Olemme matkalla takaisin majallemme ylös vuoristoon. Hän kulkee koneellisesti, tietämättä mitä tekee. Milloin hän jätättää, milloin jää itse jälelle. Hänelle näyttää olevan yhdentekevä, minne menee. Joskus hän on poikkeamassa väärälle polulle, ja kun ohjaan hänet oikeaan, tottelee hän tahdottomasti. Joskus hänen jalkansa kompastuu kiveen tai puunjuureen, niinkuin vanhan miehen jalka. Hän ei näytä tietävän kuiluista, joiden yli ja ohi hän astuu kapeita siltoja tai polkuja, mutta suoriutuu niistä kuitenkin, varmasti kuin unessa. Silloin tällöin hän huokaa raskaasti ja tuskaisesti.

Olemme tulleet ylemmän laakson suuhun, siihen, missä on aina, niinkuin olisi siinä raja kahden maailman välillä. Siinä hän yht'äkkiä pysähtyy ja pyörähtää päin:

–Että ne nuoret miehetkin—ne nuoret miehetkin…!

Hänen kasvonsa olivat uupuneet ja elottomat, silmät kuin autiot ikkunat. Kuljemme taas. Yht'äkkiä hän istahtaa aiheettomasti tien vieressä olevalle penkille ja sanoo kokoon painuen, kädet hervottomina polvilla:

–Maailman sota … koko maailman sota…

Ja yhtä aiheettomasti hän suoristaikse ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Sitten hän jonkin matkaa kuljettuaan jää seisomaan keskelle tietä, kohottaa käsiään ja sanoo kuin itsekseen puhuen:

–Ne olivat kaikki siitä niin riemuissaan, kuin sen suurempi onni ei olisi voinut maailmaa kohdata.

Sama uudistuu hetken päästä, mutta äänessä on vielä suurempi epätoivon avuttomuus:

–Kansat vihaavat toisiaan … kansat vihaavat toisiaan kansoina. Kaikki oli harhaa.

Olihan se ajatus minunkin, mutta minä katsoin kuitenkin asiakseni sanoa:

–Tämä ehkä tarvittiin, jotta kaikki sitten kerran muuttuisi perinpohjin.

–Ei sitä tarvittu. Ette usko sitä itsekään. Miksi puhutte minulle mieliksi, te niinkuin kaikki muutkin? Ei kukaan muu ole uskonut minua kuin Hanseli.

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, voitti sen ja virkkoi synkästi:

–Että semmoista saattaa tapahtua … että Jumala sallii semmoista tapahtua!

Tultiin siihen, missä oli tienviitta kepin päässä ja siinä kirjoitus: "Maailman Rauhan Majalle." Hän katseli sitä hetken, noita sirosti, hellästi kirjailemiansa sanoja, nosti sen sitten maasta ja heitti metsään.

–Miksi otatte sen pois?

–Ei ole kenelläkään enää asiaa maailmanrauhan majalle.

Tultiin siihen, missä oli puuhun naulattuna tervehdyslauselma: "Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi kohtaan." Hän repäisi taulun irti, niin että naula parahti, jolla se oli lyöty puuhun. Hän aikoi heittää senkin menemään, mutta asetti sen sitten puun taa maahan kuin varmaan kätköön.

Seuraavassa taulussa oli kirjoitus: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran." Sen hän irroitti varovammin, niinkuin ei olisi kärsinyt kuulla puun valitusta, ja kätki senkin tiepuoleen.

Tultiin taululle, jossa oli kirjoitus:

"Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota."

–Valhetta, te päin vastoin tahdotte tekin kaikki toisenne tuhota, päästäksenne ylenemään toistenne edelle.

Hän poimi pois taulun toisensa jälkeen, kaikki nuo, jotka oli omalla kädellään veistänyt ja maalannut ja koristanut, kunkin eri kuosiinsa, ja siihen niin suurella rakkaudella sijoittanut—sen, johon oli piirtänyt: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa ja toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan"—sen johon oli piirtänyt ja maalannut sanat: "Pyrkikööt ihmiset kilpailussa toistensa kanssa ylöspäin, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä jokaisesta solakka huojuva honka"—sen, jossa oli sanat: "Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolollanne, niinkuin mekin sillä tuemme toisiamme."

