Hänen pieni povensa nousi innoissaan ja kaksi suurta kyyneltä luikahti mustain ripsien alta, mutta hän pyyhki ne liukkaasti pois ikäänkuin ne olisivat pistäneet.
"Jos panette minut vankeuteen," sanoi Melissa vimmastuneena, "pidättääksenne minua teateriväestä erikseen, niin myrkytän itseni. Isäni murhasi itsensä – miksen minäkin voisi tehdä samalla tavalla? – Te sanoitte, että yksi ainoa suupala tätä juurta viepi hengen minulta ja se on nyt aina tässä varalla" – hän löi pienellä kulakalla rintaansa.
Opettaja muisti tuota tyhjää sijaa haudan vieressä ja ajatteli sitä pientä innostunutta olentoa, joka seisoi hänen edessään. Silmänräpäyksen kuluttua, otti hän tytön molemmat kädet omiin käsiinsä ja virkkoi, hänen tunnokkaisin silmiin katsoen:
"Lissy, tahdotko seurata minua?"
Tyttö kaulaili häntä kiivaasti ja vastasi:
"Tahdon."
"Nyt – tänä iltanako?"
"Tänä iltana."
Käsi kädessä läksivät he ulos tielle – sille kaidalle tielle, jota myöten Melissan väsyneet jalat kerran olivat astuneet kouluopettajan ovelle ja jota hän opettajan mielestä ei koskaan enää saisi kävellä yksinään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti heidän päänsä päällitse. Tulipa siitä sitte hyvää tai pahaa, surua tai iloa – läksy oli luettu ja koulun ovi sulkeutui ijäksi päiväksi heidän takanansa.
V
Kuvaus sulo-elämästa Red Gulch'issa
Sandy oli "ottanut" lasillisen liiaksi. Hän loikoi kukkivan azalea-pensaan juurella, johon hän pari tuntia sitte oli kaatunut; kuinka kauan hän siinä oli maannut, oli hänelle itselleen tietämätöntä eikä hän siitä lukua pitänytkään; yhtä ratkaisematonta ja epätietoista oli, milloin hän pystyyn nousisi. Hänen ruumiinsa tila oli hänen henkeen ja aatteisinsa tuonut täydellisen ja onnistuttavan levon.
Red Gulch'issa se, paha kyllä, ei suinkaan ollut mitään outoa eikä se nostattanut huomioakaan, jos mies nähtiin päihtyneenä, etenkin jos ystävämme Sandy oli siihen tilaan langennut. Vähää ennempänä oli joku pilkkakirves pystyttänyt Sandyn pään likelle satunnaisen muistopatsaan, johon oli kirjoitettu: "Mac Corklen viinan vaikutus – kuolettaa 40 askeleen päästä". Mutta paitsi tätä pilallista poikkeusta oli Sandy saanut levätä häiritsemättä. Kuleksiva muuli, joka oli päässyt vapaaksi kuormituksestaan, oli syönyt kuivat ruohot hänen ympäriltään ja uteliaasti nuuskinut kaatunutta miestä; juoksija koira oli, niinkuin koko hänen sukunsa tapa on, kovasti surkutellut juopunutta miestä, nuoleksinut Sandyn pölyisiä saappaita ja viimein kyyristynyt hänen jaloilleen, missä se vieläkin loikoi, laiskasti räpyttäen silmiään päivänpaisteessa ja irstaalta näyttäen niin että se koiramaisesti mielisteli halventunutta miestä, hänen heikkoa luonnettansa oikein liehitellen ja alamaisesti jätkytellen.
Mäntyjen varjot olivat vähittäin kiertyneet auringon aseman jälkeen, kunnes ne olivat siirtyneet tien yli ja nyt kirjoittivat lakean niittymaan pitkillä mustilla ja kultaisilla viiruilla. Vähäiset tuprut punaista pölyä, joita sivutse vyrrivät kuormarattaat ajoivat ylös, painuivat taas alas ja peittivät lepäävää urosta tomuun, niin että häntä oli vaikea tuntea Sandyksi. Aurinko kallistui yhä alemmaksi eikä Sandy vieläkään liikahtanut.
Mutta viimein häirittiin tuon tieto-viisaan, niinkuin usean muunkin, rauhaa erään viisaustiedettä kaipaavan sukupuolen hyökkäyksellä hänen alueesensa.
