»Savo»-lehden kirjeenvaihtaja oli yksi niitä tuhansia, jotka tänään vähää ennen k:lo II riensivät senaatintorille katsomaan ja kuulemaan, mitenkä valtiopäivät senaatin portailta avatuksi julistetaan. Mustan väkivirran mukana mennä touhusi hän Aleksanterinkatua pitkin pääkaupungin keskipistettä kohti, »ottaakseen osaa valtiolliseen elämään» ja ollakseen jo alusta alkaen läsnä.

Kaikki näkyivät olevan hommassa, kulku suunnattuna yhtäänne päin. Tuskin ehtivät ihmiset vilkaista itseään edes puotien suuriin peili-ikkunoihinkaan.

Yksi ainoa mies, joka ei näkynyt olevan päivän merkityksestä milläänkään, oli muuan katulyhdyn puhdistaja yliopiston nurkalla. Hän oli kohottanut tikapuunsa lyhtyä vasten ja hankasi tavattomalla huolella sen laseja, antaen valtiollisten harrastusten kulkea jalkapohjiensa alatse. Hän ei kehenkään katsahtanut, mutta kaikki katsahtivat häneen.—

Kun tulin yliopiston nurkalle, avautui eteeni tuo joka taholta suurien rakennusten sulkema senaatintori. Siinä seisoessa olisi tietysti pitänyt tuntua juhlalliselta. Sillä ympäröihän minua kaikilta tahoilta mahtavuudet. Tässä yliopisto, opin ja sivistyksen ahjo, virkamiesten paja, edistyksen kivimuuri. Sitä vastapäätä senaatti, kotimaisen hallituksen koti, laillisuuden ja oikeuden asuinsija. Ja näitten välissä Nikolainkirkko, joka leveät perustuksensa painaa syvälle maaemään ja kohottaa terävän huippunsa ylös korkeuteen.

Olisi pitänyt tuntua juhlalliselta. Mutta ulkonaiset muodot eivät aina tee sitä vaikutusta, mikä niillä on aijottu saada aikaan. Tulee aina ajattelemaan, että vastaavatkohan sisukset seiniä.

* * * * *

Kansa oli jo täyttänyt senaatintorin puolilleen. Osa heitä oli kiipeillyt Nikolainkirkon rappusillekin. Suurin osa siellä näkyi olevan naisia; ne seisoivat puuhka edessä ja odottivat, mitä tuleman piti. Useimmat olivat kuitenkin pysyneet maaperässä ja vetäytyneet aivan liki senaatin rappusia, niin liki toimituspaikkaa kuin suinkin pääsivät poliiseilta.

Mikä oli sitten se toimituspaikka ja mitä siinä toimitettiin?

Senaatin talon pääovi oli ammollaan auki ja sen mustasta kidasta kulki kynnyksen yli tulipunainen kieli, verkavaatteesta tehty, ulos rappusille. Sitä myöten kuului olevan määrä astua ulos hänen, joka valtiopäivät avatuiksi juhlallisesti julistaa.

Ja häntä siinä nyt odotettiin, päivän kirkkaasti kullatessa Nikolainkirkon ristejä. Kello oli viittä vailla II ja määrälleen k:lo II sanottiin julistuksen tulevan tapahtumaan.

Oli siis aikaa hiukan katsella ympärilleen. Muuan komennuskunta sotilaita ynnä soittokunta oli marssitettu senaatinhuoneen seinämälle seisomaan. Isonlainen punapartainen sotaherra—kuului olevan kaartin pataljoonan päällikkö Aminoff—käveli rintaman edustalla ja kilisteli kannuksiaan. Hän »edusti».

Hänestä siirtyivät silmäni vähä väliä tuota mustaa kitaa ja tuota tulipunaista kielekettä kohti. Kahden puolen sitä seisoi univormuun puettuja herroja, jotka tuon tuostakin pujahtivat sisään ja taas tulivat takaisin ulos. Ja puhuttelivat niitä naisia, jotka olivat asettuneet molemmille puolille rappusia.

»Ovatko nuo senaattoreja ja nämä heidän naisiansa?» minä kysäsin eräältä herralta, joka vieressäni seisoi.

Hän selitti ystävällisesti, että herrat olivat senaatin vahtimestareja ja naiset heidän naisiansa.

»Senaattoreilla on valkeat housut, mutta vahtimestareilla on mustat.

Tuossa juuri menee muuan.»