Kun tultiin taululle, johon oli kirjoitettu: "Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo", luki hän näin: "Maailmanrauha ei toteudu koskaan, koska ei kukaan sen toteutumiseen usko."

–Ettekö tekään?

–En.

Mitä hän on tekevä tultuaan madonnan purolle? Puro pursusi kiven alta yhtä kirkkaana ja solisi tien yli yhtä iloisesti kuin ennen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kiveä hän ei voinut kaataa, otti ainoastaan kauhan irti kantimestaan ja kätki sen kiven alle. Lähde jäi siihen ja sen kiveen kaiverrus: "Rauhan madonna lähettää sinua vastaan tämän veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle Lähteelleen."

Tuli se vaikea, jyrkkä taival, joka melkein portaana nousi madonnan lähteelle. Levähdyspaikkana olisi siinä ollut alppiruusupengermä, josta olisi ollut otettava kukka uhriksi alttarille. Ei kumpikaan meistä sitä tehnyt. En minä, kun ei hänkään. Hän nousi nousemistaan ja katosi louhukkoon.

Saavutin hänet vasta madonnan pengermällä. Hän odotti minua, sylissään pyhän äidin ja hänen lapsensa kuva. Hän oli ottanut sen pois alttarilta ja kantoi sitä käsillään. Oikeasta asennostaan poistettu veistos oli kuin itsestään kangistunut ruumis, jonka jäseniä ei kukaan sen kuollessa ole ollut oikomassa. Sen avuton ilme oli vielä avuttomampi kuin ennen. Silmät tuijottivat ilmeettöminä ylös jylhään, karuun vuoristoon, lapsi piti yhä toisessa kädessään rauhanpalmuaan, toisessa maapallon kuvaa, huulillaan sama hymy kuin ennen. Sen hyvää uskoa ei mikään ollut järkyttänyt.

–Miksi otitte sen? … miksi se ei saanut olla siinä, missä oli?

–El siihen kukaan enää usko.

–Ettekö tekään?

–En.

–Mutta voihan vielä tulla aika.

–Se ei tule, koska ei jo tullut.

Hän kantoi sen ylös majalle, niinkuin isä hukkuneen lapsensa, verhosi sen siellä vaatteeseen ja asetti nurkkaan vastapäätä takkaa. Sen tehtyään hän ryhtyi tavallisiin askareihinsa, lypsi ja ruokki elukkansa, viritti valkean ja toi minulle ruokaa, mutta ei itse siihen koskenut.

Ryhdyin lukemaan lehtiä, joita olin ehtinyt ostaa joitakuita alhaalla laaksossa. Hänkin otti yhden, koetti lukea, mutta jätti sen samassa. Samoin toisen ja kolmannen. Hänessä kaivoi ja jäyti. Ajattelin, että hänen mielialansa ja menettelynsä ylös tultaessa oli ollut hetken heikkoutta. Ehkä se oli vain pettymyksen ensi tuska, joka oli saanut hänet kieltämään uskonsa. Hän ehkä sen katuu ja vie huomenna madonnansa takaisin.

Hän on siirtynyt lähemmä tulta. Hänen ennen pehmoiset, hyväntahtoiset, melkein lapselliset kasvonsa ovat käyneet kireiksi niinkuin ankaran vanhan vaimon. Hänen suupielissään revähtää esiin katkera piirre. Silmissä on terävä, rasittunut kiilto. Yht'äkkiä hän puhkeaa:

–Juhlavaatteissa he menevät kirkkoon, naiset ja lapsetkin, kostuttamaan otsansa pyhällä vihkivedellä, rukoilemaan Jumalaa, että hän antaisi menestystä aseille…

Oltuaan hetken vaiti hän puhkesi taas:

–Ne eivät voi uskoa, että Jumala on yksi, koska kaikki rukoilevat häneltä apua toisiaan vastaan. Koska voivat sen tehdä, täytyy heidän uskoa, että heillä jokaisella on oma erikoinen jumalansa… Jos he uskoisivat, että Jumala on kaikilla sama, eivät he uskaltaisi, toinen toisella puolen rajan, polvistua sen yhteisen Jumalan eteen… Veli ei uskaltaisi pyytää isältä apua veljensä, hänen toisen poikansa, surmaamiseen… He eivät usko, että isä taivaassa on kaikkien yhteisen isä… Ehkei hän olekaan…

Edelleen hän ajatteli ääneen, lomaan aina vaieten:

–Narri, joka uskoin ja uskottelin muille, että ihmishenki on pyhä, että suurin rikos on tappaa … että ihmishenkeä ei saa ottaa kukaan muu kuin Jumala, joka on sen antanut… Narri, minä, joka pystytin rauhanmadonnan alttarin niille, joista tappaminen on suurin hyve, pyhin velvollisuus!

–… Se on surkea harha, että ihmiset muka ovat omaksuneet kristinopin. Ne eivät ole edes koettaneetkaan toteuttaa sitä täällä maan päällä. Paratiisissa oli rauha. Mutta jo ensimmäisessä perheessä veli surmasi veljen.

Hänen näytti täytyvän saada se sanotuksi. Suurella vaivalla hän oli saanut sen puserretuksi esiin. Useat kerrat pyyhki hän hikeä otsaltaan, ennenkuin löysi sanat. Hän nousi, mutta jäi hetkeksi katsomaan minuun ovensuusta, silmissä ilme, jossa oli kuin kysymystä, rukousta ja odotusta. Sitten hän meni.

Olisiko minun ehkä pitänyt kutsua hänet takaisin ja koettaa osoittaa, että hän oli väärässä, että kristinuskon asia ja hänen rauhanasiansa eivät sittenkään olleet kärsineet sitä haaksirikkoa, minkä hän luuli niiden kärsineen … että sodan jälkeen taas tulee rauha, että maailma sitten on sen aatteelle vain sitä alttiimpi … että kristinopin totuudet kyllä jo hallitsevat ja ovat aina hallinneet maailmaa … että pitää vain, kaikesta huolimatta, työskennellä sen hyväksi, painaa aura syvemmälle vastaisten kylvöjen ja satojen toivossa? Oliko hänen avuton katseensa, sanojen jyrkkyydestä huolimatta, pyytänyt minulta apua ja tukea? Olivatko hänen sanansa olleet liioiteltuja vain sitä varten, että minä ne sitä voimakkaammin ja vakuuttavammin kumoaisin?

En kuitenkaan voinut tehdä mitään saadakseni hänet vakuutetuksi. Oma viikon vanha uusi uskoni rauhaan ja maailman erinomaisuuteen ja kaikkeen siihen oli mennyt samaa tietä kuin hänenkin. Ja enemmän kuin mikään oli hänen oma epäilyksensä nyt juuri sitä repinyt. Uskoni lippu oli riistetty riu'ustaan niin perin pohjin, ettei siitä ollut edes riekaleita jälellä. Hän oli oikeassa kaikessa, mitä oli sanonut. Hänen purkauksensa oli juuri sitä, minkä täytyy purkautua sen rinnasta, joka on täydellisesti pettynyt. Ja hyvä, että petytään. Tätä maailmaa ei saa haaveilla paremmaksi, kuin se on. Saakaamme silmämme auki ja oppikaamme näkemään todellisuus semmoisena, kuin se on. Oppi on ihana ja oikea, mutta ihmiset eivät ole sitä koskaan omaksuneet. Se ei ole toteutunut eikä ole toteutettavissa. Juuri niin, kuin hän sen itse sanoi. Jos kristinoppi on rakkautta ja rauhaa, ei se ole sovitettavissa tämän maailman menoon. Sen keinot eivät riitä viemään meitä mihinkään luvattuun maahan. Jahven oppi vei tunnustajansa heidän luvattuun maahansa. Mutta hänen ehtonaan ja vaatimuksenaan olikin, että heidän oli hävitettävä tieltään kaikki muut kansat, vaimot ja lapsetkin, jopa joskus elukatkin. Niinkuin turkkilaiset tekevät vielä tänäkin päivänä Armeniassa ja muualla. Niinkuin tässä sodassa kristitytkin näkyvät aikovan tehdä. Belgiassa ollaan jo hyvällä alulla. Niinkuin suuret yleensä tekevät pienemmilleen. Kristuksen oppi ei ole käytännöllisesti sovitettavissa tähän pyhään maailmanjärjestykseen. Kansojen välisiin suhteisiin se ei ole painanut heikointakaan leimaansa. Maailma ei missään suhteessa, silloin kun oikein kovalle ottaa, koskaan kysy, onko sen kristittynä maailmana lupa tehdä niin. Kongresseissa, paraateissa, juhlissa ja jumalanpalveluksissa puhutaan rauhasta ja rakkaudesta; kansojen arkitoiminnalla, pienessä niinkuin suuressakin, on oma erikoisetiikkansa.