"Miss Mary", niinkuin häntä kutsui se pikkuinen lauma, jonka vasta oli laskenut valloilleen jykeästi rakennetusta kouluhuoneesta, tuolta petäjikön takaa – Miss Mary aloitteli iltamarssiaan. Erinomaisen kaunis kukkaterttu azaleapensaassa tien vastaisella puolella nostatti hänen huomionsa; hän meni tien poikki sitä ottamaan ja tipsutteli varovaisesti punaisen pölyn ylitse, valkeita hameitaan huolellisesti kohotellen ja monella tavalla inhoansa näyttäen, ikäänkuin valkea pikkuruinen kissanpoika, jonka täytyy saattaa tahratonta turkkia sekä pehmeitä käpäliään vaaranalaisiksi likaisella maantiellä. Miss Mary joutui pensaan juurelle ja tavoitti juuri kädellänsä kukkia, kun hän kompastui Sandyn lepäävän vartalon yli.
Hän päästi tietysti sen vienon, vaan kimakan huudon, joka on hänen sukupuolelleen ominainen tukalassa tilassa; mutta kun kerran oli suorittanut sen välttämättömän veron naispuolen heikkoudelle, rohkaisi hän mieltänsä ja pysähtyi silmänräpäykseksi makaavan hirviön likelle, vaikka valmiina pakenemaan. Kun ei ääntä, eikä liikettä huomattu, tuli hän yhä utalammaksi ja potkaisi pienellä jalallaan pilkallisen muistomerkin kumoon, halveksivaisesti mutisten: "luontokappaleet!" – millä nimityksellä hän luultavasti tällä hetkellä mielessään tarkoitti Red Gulchin koko miespuolta – sillä Miss Mary, joka vaati varsin paljon ihmissuvulta yleiseen ja miespuolelta etenkin, kentiesi ei osannut ansion mukaan pitää arvossa sitä jotenkin röyhkeää kohteliaisuutta, josta Kalifornialainen syystäkin on mainio. Vaikka hän äsken oli paikalle tullut, oli häntä jo opittu tuntemaan "saakelin ynseäksi".
Sillaikaa kuin Miss Mary vielä viipyi siinä, huomasi hän, että loivat auringon säteet paraillaan paahtoivat Sandyn paljasta päätä; hänen lakkinsa kellui käyttämätönnä nurmella. Miss Mary tarvitsi hiukan rohkeutta nostaaksensa lakkia ylös ja pannaksensa sitä miehen kasvoille – mutta hän toimitti kuitenkin sen hyvän työn ja läksi sitte paikalta pakoon. Kun hän oli poistunut muutamia askeleita, katsoi hän taakseen ja huomasi silloin hämmästyen sekä pelästyen, että Sandy oli noussut istumaan, oli temmannut lakin päästä sekä alkanut jupista jotakin.
Asian todenperäinen laita oli semmoinen, että Sandy mielensä pohjasta oli vakuutettu siitä, että päivänpaiste oli aivan mieluisa sekä terveellinen; hän arveli, että ainoastansa parantumattomat hassut makasivat pää peitettynä ja että hänen vastustamatonna oikeutena oli venyä paljaspäänä, jos hän niin tahtoi. Kaikki nämät asianhaarat olivat Sandyn sisälliselle tunnolle vallan selvät; mutta hän mahtoi kovaksi onnekseen ainoasti jotenkin tyydyttämättömällä tavalla ilmoittaa tunteitansa.
"Mitä hittoa?" sanoi hän körisevällä ja tavoittelevalla äänellä. "Mitä – mitä – mitä nyt? – Älä tule tänne nuuskimaan, sanon minä – — jaa, sen minä sanon, sinä helvetin pakana – päivä paistaa, jos tahdon – minä makaan, jos tahdon – — mitä hitoille se sinua koskee? – älä tule tänne – saakelin hauskaa päivänpaistetta – minä – minä – päivä paistaa, jos tahdon —!"
Miss Mary tuli entistään rohkeammaksi, koska heidän välinsä jo oli pitkä; hän seisahtui ja kysyi, kaihosiko mies jotakin (sillä hän ei ollut käsittänyt edellisen puhelman tarkoitusta).
"Mitä perkele? – Mitä tahdot?" jatkoi Sandy, ääni koko oktavi ylempänä.
"Nouse seisoalle, sinä hirmuinen ihminen!" sanoi Miss Mary kovin äkäisenä. "Nouse tuossa paikassa ylös ja mene kotiin!"