Minä tarkastelin ja vertailin, enkä tietysti tule enää koskaan erehtymään näin sopimattomasti. Sillä housuistaan minä heidät nyt tunnen.

Siitä huolimatta koetin minä kuitenkin täyttää rintaani juhlallisilla tunteilla. Oikasin selkäni, kääräsin turkkini ruumista myöten, vetäsin tuoretta ilmaa keuhkoihini ja kuvailin mielessäni päivän merkitystä. Nyt on se päivä, jolloin taas maan säädyt kokoontuvat keskustelemaan ja päättämään maan ja kansan asioista. Perustuslaillisuus, se on Suomen kansan kalliimpia oikeuksia, se antaa sille tilaisuuden itsekin asioitaan ohjata. Kolmen vuoden kuluttua saapi taas kansa äänensä kuuluville. Hetki on siis juhlallinen, kun valtiopäivät kuulutetaan avatuiksi. Se hetki on aina historiallinen hetki. Tammikuun 17 päivä on yksi Suomen historian merkkipäiviä. Nyt on se päivä. Kohta lyöpi se hetki.

* * * * *

Mutta ennenkun se löi, tapahtui eräs pieni seikka, joka veti kaikkien valtiollisessa mielentilassa seisovain huomion puoleensa. Kun juuri olin pääsemäisilläni siihen, että hetki on todellakin juhlallinen ja päivä ylenmäärin merkillinen, kuulin takanani sävelen semmoisen, joka Kuopion torilta oli minulle vanhastaan tuttu, mutta joka senaatintorilla Helsingissä ja seitsemänsiä valtiopäiviä avattaessa ei ollut ollenkaan paikallaan. Kun näin jo edeltäpäin panen vastalauseeni ja sanon, ett'ei ollut ollenkaan paikallaan se mikä tapahtui, niin eiväthän »savo-karjalaiset» [tarkoittaa silloista Kuopion lehteä, »Savo-Karjala».] ystävänikään lähtene syyttämään minua juhlallisen toimen »lokaan vetämisestä».

Asia oli lyhyesti se, että keskellä toria oli muristen, niskakarvat pystyssä ja silmät vihan tulta suitsutellen, kaksi komeata pääkaupungin koiraa toisiaan pitkän aikaa kierrellyt. »Mrrr…» pani musta ja »mrrr…» pani se, joka oli karvaltaan kirjava. Mutta sitten karkasi musta kirjavan kimppuun raivolla, jota harvoin näkee hurtissakaan.

Vaan mitä luulette te helsinkiläisten tekevän! He hyökkäsivät riitaa ratkaisemaan ja siitä syntyi hirmuinen hälinä. Yli torin juoksi herroja hätään. Yksi kiskoo yhtä koiraa, toinen kiskoo toista ja eräs virkamies takoo, itse raivostuneena, raivostuneita koiria päähän ja kaulaan, minkä kerkiää. Millä hän takoo? Hän takoo salkkunsa terävällä särmällä… Koirat luonnollisesti vaan kiihtyvät kiukussaan.

En tiedä, olisiko tuossa jo ennen valtiopäiväin alkua syntynyt kaksi uutta puoluetta, jos ne vaan olisivat oikein päässeet muodostumaan. Mutta valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi julistaminen keskeytti kahakan.

Sillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta kidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt… ei, vahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle sotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja fanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu ulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman käytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä kolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.

Hän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen avatuksi julistaminen on alkanut.

Sitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää arvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti vakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne samalla. Sen tietävät ainoataan vahtimestarit ja heidän naisensa.

Molemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa valtiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä tasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä /vähän/. Kerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville valtiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat itsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten. Mutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta ilmoituksesta tietäisi.

Samalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät avatuiksi. Saattaa sanoa, ett'ei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan kuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.

Mutta mikä mahtava vaikutus siitä olisi ollut, jos sillä sijalla olisi seisonut isoääninen mies! Pontevasti ja voimakkaasti, niin että kiviseinissä olisi kajahdellut, olisi hänen pitänyt sanottavansa sanoa. Niin että vieras, muukalainenkin, olisi saanut tietää, että tänäpänä alkavat Suomen Suuriruhtinaanmaan Seitsemännet Valtiopäivät. Mutta nyt tapahtui koko toimitus kuiskuttamalla, ikäänkuin olisi tahdottu sitä kuultavaksi niin vähän matkan päähän kuin suinkin.