Ei niistä nuorista miehistä luultavasti kukaan uskonut mitään siitä, mitä puhui. Se oli sittenkin heillä tilapäistä tunnelmaa, huumausta, ei muuta.

Hän tuli takaisin, istui ja tuijotti tuleen.

… Lieneekö maailmassa mikään sota alkanut tarpeettomammin, itsekkäämmin, räikeämmin? Suurvalta kietoo vuosikymmeniä puristukseensa pientä kansaa, anastaa sen alueita, hakee riitaa ja karkaa sen kimppuun—vielä sittenkin, kun se jo on nöyrtynyt sen eteen maahan maan tasalle. Siitä purkautuu vyyhti: koska yksi, niin toinenkin…

… En näe vähintäkään syytä, miksi tämän olisi täytynyt tapahtua, miksi välejä ei olisi voitu selvittää rauhallista tietä. Mikä iva heistä, kaiken maailman kylmäverisistä, kaukonäköisistä, taitavista, tietävistä!

… Olivat saamassa valmiiksi tämän maailmansa nuo suuret, nerokkaat sivistyskansat—luulivat ainakin—ja olinhan minäkin luullut. Kaikki sen aineelliset, henkiset voimat olivat kytkeytymässä siihen yhteen suureen voimakeskukseen, joka on eurooppalainen kulttuuri, kansainvälisyys, jonka oli luotava, uudistettava, rakennettava maailma entistään ehommaksi … ja sitten menevät ja särkevät juuri sen, katkovat kaikki johdot, lyövät rikki kaikki koneet, panevat kaikki pyörät seisomaan… Ennen hävittivät barbaarit kulttuureja … lienevätkö ne sitä koskaan tehneet, siihen kyenneet? Kulttuurien luojat itse ne kävivät toistensa ja omienkin kulttuuriensa kurkkuun ja kuristivat ne hengiltä, barbaarit tulivat vasta koirina haaskoille.

… Kuka lopulta voittaneekin, kulttuuri ainakin joutuu tappiolle ja saa maksaa kulut. Sitä tässä sodassa hävitetään, jokainen laukaus pirstoo jonkin sen arvoista.

… Joku tuossa kirjoittaa: "Välttämätön, raudankova, maailmanmenoa määräävä laki tähän pakotti. Kansamme on lisääntynyt liiaksi voidakseen tulla toimeen meille pantujen rajojen sisällä. Meidän täytyi murtaa patomme, päästä väljemmille vesille." Se, väljyys, varmasti saavutetaankin. Mitä muutakin saavutettaneen, ainakin saavutetaan se, että taas pitkäksi ajaksi ei tule ahdasta Euroopan mantereella. Liiasta väestä ei tule olemaan vastusta, jos kanuunat ja kuularuiskut edelleen tekevät tehtävänsä. Kaadetaan miljoonia. Tapetaan pois toisia toisten tieltä, harvennetaan metsää. Kansat auttavat toisiaan tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi. Nuo tekevät sen palveluksena näille, nämä saman vastapalveluksena noille. Kun taudit ja rutot ja nälkä eivät enää tee tehtäväänsä niinkuin ennen, rupeavat kansat toistensa rutoksi, toistensa näläksi. Se on paljoa mutkattomampi metku ratkaista yhteiskunnalliset pulmat kuin keksiä keinoja, miten elinehtoja olisi parannettava. Rauhanystävätkin tarttuvat miekkaan. Sosialistitkin ovat mukana rakentamassa uutta aikaansa sillä keinoin. Eipäs heitettykään kiväärejä kasaan kasarmien pihoille. Toveri ampuu toverin, niin on tovereita vähemmän toistensa tiellä palkkoja painamassa. Sota se nyt siis rakentaa ihmiskunnan onnea, panee perustusta uusille aikakausille.