Sandy nousi hoipertuen. Hän oli kuuden jalan korkuinen ja Miss Mary vavahti. Mies horjui muutamia askeleita eteenpäin ja pysähtyi sitte.
"Mitä varten minä – — menisin kotiin?" kysähti hän äkisti juopuneen yksitotisuudella.
"Mene pesemään itseäsi!" vastasi Miss Mary, kovin paheksivilla silmillä katsellen likaista Sandya.
Miss Mary hämmästyi hämmästymistään, kun Sandy silmänräpäyksessä riisti päältään takin sekä liivit, heitti ne nurmelle, potki saappaat jaloistaan ja silmittömänä syöksyi mäeltä alas joelle päin.
"Jumala minua armahtakoon! – hän hukuttaa itsensä!" huusi Miss Mary ja juoksi kohta takaisin kouluhuoneesen, mihin hän salpasi itsensä lukon taaksi. Niin ristiriitaiset ovat usein naisten toimet.
Kun hän sinä iltana istui tee-pöydän ääressä emäntänsä, jurasepän puolison, kanssa, tapahtui, että Miss Mary ikäänkuin sattumalta kysyi häneltä, oliko hänen miehellänsä tapana joskus juoda liiaksi.
"Abner", vastasi Mrs Stidgers arvelevaisesti; "maltsaikaa; – Abner henkeni ja Jumalan kautta ei ole sanottavaksi ollut naukussa senkuin kolme kertaa viimeisen presendentinvaalin jälkeen".
Miss Mary olisi mielellään tahtonut kysyä, pyrkikö hän semmoisessa tilaisuudessa päivänpaisteesen makaamaan, pää paljaana ja oliko kylmä kylpy siinä tapauksessa vaaralliseksi katsottava, mutta sellainen kysymys olisi vaatinut selityksen, jota hän ei mielinyt antaa. Suurilla mustilla silmillään katseli hän vaan vakaasti punaposkista Mrs Stidgersia, joka oli uhkea esimerkki ison lännen kukoistuksesta – ja se puheenaine jätettiin sikseen. Samana iltana kirjoitti Miss Mary paraalle ystävälleen Bostonissa: "Jos rupeaisin valitsemaan, niin luulen, totta sanoen, että tämän yhteiskunnan juopunut puoli minusta melkein olisi parempi kuin raitis puoli. Tässä puhun tietysti miehistä – mitä naisiin tulee, niin en tiedä mikä heitä voisi muuttaa edes hiukan laatuun käyviksi".
Yhdessä viikossa oli Miss Mary kokonansa unhottanut tuon vähäisen väliseikan, vaikka hänen kävelynsä melkein hänen tietämättänsä, kiertyivät toiseen suuntaan. Hän huomasi kuitenkin, että veres terttu azaleakukkia joka aamu oli hänen pöydällään. Mutta se ei häntä hämmästyttänyt, sillä hänen oppilaansa, jotka tunsivat hänen mieltymystä kukkiin, koristivat aina hänen istuma-paikkansa vereksillä kimpuilla vuokkoja, sireeniä ja lupiinia; vaan ei kukaan myöntänyt tuoneensa azaleoita, vaikka usealta kysyttiin.
Muutamia päiviä kului taas. Sitte tapahtui eräänä päivänä, että nuori herra Johnny Stidgers, jonka sija oli likinnä ikkunaa, kun opettajatar paraillaan luetti, muitten mielestä peräti suotta purskahti aivan hillitsemättömään nauruun, joka miltei pilannut koko luokan järjestystä. Miss Mary ei saanut häneltä muuta selitystä kuin että joku oli "kurkistanut ikkunasta". Suuttuneena ja harmistuneena läksi opettajatar pesästään tavoittamaan ja rankaisemaan rauhan rikkojaa. Kun hän pyörähti kouluhuoneen nurkan ohitse, seisoi hän äkisti äsken juovuksissa olleen miehen edessä – tämä oli nyt vallan selvä, mutta hänen päivettyneet kasvonsa näyttivät erinomaisen ujoilta ja häpeileviltä.