Merkiksi siitä, että nyt hän on lopettanut ja että nyt saavat muut alkaa, kääntyi heikkoääninen herra sen usein mainitun sotaherran puoleen. Tämä sanoi taas jotakin venäjäksi, asettui rintamaan, kiidätti kaksi sormea lakkinsa lippaan, jäykisti kasvonsa, jännitti silmänsä ja keisarin hymnin sävelet kajahtivat. Päät paljastuivat ja taampana alkoi kuulua kova hurraahuuto, jota kesti koko sen ajan kuin soittoakin. Hymni vaihtui »Maamme»-lauluksi, ja kun torvet vaikenivat, peittyivät päätkin. Kuuluttaja teki lyhyen kumarruksen kansalle ja katosi sitä punaista kieltä myöten siihen mustaan kitaan. Taaskin seisoivat vahtimestarit ja heidän naisensa käytävän kahden puolen. Sotaherra komensi komppaniansa liikkeelle ja marssinsävelten soidessa lähti väkijoukko valumaan takaisin niitä teitä, joita tullutkin oli.

Ja niin oli valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi kuuluttaminen tapahtunut.

VALTIOPÄIVÄTANSSIAISET MAANANTAINA TAMMIK. 23 P:NÄ 1885

»Savo», tammikuun 31 p:nä 1888.

Teidän kirjeenvaihtajanne, arvoisa »Savon» lukijakunta, oli eilen illalla Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Aleksanteri III:n vieraana. Te voitte kuvailla paremmin kuin hän sen selittää, kuinka ylpeä hän oli ja on vieläkin tästä kunniasta. Ajatelkaas, että hän eräänä päivänä saa näin kuuluvan kutsumakirjeen, joka oli (siltä varalta kai, että jos hän ei yhtä kieltä ymmärrä, niin tottahan toista) kolmella kielellä kirjoitettu, nimittäin ruotsiksi, venäjäksi ja suomeksi:

/»Valtiopäiväin juhlallisen avaamisen johdosta annetaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Korkeassa nimessä, sunnuntaina 22 (10 p:nä tammikuuta) k:lo 9 j.pp. Tanssipidot Keisarillisessa Linnassa Helsingissä, joihin tämän kautta pyydetään tulemaan (se ja se, tällä kertaa »Savon» kirjeenvaihtaja).»/

Että teidän nöyrin palvelijanne tunsi itsensä vähintäinkin valtiopäivämiehen arvoiseksi, sitä ei teille tietysti tarvitse sanoakaan. Hän käänteli ja katseli tuota isoa paksua paperia, tutki siihen painettua vaakunaa ja kultaisia kaiteita. Sitten pani hän sen pöydälle eteensä, huusi palvelijan sisään ja varotti häntä moneen kertaan siitä, ett'ei hän millään muotoa saa sitä rasvasilla hyppysillä nykiä… jos tahtoo sitä nähdä tai muille näyttää, täytyy kurkalta katsoa.

Heti kohta hän lähti, teidän kirjeenvaihtajanne, hankkimaan itselleen juhlavaatteita. Virallisista lehdistä oli hän lukenut määräyksen, että naisten tulee olla puettuina vaaleaan tanssiaispukuun, sotilasten ja siviilivirkamiesten sekä ritariston ja aatelin jäsenten juhlaunivormuun ja muitten »kutsuttuin herrain siviliin juhlavaatteihin». »Savon» kirjeenvaihtaja luki itsensä »muitten herrain» luokkaan kuuluvaksi. Siis frakki, valkeat hansikkaat, pysty kaulus ja sen ympärille valkoinen huivi, jonka muoti määrää niin pieneksi kuin suinkin. Ja näiden lisäksi tulee vielä olla varustettuna sellaisella korkealla silkkilakilla, jonka saattaa rutistaa niin littuun, että se on litteä kuin lautanen.

Näillä vehkeillä varustettuna lähtee hän sitten sunnuntai-iltana matkalle, astuu ulos kadulle ja viheltää ajurin.

/»Ajakaa Keisarilliseen Linnaan!»/

Hänen äänessään on jotain mahtavaa ja itsetietoista. Tajunneeko tuo ajuri edes, mimmoinen kunnia hänelle tapahtuu, kun saa kyyditä semmoista miestä, joka ajaa Keisarilliseen linnaan? Käsittäneekö hän mitä merkitsee se, että saapi seisottaa hevosensa Hänen Majesteettinsa palatsin rappujen eteen?