–Vaan ette ehkä halua kuulla tätä tämmöistä—vaikenen, jos tahdotte.

–Puhukaa vain! Kuulkoot nämä seinät senkin.

Hän sanoi niin, mutta minä näin, että hänen oli vaikea sitä kuulla. En kuitenkaan voinut olla jatkamatta.

–Teitä siis ehkä huvittaa kuulla, mitä tuossa kirjoittaa sotaisesti innostunut professori. "Kaikkina aikoina on historia antanut loistavia todistuksia siitä, että sodat panevat liikkeelle suunnattomia siveellisiä voimia, avaavat sulkeutuneita sielujen syvyyksiä, vievät elämän mahtavasti kuohuville vesille ja antavat sille sanomattoman suuruuden ja pyhyyden keskellä hätää ja uhreja. Tästä suuruudesta tulee osalliseksi jokaisen yksityisen elämä, jokainen meistä kutsutaan toiminnastaan kohoamaan korkeammalle tasolle ja vapaaehtoisesti täyttämään sen, mitä tämä rauta-aika on oikeutettu vaatimaan meiltä kaikilta."—Niin ne puhuvat ne, jotka näkevät suuresti ja tuntevat syvästi ja voimakkaasti. Ja paperitraktaatit revitään ja tuomiokirkkoja pommitetaan ja vallihautoja kaivetaan peltoihin, puutarhoihin, jopa vainajien asumuksiinkin. Me vanhat, tunneherkät miehet täällä maailman ullakolla, rauhoittukaamme, nukkukaamme tyynesti yömme ja herätkäämme uuteen aamuun! Vanha uskomme on meiltä otettu, mutta meille annetaan sijaan uusi ja ehompi. Haaveemme paremmasta maailmasta ja täydellisemmästä ihmiskunnasta on toteutumassa. Pyhä maailmanjärjestys on jo pantu täytäntöön siinä järjestyksessä ja kurissa, jolla sota toimii ja jonka se jättää jälkeensä tuleville polville. Suuret, älykkäät sivistyskansat ovat päättäneet yhdellä pikaisella otteella päästä tätä tietä onnensa perille. He ovat siihen vuosikymmeniä varustautuneet. Se on ollut heillä aatteellisesti valmistettu, tieteellisesti harkittu suunnitelma. Heidän pyhin innostuksensa, heidän terävin järkensä, heidän ammatillisin kykynsä ovat olleet siinä mukana sitä aikaansaamassa. Mielet on aikoja sitten muokattu, jänteet ja lihakset harjoitettu. Se on tapahtunut kaikki maailmanrauhan merkeissä. Se on sitä, jota eurooppalaisen sivistyksen korkein saavutus, sen 42-senttinen ämyri nyt julistaa maailmalle. Sen ääni se nyt angeluskellojen äänenä tällä hetkellä soi yli Euroopan, lännestä itään, yli aavikoiden, vuorelta vuorelle, vieden tulevan taivaan sanomaa maasta maahan, sekaantuen kellareissa piilevien ihmisten uniin, opettaen heitä käsittämään onnensa ehdot, muistuttaen heitä siitä jumalasta, jota nyt on palveltava.

–Niinpä niin…

–Viekää, ystäväni, madonna ja hänen lapsensa takaisin tuonne ulos kuuntelemaan ajan enkelikuoroa! Älkää asettako häntä entiseen paikkaansa, pikku komeroon, mistä näkyy vain viaton vaatimaton laakso, vaan nouskaa hänen kanssaan korkeuksiin, korppikotkan huipulle, josta hän voi seurata tapahtumia kaikilla näyttämöillä, jonne ei kuulu kaatuvien valitushuutoja, ainoastaan kumea, komea ammunta heidän kunniakseen!