Vihan vimmassa Miss Mary ei suinkaan olisi jättänyt tätä viimeksimainittua seikkaa hyödyksensä käyttämättä, jos ei hän samassa tuokiossa vastoin tahtoansa olisi älynnyt, että tuo "luontokappale", vaikka edelliset synnit olivatkin häneen jättäneet jälkiään, kuitenkin oli jokseenkin kaunis ja viehättävä – todellakin jonkinlainen valkeaverinen ja hyväluontoinen Simson, jonka paksuja liinankarvaisia hiuskierukoita eivät millaisetkaan Delilan saksit nähtävästi koskaan olleet niittäneet. Kovat sanat kuolivat Miss Maryn huulille ja hän vastaanotti ainoastaan miesparan änkättyjä anteeksipyyntöjä kulmakarvojaan halveksivaisesti nostellen ja poimunteitansa huolellisesti ko'oten, ikäänkuin Sandysta niihin olisi voinut tarttua joku pahuus, jos hän likelle pääsi. Kun Miss Mary taas astui kouluhuoneesen ja hänen silmänsä tapasivat azaleoita, leimahti uusi valo hänen ajatuksiinsa; hän nauroi sydämellisesti ja lapset nauroivat myöskin ja kaikki olivat sangen onnelliset kukapa oikein tiesi mistä syystä.
Joku aika tämän tapauksen jälkeen sattui sitte eräänä lämpimänä kesäpäivänä, että kaksi lyhytkoipista pikkuherraa kompastui koulun kynnykselle juurikun he töin tuskin olivat lähteeltä kulettaneet sinne ämpärillisen vettä. Miss Mary tarttui sääliväisesti ämpärin sankaan ja läksi itse lähteelle ämpäriä uudestaan täyttämään. Lähteen äyräällä loihe varjo hänen tielleen ja voimakas käsivarsi, joka oli puettu siniseen liinapaitaan, vapautti häntä pikaisesti ja vakaasti hänen kantamuksistaan. Miss Mary ujoksui ja vihastui.
"Parempi olisi, jos kantaisitte vähän enemmän tuota nestettä omaksi tarpeeksenne", sanoi hän siniselle käsivarrelle, pitkiä silmäripsiään nostamattakaan.
Miehen nöyrä äänettömyys saattoi Miss Marya katumaan sanojansa ja oven suussa kiitti hän sentähden sitte auttajaansa niin lempeästi, että miesparka oli hämmästyksestä kuukahtumaisillaan – josta lapset taas purskahtivat nauramaan ja Miss Mary yhtyi siihen nauruun niin halukkaasti, että vieno punastus nousi hänen puhtaisin, muuten aivan vaaleihin poskipäihin. Seuraavana päivänä ilmestyi tuntemattomalla tavalla tynnyri oven ulkopuolelle ja samalla salaisella tavalla täyttyi se joka aamu kylmällä lähdevedellä. Mutta mustasilmäistä Miss Marya suosittiin ja kunnioitettiin muullakin hiljaisella tavalla. "Bill-saakeli", Slumgullionin kyytivaunujen ajaja, laajalta tunnettu "kohteliaisuudestaan", koska aina pyysi kauniimman sukupuolen istumaan kutsin-istuimelle, oli Miss Maryn suhteen tehnyt poikkeuksen yleisestä tavastaan sentakia, että Bill'illä oli paha tapa "kiroilla, vastamäkeä ajaessaan;" hän antoi aina Miss Maryn yksinomaiseen valtaan toisen puolen koko vaunuja. Jack Hamlins, tuo mainio kortinlyöjä, matkusti kerran äänetönnä muutamia peninkulmia yksissä Miss Maryn kanssa ja heitti sittemmin putelin erään iloisen kumppaninsa päähän, koska tämä uskalsi mainita Miss Maryn nimeä kapakan juomatuvassa. Erään oppilaan koreasti puettu vaan vähemmin kunnioitettava äiti, jonka mies oli tuntematon, käveli usein ujosti tuon vaalean vestaalin temppelin läheisyydessä, vaan ei koskaan tohtinut astua sen pyhälle alueelle; hän oli tyytyväinen, kun nöyrästi sai palvella tuota naispappia kaukaa.
Semmoisia vähäisiä keskeymisiä sattui toisinaan, mutta muuten kiersi Red Gulch'in ylitse yksitoikkoinen juhlakulku kirkkaita, helteisiä päiviä, lyhyitä hämäriä ja tähdenvaloisia öitä. Miss Mary mieltyi yhä enemmän vaelluksiin hiljaisissa, uneksivissa metsissä. Hän luuli kentiesi, niinkuin Mrs Stidgers, että petäjäin sulohajuinen huoku oli terveellinen rinnalle; varmaa on, että hänen yskimistään harvemmin kuului, että koko hänen vartalonsa nousi suoremmaksi sekä turpeammaksi ja että hänen poskensa tulivat punaisemmiksi, askeleet vakaammiksi. Kentiesi oppi hän paraikaa sitä ijankaikkista läksyä, jota kärsivälliset, ijäti viheriät kuuset väsymättä ja yhä matkivat ihmisten korviin, olkootpa nämät sitte kuuliaiset tahi huolimattomat.