Kun kirjeenvaihtajanne saapui määräpaikkaan, huomasi hän kuitenkin, ett'ei hänen rekensä päässytkään toivotuille perille. Linnan piha oli niin täynnä edestakaisin ajavia vaunuvaljakoita, että hänen täytyi seisottaa kauvas kadulle ja pujotellaita parhaan taitonsa mukaan pakkasessa kitisevien vaununpyöräin ja pärskyvien orhitten turpain välitse.

Pääsi hän kuin paasikin etehiseen. Mutta siellä tuli hänelle vähä niinkuin hätä. Sillä sen minä sanon, ett'ei ole mikään leikin asia saapua Suuriruhtinaan pitoihin. Kuinka olla? Eikö jotain ole epäkunnossa? Ehkä kaulus on vinossa? Kenties on turkista tarttunut karvoja selkään? Ovatko hansikkaat vedettävät molempiin käsiin? Kainalossako vai kädessä on hattulautanen kannettava?—»Tee aivan niinkuin muut tekevät», neuvoi minua eräs ystävä, »täällä tekee jokainen samalla tavalla kuin jokainen toinenkin».

No, jos täällä ei sen suurempia temppuja tarvitse, ajattelin minä, ja valitsin siis esikuvakseni lähimäisen herran. Hänellä oli vasen käsi hansikkaassa, mutta oikea käsi /ei ollut/. Hattu oli hänellä kainalossa ja siellä oli minunkin hattuni. Nyt lähtee hän liikkeelle etehisestä ja minä seuraan häntä kuin salapoliisi. Me kohoamme ylös rappusia. Ympärillämme tungeskelee kullan kiiltäviä herroja, minä näen kaljuja päitä ja kaljuja olkapäitä. Sähkövalo huikasee silmiäni, kun katsahdan sivulleni, niinkuin minun edeskäypänikin tekee. Allani tunnen minä pehmoset matot, jotka tekevät sen, ett'ei kuule askelien ääntä ollenkaan, vaikka satamääriin nouseva ihmisjono astuu rappu rapulta toiseen kerrokseen. En kuule muuta kuin hiljaista hyrinää. Ehkä tuntuu puhe kuiskutukselta sentähden, että kahden puolen rappuja kasvava kukkaismetsä tukahduttaa äänen. Joskus vain kilahtaa kannus niinkuin paksussa heinikossa.

Hän, jota minä katseillani vainoon, on ehtinyt rappujen käänteeseen. Suuri on siinä peili. Hän tarkastaa itseään kiireestä kantapäähän. Minäpä myös. Kaikki on edestäpäin tarpeellisessa kunnossa. Mutta kun minä heitän silmäyksen yli olkapääni, huomaan kauhukseni hiuksen hartiotteni kohdalla. Oikea käteni ei kuonnu sitä ottamaan pois ja vasenta vangitsee kainalossa oleva lakki. Eräs tuttava tunkee sivulleni ja aikoo mennä ohitseni. »Kuule, hyvä veli, auta minua, ota pois tuo pitkä hiuskarva tuolta selästäni.» »Ei siellä ole mitään hiuskarvaa.» Oliko se siis vaan naarmu peilin pinnassa? Minä kiitän Teitä, peili, tuosta naarmustanne.—Tunnen itseni hiukan varmemmaksi, vaikka polviniveleni yhä vielä ovat niin suloisen vetrakat.