–Eihän…

–Koska rauhanmadonnanne teidät petti, tehkää hänestä sodan madonna! Siellä tulee häntä ehkä pian tervehtimään ilmalaivaritari, ehkä joku heistä, jotka antoivat hänelle edelweissuhrinsa—pyytämään häneltä, hyvien ilmojen antajalta, suopeita tuulia ja hyvää onnea retkelleen. Palatessaan pudottamasta pommeja sairaaloihin tai jossakin kirkkopuistossa leikkivään lapsilaumaan tuolla alhaalla lakeudella hän yli liitäessään muistaa häntä kukkasuhrilla kiitokseksi hyvin suoritetusta, onnistuneesta retkestään.

Koetin taas lukea, mutta minua äitelöitti kaikki, mitä luin, varsinkin kaikki syytökset, puolustukset ja selitykset. Tämä sota oli minusta itsensä alkupahan ilmaus, joka ei enää ole millään ihmisvoimalla poistettavissa, koska innostusta siihen ilmeni kansojen parhaissakin. Oikeuden ja rauhan jumala näytti maailman alusta alkaen tehneen turhaa työtä sen poistamiseksi. Ei näyttänyt olevan mitään, joka voisi saada minut vakuutetuksi siitä, että maailmanmeno enää on muutettavissa.

–Te uskoitte, että se tapahtuisi uskon uudistuksen avulla.

–Sen minä uskoin.

–Ette usko enää? Ja siinä olette oikeassa. Sitä uskonuudistajaa, joka sen tekisi, ei luultavasti tule koskaan syntymään. Kai rauha taas palajaa, mutta niinkuin aina ennenkin ainoastaan väliaikaisesti, seurauksena uupumisesta ja sotivien kykenemättömyydestä sotaa jatkamaan, vaan ei suinkaan mistään vakaumuksesta, että se oli lopetettava itsensä vuoksi, sentähden, että se semmoisenaan on kauhistus. Mitä kaikkea sitä vastaan taas katumuksen tai innostuksen ja herätyksen hetkinä puhuttaneekin, mitä tehtäneekin, mitkä maailmanparantajat, apostolit ja marttyyrit sen asiaa kerran taas ajanevatkin—vaikka tuleva rauha sitä solmittaessa julistettakoon kuinka ikuiseksi maailmanrauhaksi hyvänsä, siihen kaikkeen ei ole enää luottamista. Sillä olihan kaikkea tätä olemassa jo ennenkin, kaikkia näitä: uskoa, aatetta, uskojia ja ajattelijoita ja uskon sankareita ja aatteen ajajia, veritodistajia, henkensäkin uhraajia, rauhan erakoita, Hanseleita … eivätkä saaneet mitään muuta aikaan, kuin että sittenkin puhkesi sota, jommoista maailma ei koskaan ole nähnyt.

–Niin teki, niin teki…

–Ja kun niin teki, kun maailmanrauhaa siis ei synny eikä voi syntyä, niin on samalla myös kaikki inhimillinen ja kristillinen harrastus ja pyrkimys yleensä vain puolitekoista toimenpidettä ja kaikki sen saavutus keskeneräistä tulosta siihen nähden, minkä täytyisi olla kristikunnan lopullinen pyrkimys ja päämäärä; oikeuden ehdoton voitto, sen turvaaminen niillekin, ja ennen kaikkea juuri niille, jotka sitä enimmän kaipaavat—aseettomille ja heikoille, jotka eivät itse voi sitä hankkia.

–Entä mitä sitten?

–Omalta kohdaltani en näe muuta kuin kuoliaaksi isketyn uskon, teidän ja minun, joka ei ole eloon herätettävissä, ellei ihmettä tapahdu.

