itserakkautensa petti hänet ja hyvin luultavasti lienee tuo nuori nainen ainoastaan kiekaillut hänelle. Eikö Alfred vielä ole saapunut?"