Pääsen niiden avulla kuitenkin keisarillisen linnan keskimäiseen kerrokseen. Siinä on etehiskäytävä, jonka aukinaisista ovista näkyy pitkän pitkä rivi valaistuja huoneita. Tuntematon ystäväni astuu yhdestä sisään, ja kun minä nousen saman kynnyksen yli, näen seuraavan oven suussa hänen ylhäisyytensä kreivi Heydenin. Hänen vieressään seisoo kullankiiltävässä univormussa juhlamenojen ohjaaja kreivi Armfelt. Ja toisella puolella kreivinna Heyden ja yksi hänen tyttäristään. He ottavat vastaan vieraita ja kattelevat niitä, jotka kreivi Armfelt heille esittää. Kunkin täytyy sanoa nimensä kreivi Armfeltille. Tuon kaiken minä jo ennakolta osasin ulkomuistista. Ja kerrattuani sen vielä yhden kerran mielessäni astuin minä siihen huoneeseen, jossa kaiken tämän tuli tapahtua. Vainoamani herrasmies on kadonnut näkyvistäni. Onko hänet maa niellyt? Edessäni on toinen herra, jolla on oikeassa kädessä hansikas ja hattu kädessä eikä kainalossa. Minulla ei ole. Enkä ehdi panna. Maan keskipiste vetää minua tavattomalla voimalla puoleensa. Mutta minua työnnetään takaapäin eteenpäin. Kreivi Armfeltin silmissä on kysyvä katse. Kuulen nimeni yhden kerran mainittavan. Ääni vivahtaa minun äänelleni. Kuulen saman nimen toisen kerran. Minulle hymyillään ystävällisesti. Kolme kertaa minä kumarran, kolme kertaa ojennan käteni ja kolme kertaa siihen tartutaan. Olen päässyt Pällistä alas. Pahimmat kuohut ovat takanani. Minä olen pelastettu.

* * * * *

Tyven suvanto kulettaa nyt teidän kirjeenvaihtajaanne eteenpäin. Hän voi katsella ympärilleen ja tarkastella rantoja. Hän on tehnyt muistiinpanoja teidän varallenne. Jos haluttaa seurata, niin voi hän näytellä yhtä ja toista. Nyt kävelee hän jo niinkuin vanha tuttava talossa. Valo ei häikäise hänen silmiään eikä lattiat luistata jalkaa.

Vastaanottohuoneesta vaeltaa vierasten virta keisarillisen linnan sisäisiin suojiin. Ne ovat jokainen eri tavalla sisustetut. Kaikkien permantoja peittävät pehmoset matot, kaikkien seinillä on tauluja taulujen, peiliä peilien vieressä. Lattiasta lakeen kasvavat kukkaset tekevät muutamista huoneista etelämaisen metsikön. Silmään sattuu yhtaikaa niin paljon loistoa ja komeutta, ettei se saa yksityiskohtia toisistaan eroitetuksi. Seinät ja sillat, laet ja lattiat, olkapoletit ja alastomat olkapäät, kalahtelevat miekat ja heilahtelevat viuhkat, ruotsi, suomi ja venäjä, kaikki ne sulavat semmoiseen sekasortoon, ett´eivät näkimet eivätkä kuulimet saa niistä mitään kokonaista kuvaa aivoihin istutetuksi.

Eikä tuo vievä virta anna kauvan yhdessä huoneessa virkailla. Se työntää edellään yhä uusia katseltavia kohti. Parin-, kolmen-, neljän huoneen läpi kulettaa se pitkänpuoleiseen soikulaan saliin. Siinä on seisauspaikka, sillä siinä tarjotaan virvokkeita. Pitkin seiniä on asetettu pöytiä. Yhden päällä on lasisilla tarjottimilla hedelmiä ja makeisia. Teetä tarjotaan toisella seinämällä, kolmannella virvoittavia vesiä. Kun väkeä tulvaa yhtämittaa tähän huoneeseen, ja kun suurin osa hetkeksi siihen seisattuu, syntyy siinä ennen pitkää tukehduttava tungos. Minua litistetään milloin tähditettyä soturin rintaa vastaan, milloin kiilaa minua kylkeen kovan turnyyrin saparo. Sujuvana kuin sisilisko pujottautuu kainaloni alatse hienovartaloinen neitonen. Hän, hänen sisarensa, äitinsä ja kaikki tuttavansa ovat uimapukuihin puetut. He eivät tosin ole aivan alastomat, mutta /melkein/.

* * * * *

Aikansa siinä akanvirrassa pyörittyään joutuu vihdoinkin valtaistuinsaliin. Lukuisista sähkölampuista leviää häikäisevä valo joka paikkaan. Sali näyttää puolta suuremmalta, sillä yksi seinä on melkein kokonaan peililasista. Sieltä heijastaa valo entistä voimakkaampana takaisin. Kaikki, mitä on nähtävänä, sen se näyttää.