–Ihmettäkö! virkkoi hän kuin säpsähtäen, luoden minuun pikaisen, välähtävän katseen, mutta sitten vaipuen takaisin välinpitämättömyyteensä, niinkuin olisi luullut nähneensä jotakin, mutta huomannut sen harhaksi. Sitten hän nousi ja meni ullakolle eikä enää palannut.

Hän oli minulle viimeinen pettymys. Hänen ei olisi pitänyt siihen tyytyä, ei omaksua sitä, minkä minä. Hänen olisi pitänyt tulla uskoni avuksi, vaikkei olisi uskonutkaan. Olihan hän uskoni isä, miksei hän edes yrittänytkään saada lastansa henkiin? Miksi juuri hän kieltämällä oman uskonsa oli antanut minun uskolleni lopullisen iskun? Hänen ei olisi pitänyt poistaa viittojaan eikä ottaa pois madonnaansa siitä, mihin hän ne kerran oli pystyttänyt. Olisivathan olleet edes hautaristeinä muistuttamassa jostakin, joka kerran oli elänyt. Jos ei muuna, niin edes aaveina ilkkumassa maailmalle sen häpeätä ja alennusta… Olisi antanut heidän ne hävittää.

Mutta kaipa hän oli tehnyt, mitä tunteensa oli käskenyt.

Kaipa tässä ei voinutkaan muuta.

Kai täytyy käydä, niinkuin käy. Aikahan sovittaa ja antaa anteeksi kaiken. Ja onhan uskovalla maailmalla aina se, joka ottaa kantaakseen sen kuorman juuri pahimmalla taipaleella: "Se oli sallittu, se oli välttämätöntä, se oli rangaistus meidän synneistämme. Mikä ei toteudu täällä, se toteutuu tuolla" j.n.e. Ehkä ystäväni selviytyy hänkin sitä tietä?

Mutta saako tyytyä kaikkeen ja antaa anteeksi kaiken, minkä hyvänsä? Eikö se tuo veltto, villaisella painava, kaikkia repeämiä kiinni kurova oppi, eikö se juuri lopulta ole kaiken uusiutumisen ja parantumisen pahin jarru? Saako koskaan unohtaa ja antaa anteeksi sitä, mikä juuri nyt tapahtuu Belgiassa, Flanderissa, Reimsissä? Ne siellä eivät sitä koskaan tee. Ne sopivat vasta sitten, ne tahtovat kuulla rauhasta puhuttavan vasta sitten, kun heidän kärsimänsä vääryys on kostettu. Eikö henki hengestä, hammas hampaasta, viha vihaa vastaan sittenkin, ainakin eräissä tapauksissa, ole se, joka antaa parhaan ratkaisun, johon tulee turvautua ja jota siis on ylläpidettävä pyhänä tulena?

Mutta sehän on juuri se pohja, jolle ne, jotka sotivat, aina tahtovat rakentaa rauhan. Sillä tavallahan ne, toisen lopullisella voitolla ja toisen perinpohjaisella kukistamisella, juuri uskovat jakavansa oikeutta. Ja ehkä jakavatkin joillekuille. Mutta ne, jotka jakavat oikeutta yhden heikon puolesta, ne kieltävät sen samassa henkäyksessä taas toiselta heikolta, siltä, jonka ovat voittaneet ja siltä, jonka oikeuksiinsa saattaminen ei kuulu heidän etuihinsa. Ase jakaa etuja eikä oikeutta. Ase ei koskaan kelpaa riidanratkaisijaksi. Sen tuomiosta on aina vedottava. Mutta mihin? Johonkin korkeampaan oikeuteen? Mutta kun sitä ei ole, kun siihen ei kukaan usko: ei, että se on ollut, ei, että sitä tulee koskaan olemaan.

… Ellei ihmettä tapahdu?

Aikooko hän, tuo tuolla ullakollaan, sittenkin tarttua siihen oljenkorteen? Ojentaako hän ehkä kätensä sitä kohti, ennenkuin uppoaa? Luopiko hän uuden haaveen menetetyn tilalle, odottaako ääntä taivaasta, enkeliä pilvistä? Näytti melkein siltä hänen ilmeestään.