Eräänä päivänä otti hän lapset keralleen pitkälle kävelylle. Pois mentiin pölyiseltä maantieltä, pois hajallansa olevilta puoleksi rappeutuneilta taloilta, liejuisilta kaivannoilta ja puodinikkunain koreilta repaleilta, pois koko siltä vähäisen kultauksen ja värjätyn lasin ohuelta keitin-öljyltä, johon raakuus semmoisissa paikoissa verhottuu – ja kuinka viehättävää eikö nyt ollut! – Kuinka metsä avasi pitkät tuoksuavat pylväskäytävänsä vastaanottaakseen heitä, kun he olivat ehtineet viimeisen säretyn kallion, viimeisen saviläjän ja viimeisen tyhjennetyn kaivoksen ohitse! – Kuinka lapset heittäyivät maan ruskeaa rintaa vasten innokkaasti sitä hyväilemään samalla kuin täyttivät ilman raittiilla naurullaan ja kuinka Miss Mary itse, unhottaen akkiloida valkeaa kesäpukuaan, lensi kuin lintu poikooksensa etupäässä, kunnes hän viimein riehuen, nauraen ja hengästyneenä, ruskeat hiuspalmikot hajallaan, lakki niskassa ja posket hehkuvina kaukana metsässä sattui tulemaan aina onnettoman Sandyn kanssa vastakkaa!
Katsomme tarpeettomaksi kertoa niitä anteeksipyyntöjä ja selityksiä, jotka nyt seurasivat. Taitaa olla kylliksi, jos mainitsemme, että siltä näytti, kuin Miss Mary ja entinen juomari ennenkin olisivat samalla tavalla yhtehen yhtyneet, että Sandy kohta otettiin iloisen seuran jäseneksi ja että lapset sillä sukkelalla vaistolla, jonka Luoja näyttää antaneen heikoille, tunnistivat häntä ystäväkseen, leikitsivät hänen valkean harjansa sekä viiksien kanssa ja harjoittivat monenlaista vapautta häntä kohtaan. Kun hän viimein muutamista suurista kivistä kuusen juurelle teki heille uunin, oli heidän ihastuksensa vallan rajaton.
Kun he kaksi tuntia onnellisina olivat leikkineet noin lapsellisesti, oli Sandy polvillaan opettajattaren jalkain edessä sillaikaa kuin tämä mäen rinteellä istuen sitoi laakerista ja sireenistä seppeleitä ja hän itse haaveksivilla, ihastuneilla silmillä katseli tuota naista. Koska Sandy noin oli siinä polvillaan, näytti melkein siltä, kuin joku yliluonnollinen muutos olisi tapahtunut hänessä heidän ensimmäisen yhteensattumisen jälkeen. Mutta eroitus oikeastansa ei kuitenkaan ollut niin suuri. Se heikko, haaveksivainen, laiska ja himoisa ihmisluonne, joka ennen oli katsonut lasin varsin mieluisaksi, tavoitteli nyt, pelkään mä, ainoastaan uutta päihtymystä rakkaudesta.
Sandy itse miltei sitä älynnytkin. Hänen mielensä teki ryhtymään johonkin työhön – tappamaan harmaata karhua tahi nylkemään villi-ihmisen kalloa, sanalla sanoen jollakin tavalla uhraamaan itseänsä tuon vaalean, mustasilmäisen pienen opettajattaren edestä. Mielelläni tahtoisin esitellä häntä sankaruuden loistavassa valossa ja ainoastaan pakolla voi minua pidättää se järkähtämätön vakuutus, että semmoisia asioita aivan harvoin tapahtuu todellisessa elämässä. Kaunis lukijattareni, joka muistaa kuinka harvoin rakastettu Adolf, vaan kuinka usein joku vähemmän miellyttävä vieras tahi romantillisuutta peräti kaipaava poliisipalvelija häntä pelastaa jostakin uhkaavasta vaarasta, antaa minulle epäilemättä anteeksi.