Tuossa seisoo ryhmä punalakkisia kuvernöörejä, valkohousuisia senaattoreja ja »muita kenraaleja». Kuinka hyväntahtoisesti he jakelevat kädenlyöntinsä armon osoituksia niille, joilla on onni olla heidän tuttavansa. Joka kerta kun he liikahtavat, välkähtää jotakin rinnoilla tai olkapäillä. Toisessa paikassa puhuttelee kaartin upseeri nuorta neitosta. Upseerilla on kaulus niin kankea ja korkea, että hän töintuskin näkee kiiltovartiset saappaansa. Neitosella, hänellä ei ole kaulusta ollenkaan ja vaatetus alkaa alhaalta, alhaalta… hyvin alhaalta. Jos hänen olisi tarvinnut punastua ja painaa päänsä poveensa, niin voisi hän sen ihan poveensa painaa. Mutta hän ei punastu; kaikki muut punastuvat ennen kuin hän. Neitosen ohitse astuu arvokkaasti joku pappissäädyn edusmies. Hän luo katseen neitoseen, kääntyy pois, katsahtaa toisaalle, vaan kun kohtaa kaikkialla saman näön, niin ei hän enää käännykkään. Hänellä ei ole paikkaa, kuhunka päänsä kallistaisi. Tuolla seinämällä, muiden takana, istuu tosin muuan savolaisen valtiopäivämiehen vaimo, mustassa vihtoriininutussa ja suorassa hameessa. Mutta häneen ei kukaan katsahda.

Lehteriltä aletaan soittaa vakavata kävelytahtia.

»Sijaa hänen ylhäisyydelleen… sijaa… olkaa hyvät… siirtykää vähän.»

Kullan kiiltävä kamariherra jakaa joukot kahteen leiriin. Ja kujaa myöten astuu hänen ylhäisyytensä kreivi Heyden, kuljettaen maamarsalkkatarta. Maamarsalkka viepi hänen ylh. kreivitär Heydeniä. He kiertävät salin ja yhteen jonoon liittyy muita ylhäisiä pareja. Säätyjen puhemiehet saavat kunnian olla kukin vuorollaan kreivittären keikarina. Ja kreivi kulettaa vuorostaan heidän rouviaan.

Teidän kirjeenvaihtajanne seisoo lähellä ja katselee. Hän osaa jo ulkoa ne liikkeet ja ne hymyilyt ja ne silmäkulmain säännölliset kohotukset, jotka aina uudistuvat noin parin tahtivälin päästä. Luulette kenties, että hän meni yhteen joukkoon. Hän päättää säästää itsensä siksi, kunnes hänet ehkä nimitetään salaneuvokseksi tai ylennetään aatelissäätyyn.

Kävelyä seuraa valssi. Nuori väki liikkuu lattialla. Kullan kiiltävä kamarijunkkari kiidättää kuutamon kalvakkaa naista. Heidän menoaan katselee pari senaatin ylimääräistä kopistia.

»Se mies tulee kohoamaan vielä korkealle», sanoo toinen.

»Olkoon hänen tulevaisuutensa yhtä loistava kuin hänen pukunsa», vastasi toinen.

»Ja yhtä /kullan/ kiiltävä.»

He eivät puhuneet kateudesta eikä ivalla. Heidän äänensä ilmaisi hartautta, niinkuin sen, joka haaveksii itselleen saavuttamattomasta tulevaisuudesta.

* * * * *

Täällä ei tarjota mitään, vaan täällä saa jokainen ottaa, sen minkä kerkiää. Hänen Keis. Majesteettinsa on mainio isäntä. Itse hän tosin ei ole saapuvilla, mutta käskynsähaltijoille hän on antanut määräyksen siitä, ett'ei vierailta saa mitään puuttua. Ja niin on valmista boolia, totineuvoja, viinejä vaikka minkälaisia, olutta, portteria, viinaa, seltteriä, limonaadia—kaikkia on itse kutakin eri huoneessaan. Mene pöydän ääreen, tilaa mitä tahdot ja sinä saat niinkuin parhaasta ravintolasta,… mutta maksaa et tarvitse. Ja kun sinulle tulee nälkä, niin käy tuohon suureen pitkään saliin, jossa on pöytä seinästä seinään ja pöydän päällä ruokalajeja kymmenittäin. Syö mitä mielesi tekee, survi toisia syrjään, valloita heidän paikkansa, ahmi, pure, niele, ja ryyppää portteria päälle!

Sitä neuvoa näkyy suurin osa seuraavankin. Sillä vähän ajan päästä on täällä yhtä suuri ahdinko kuin alhaailakin. Vanhat »sedät» asettuvat pöytien ääreen tupakoimaan ja näkyy olevan muutamia niitäkin, jotka istuvat korttipöydän ympärille eivätkä siitä hievahda koko iltana.