He istuivat niinikään häiritsemättä koko sen suloisen kesäpäivän sillaikaa kuin tikat rääkättivät ja nakuttelivat heidän päänsä päällitse ja lasten äänet hyväsointuisesti kuuluivat alhaalta notkelmasta. Mitä he virkkoivat jääkin mainitsematta. Mitä he tuumivat – se olisi huvittavampi tietää – vaan se on tuntematonta. Tikat saivat kuulla, että Miss Mary oli isätön sekä äiditön, että hän setänsä kodosta oli lähtenyt ja sitte tullut Kaliforniaan terveyttä sekä itsenäisyyttä hakemaan; – että Sandy myöskin oli ilman isää sekä äitiä, että hän puolestaan oli tullut Kaliforniaan onnea hakemaan ja että hän oli elänyt hurjaa, laitonta elämää, vaan nyt tahtoi koettaa parannusta; – ynnä paljon muuta, joka epäilemättä tikan kannalta katsoen tuntui aivan yksinkertaiselta ja aikaa vievältä.
Mutta semmoisella pakinalla riensi iltapuoli tiehensä; kun lapset taas olivat kokoontuneet ja Sandy herkkätuntoisuudella, jota opettajatar osasi aivan suureksi arvostella, sanoi heille jäähyväiset, ennenkin uudispaikkaan joutuivat – silloin arveli Miss Mary, että se päivä oli ollut lyhin koko hänen ahkerassa elämässään.
Pitkä kuiva kesä kallistui loppumaan ja samaten myöskin koulun lukukausi. Vielä oli päivä jälellä, vaan sitte olisi Miss Mary valmis, joksikuksi ajaksi kumminkin, lähtemään Red Gulch'ista. Hän istui yksinään koulusalissa, poski kätensä nojassa ja silmät puoleksi ummessa; hän oli valveillaan vaipunut semmoisiin uneksimisiin, joihin Miss Mary – koulukurin pahennukseksi, luulen ma – joku aika sitte oli tottunut painumaan. Hänen sylensä oli täynnään sammalia, sanajalkoja sekä muita muistomerkkiä metsästä; hän oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ettei hän kuullut, kun ovea hiljaa kolkutettiin tahi hämmentyi kentiesi hänen unelmissaan se ääni tikkain nakutuksiin kaukana sakeassa metsässä. Kun sitä naputusta vielä kerran toistettiin, säpsähti hän ja riensi, posket punastuvat, ovea avaamaan.
Kynnyksellä seisoi nainen, jonka kasvoissa nähtiin lakastuneen kauneuden selviä jälkiä ja jonka loistava, julkea, silmäänpistävä puku oli kummallisena vastakohtana hänen nöyrälle katsannolleen. Miss Mary tunsi häntä nimettömän oppilaansa epäiltäväksi äidiksi. Koettaen poistaa ehdotonta vastenmielisyyttään, pyysi hän jäykästi vieraan astumaan sisään ja kokosi vaistomaisesti helmansa tiukasti ympärilleen sekä siirtyi loitommalle. Hänen käytöksensä oli kentiesi syynä siihen, että ujo vieras, silmänräpäyksen hämillään aprikoituaan, jätti korean päivän-varjonsa avonaiseksi, pisti sen hiekkaan oven ulkopuolelle ja sitte istuutui salin alhaisempaan päähän, pitkän koulupenkin kolkalle. Hänen äänensä oli vapisevainen ja tavoitteleva, kun hän aloitteli:
"Minä kuulin sanottavan, että aiotte huomenna matkustaa alas ranteelle ja minä ajattelin sillä tavalla, etten voisi antaa teidän lähteä, Miss, ennenkuin kiittäisin teitä kaikesta hyvyydestänne Tommya kohtaan".
"Tommy", sanoi Miss Mary, "oli sievä poika ja ansaitsi suurempaa huomioa kuin mitä hän oli voinut osoittaa hänelle".
"Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss, kunniaa ja kiitosta!" virkahti vieras ja ilon punastus levisi hänen poskiinsa sen keinotekoisen värin alle, jota Red Gulch'issa pilkallisesti kutsuttiin hänen "sotavärikseen;" hän koetti hämillään muuttaa pitkää penkkiään likemmäksi kouluopettajatarta. "Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss – Niin, kyllä se onkin varma totuus, vaikka sitä nyt sanoo hänen oma äitinsä, jonka ei sopisi kiittää häntä – mutta ompa se varma totuus, ettei koko maailmassa voikaan löytyä armaampaa, aimollisempaa ja siivompaa poikaa kuin tuo nulikkani – ja vaikkei semmoisen, kuin minä olen, sovikaan sanoa sitä, niin on sekin totta, ettei myöskään voi löytyä armaampaa, kauniimpaa ja enkelinkaltaisempaa opettajatarta, kuin se, joka hänellä on ollut. Jumala teitä siunatkoon!"
Miss Mary, joka vakaana istui pulpettinsa takana, linjain olallaan, avasi silmänsä suuriksi, tätä kuullessaan, vaan ei virkkanut mitään.
"Kyllä minä tiedän, niinkuin sanottu on, ettei semmoisen, kuin minä olen, sovi kiittää tietä, Miss!" jatkoi vieras liukkaasti, "eikä minun sopisi, tietäähän sen jokainen, tulla tänne valoisalla keskipäivällä teitä puhuttelemaan. Mutta kas! asia on semmoinen, että tulen rukoilemaan teiltä jotakin – en omasta puolestani, Miss, en omasta puolestani, vaan tuon armaan poikani takia, Miss!"
Erään katsahduksen kautta nuoren opettajattaren silmistä rohkaistuna ja pistäen ahtaisin lavendelinvärisiin hanskoihin puserretut kädet polviensa väliin, sormet alaspäin, kumartui hän eteenpäin ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
"Katsokaa, Miss! Ei ole ketään, joka pitäisi huolta poikaraukasta senkuin minä vaan eikä semmoisen, kuin minä olen, sovi kasvattaa häntä; sen tiedätte. Mennä vuonna jo vähän tuumin suorastaan lähettää hänet pois San Franciscon kouluun; mutta kun sitte kuului puhetta, että tänne hankittaisiin opettajatar, niin ajattelin, että parasta oli odottaa, kunnes saisin nähdä teidät – ja kun vaan vilahdukselta olin nähnyt teidät, niin tiesin, että kaikki oli hyvä ja että voisin vähän kauemmin pitää pikkua poikaani kotona. Te ette suinkaan voi arvatakaan, kuinka mahdottomasti hän teitä rakastaa, tuo poikarukka; jos vaan voisitte kuulla, kun hän herttaisella tavallaan puhuu teistä ja jos hän itse voisi rukoilla sitä, mitä minä nyt aion rukoilla, niin en luule, että koskaan voisitte kieltää".
"Se ei ole muuta kuin luonnollista", jatkoi hän kiireesti ja hänen äänensä vävähti kummallisesti sekä ylpeydestä että nöyryydestä; "se ei ole muuta kuin luonnollista, että lapsi kovemmin mieltyy teihin kuin minuun, Miss – sillä hänen isänsä oli, näetten, oikein jalo mies, kun ensin opin häntä tuntemaan – ja pojan täytyy ennemmin tahi myöhemmin unohtaa minua. – Kas niin! en minä itke sitä asiaa, en. – Katsokaa, Miss! sentähden oli aikomukseni – sentähden oli aikomukseni – pyytää teiltä, että ottaisitte Tommyni – Jumala häntä siunatkoon! Hän on armain, aimollisin pikkuenkeli tässä maailmassa; se on varma totuus, se – että – että – ottaisitte hänet mukaanne, Miss! ja – myöskin pitäisitte häntä".
Vieras nainen oli noussut seisoalle, nuoren tytön käteen tarttuaksensa ja lankesi nyt polvilleen hänen viereensä. "Minulla on rahoja runsaaltakin ja ne ovat kaikki poikani omat – sekä teidän, Miss, jos häntä tahdotte ottaa. Pankaa hänet johonkuhun hyvään kouluun, missä toisinaan voitte käydä häntä katsomassa sekä auttaa häntä un – un – unohtamaan äitiään. Tehkää hänen kanssaan mitä vaan tahdotte. Pahinkin, kaikkein pahinkin, mitä voitte tehdä, on kuitenkin viittäkymmentä vertaa parempi kuin mitä hän minun luonani oppisi. Mutta ottakaa hänet pois, – Jumalan tähden, ottakaa hänet pois tästä syntisestä, viheliäisestä luolasta! Te sen teette? – Ettehän voi kieltää minulta? – Te teette sen; minä tiedän, että sen teette – eikö niin? – Te sen teette – te ette voi, ette saa kieltää, Miss. Tehkää häntä niin hyväksi ja kunnolliseksi kuin itsekin olette ja kun hän on mieheksi, kelpomieheksi kasvanut – — niin virkkakaa hänelle hänen isänsä nimen – sen nimen, joka vuosikausiin ei ole päässyt huuliltani – Aleksanteri Morton'in nimen, Miss, jota täällä Sandyksi kutsuvat! – Miss Mary! Älkää ottakaa pois kättänne! Miss Mary, puhukaa kanssani! – Te tahdotte ottaa poikani? – Älkää kääntykö pois, Miss Mary! – Taivaan Jumala! Hän menee luotani!"