* * * * *

Enhän tässä jaksa kaikkia kertoa, mitä näin ja kuulin. Harhailin minä sekä ala- että yläkerrassa, Ja sen huomasin, että edellämainitussa koettelivat ihmiset käyttäytyä kuin hovissa, mutta jälkimäiseen päästyään olivat he kuin kotonaan, jossa puhe tulee lasi lasilta yhä papattavammaksi ja maailma muuttaa joka hetki muotoaan, niinkuin huhtikuun päivänä.

* * * * *

Puolen yön aikana alkoi kuulua yläkerrassa suhketta, joka vähitellen muuttui varmuudeksi, että »suuri illallinen» on aljettu ja että siellä valuu virtanaan—sampanjaa. Minä kuin nuolena alas rappusia! En häpeä vähääkään sitä tunnustamasta, sillä miksi se minulle olisi häpeäksi, kun sedätkin tekevät samalla tavalla.

Valtaistuinsalin tuonnimmaisessa päässä on ovi, jota ei kukkien ja kasvien välistä ensin huomaakaan. Se on ollut suljettuna koko illan. Mutta yhtäkkiä kajahtaa juhlamarssin sävelet, ovet avataan ja edessä on soikea ja hiukan himmeästi valaistu viileä holvi. Tottumaton luulee tulleensa satumaailmaan, yltäkylläisyyden metsikköön, Kanaaninmaahan, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa. Pöytäin selät näyttävät ketkistyvän lihavatien ja jälkiruokien painon alla. Jos en näkisi tuossa erästä vaaleatukkaista, harmaasilmäistä savolaista tuttavaani tyytyväisenä levittämässä voita leivälleen, niin luulisin olevani itämaisessa taikalinnassa. Jos ei paras ystäväni, pappissäädyn rajikaula edusmies, veteleisi pitkiä siemauksia sampanjalasista ja tarjoisi sitä tavalliselle Helsingin kyypparille uudelleen täytettäväksi, niin päättäisin päässeeni Muhamedin seitsemänteen taivaaseen.

Ei minulle enemmän kuin niille muillekaan herroille, jotka jo yläkerrassa »välipalansa» söivät, maista tämä herkkujen paljous. Me teemme kierroksen pöytien ympäri ja antaessamme silmän nauttia nipistämme vain sieltä täältä jonkun viinirypäleen tai pähkinän. Mutta jahka me saisimme ne rekeemme ahtaa, ajaa kuorman kanssa kotiin ja pitkin vuotta pureksia ja valutella… ah!

* * * * *

Pois minä lähden. Palaan takaisin valtaistuinsaliin. Siellä vaan tanssia jatketaan. Intohimoinen soitto kiihoittaa kiihkeään hyppelyyn. Puolalaisessa masurkassa telmii lattialla neitosia, nuoria rouvia, upseereja ja joitakuita uusmaalaisia ylioppilaita. Puuterijauholla umpeen tuiskutettu ihon väri alkaa siellä täällä käsivarsissa ja olkapäillä tulla näkyviin. Oikenevat suortuvat, hipiän epätasaisuudet, hikireijät… uh!

Alikerran virvoitushuoneessa on vaan rehuja jälellä hedelmien ja makeisten paljoudesta. Ylikerran ruokavadeissa on isot lovet, jälkiruokavuoren huippu on tuuskahtanut suulleen liemeen. Sen onkii sieltä muuan alemman näköinen virkamies, ja kun hän saa ensimäisen suuntäyden syödyksi, menee hän keräilemään itselleen viinin tähteitä tyhjennetyistä pulloista.

Pois minä lähden. Otan hattuni käteeni ja pistän hansikkaat taskuuni. Olen nähnyt mitä olen tarvinnut. Ja kertonut tässä mitä olen nähnyt.

* * * * *

Ulos tultuani tunnen purevan pakkasen. Taivas leimuaa täydessä tähdessä. Minun täytyy vetää turkin kaulus kasvojeni eteen. Lammasnahka tuoksahtaa niin tutulta. Muistuu mieleeni eräs kaitanen metsätie, jota myöten tänne pääkaupunkiin tullessani osuin pahaseen torppaan. Siellä oltiin juuri illallisella. Hapanta kalaa, kovaa leipää ja kaljaa. Tienneekö torpan väki, millaisen aterian olen vast'ikään syönyt heidän kustannuksellaan?