Miss Mary oli noussut ja pimenevässä hämärässä hapuillut ikkunaa. Hän seisoi siinä, ikkunan puitteesen nojaten ja silmäillen sitä ruusunpunaista hohdetta, joka joutuisaa vaaleni pois läntiseltä taivaanrannalta. Sen loiste tapasi vielä Miss Marya; tapasi hänen puhdasta, nuorta otsaa, hänen valkeaa kaulusta ja hänen kovasti ristiin puserrettuja valkeita käsiään – mutta sekin valo himmeni pian. Vieras ryömi polvillansa hänen sivulleen.
"Minä tiedän, että teidän ensin täytyy miettiä tuota asiaa. Mielelläni tahdon odottaa tässä vaikka koko yö; mutta minä en voi lähteä, ennenkuin olette antaneet minulle vastauksen. Älkää kieltäkä sitä minulta! Jumalan tähden, älkää kieltäkä! – Te suostutte! – Minä sen luen teidän kauniista, sievistä kasvoistanne. Minä sen luen teidän silmistänne, Miss Mary! Te tahdotte ottaa poikani!"
Viimeinen punainen säde leimahti, valaisi Miss Maryn vaaleita kasvoja sekä syviä silmiä melkein ylenluonnollisella loisteella ja sammui taas. Hämärässä ja yleisessä hiljaisuudessa kuului Miss Maryn vastaus leppeänä ja rauhallisena:
"Minä otan pojan. Lähetä hänet tänä iltana luokseni!"
Onnellinen äiti nosti Miss Maryn hameen helman huulilleen. Hän olisi tahtonut peittää hehkuvat kasvonsa sen immellisiin poimuihin – vaan hän ei tohtinut. Hän nousi.
"Tietääkö hän – tietääkö pojan isä mitä nyt tuumitte?" kysyi Miss Mary pikaisesti.
"Ei! ja vähän hän siitä taitaa huoliakin. Jumala teitä siunatkoon, Miss. Hän ei koskaan ole edes kysynyt poikanupukasta mitään eikä nähnyt häntä, niin että häntä tuntisi".
"Menkää hänen luokseen samalla tiellä – tänä iltana – nyt! – virkkakaa hänelle mitä olette tehneet. Sanokaa hänelle, että minä olen ottanut hänen lapsensa – ja sanokaa hänelle, ettei hän koskaan enää – saa nähdä – sitä lasta. Olkoonpa se lapsi missä tahansa, niin hän ei saa hakea sitä – vaikka veisin sen jos mihinkin, niin hän ei saa seurata jälestä! – Menkää nyt! Minä olen väsyksissä, – ja minulla on vielä paljon tekemistä!"
He läksivät yhdessä ovelle. Kynnyksellä kääntyi vieras nainen opettajattareen päin.
"Hyvää yötä!"
Hän tahtoi vielä kerran polvistua Miss Maryn jalkain juureen. Mutta samalla silmänräpäyksellä ojensi nuori impi käsivarsiansa, likisti hetkisen aikaa syntistä naista viatonta rintaansa vasten ja työnsi hänet sitte hiljaa ulos ovesta, jonka hän sulki ja salpasi.
* * * * *
Bill-saakeli älysi äkisti virkansa arvon ja tilanalaisuutta, kun hän seuraavana aamuna Slumgullionin postivaunujen kutsilla tarttui ohjaksiin, sillä kouluopettajatar oli hänen matkustavaistensa joukossa. Kun hän ajoi ylös suurelle maantielle, pidätti hän yhtäkkiä hevoiset, koska vaunujen sisästä kuului lempeä anomus ja hän odotti nöyrästi niinkauan kuin "Tommy" Miss Maryn käskystä putkahti alas.
"Tommy! älä siitä pensaasta – tuonnemmasta".
Valkeakiharainen Tommy veti esiin uuden puukkoveitsensä ja leikkasi azaleapensaasta oksan, jonka hän ylpeästi kantoi Miss Marylle.
"Onko kaikki valmis?"
"Valmis on".
Vaunujen ovi sulkeutui Red Gulchin sulo-eläman viimeisen kohtauksen jälkeen.