* * * * *

Takkatuli valaisi viimeisellä tuikkeellaan huonetta. Sen perällä nurkassa seisoi rauhan madonna, niinkuin erakko oli sen siihen asettanut. Sen silmille heitetty vaate oli valahtanut pois. Se hymyili yhä, ja sen lapsi piti yhä yhtä uskollisesti rauhanpalmuaan pystyssä. Tekijänsä usko siinä eli, vaikkei se enää elänytkään tekijässä itsessään. Se ei ollut mistään pettynyt eikä tule koskaan pettymään. Sen sisaret, monet tuhannet madonnat, ovat kirkoissaan, kappeleissaan, alttareillaan hymyilleet samaa hymyään, vähääkään häiriintymättä, muuttamatta ilmettään, minkä taiteilijat ovat heille uskonsa hetkinä antaneet. Niiden ympärillä, kaduilla ja toreilla, jopa niiden jalkojen alla alttarin juurellakin on vuotanut sukuvihan ja uskonvihan veriä. Ne on raastettu pois, unohdettu ullakoille vuosisadoiksi, löydetty, tuotu takaisin ja panta vanhoihin paikkoihinsa hymyilemään, todistamaan siitä uskosta ikuiseen hyvyyteen ja hellyyteen, joka oli elähyttänyt niiden tekijät tekemään ne sellaisiksi, kuin ne oli tehty. Ja aina niitä on tehty samanhenkisiä, samanilmeisiä kuin tuo. Se usko on aina elänyt, ei mikään ole saanut sitä juurineen revityksi. Se on uupumatta, pettymättä tyrkyttänyt itseään, vaikuttanut alttareilta, kappeleista, luostareista, kammioista,—aina vain muistuttanut rauhasta ja hyvästä tahdosta pimeimpinä, sotaisimpina perhe-, heimo ja sukukostosotien aikoina, ja saanutkin lopulta jotakin aikaan, ei tosin rauhaa kansojen kesken, vaan kuitenkin jonkinlaisen laillisen olotilan heidän keskuudessaan.

Saanut rauhaa aikaan—eikä kuitenkaan mitään saanut, sillä mitä mikään saavutus merkitsee, koska juuri raivoaa maailmansota, ennen kuulumaton?

Siitä huolimatta se tuossa vain hymyilee, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ja koira lepää kiehkurassa lattialla, ja kauriit saapuvat yösyönnöksilleen.

* * * * *

Ja aamulla on, niinkuin koko maailmassa ei olisi mitään muuttunut. Ilma on yhtä ihana, elokuun taivas yhtä kuulakka, vuorten valkeus yhtä häikäisevä ja kaukaisuuksien sini yhtä leppoisan ystävällinen. Alhaalla laaksossa näyttää olevan samoin kuin täällä ylhäällä. Laivat kulkevat, ja junat ovat liikkeellä. Erakkokin toimii tänä elämänsä suurimman pettymyksen jälkipäivänä askareissaan niinkuin ennen. Heinään hän ei kuitenkaan tule. Menen sinne yksin. Siellä ovat talonpojat jälleen työmaillaan, kokoamassa viimeisiä luokojaan. Työvoimia on vähemmän, kaikki nuoret miehet ovat poissa, mutta vanhemmat miehet ja naiset tekevät työn sitä reippaammin, niinkuin puuttuvienkin puolesta. Vanhemmilla naisilla on rinnassa kukkakimppuja niinkuin kunniamerkkejä, ilmaisemassa, kuinka monta heillä on poikaa sodassa. Kaikki he ovat tai ainakin koettavat olla hilpeällä mielellä. Uskotaan, että sota päättyy pian, että kaikki on valmiina uudeksi vuodeksi.

Kuulen parin vanhan miehen juttelevan, toisen luodessa, toisen polkiessa heiniä latoon. He laskevat jo sodan voittoja ja tappioita. Hotellit tulevat tietysti kärsimään matkailijain puutteesta, mutta maamies hyötyy. Hänen tuotteensa, liha, voi, juusto tulevat olemaan hyvissä hinnoissa, mutta varsinkin heinät. Se ei ole enää heinä, joka tässä kahisee hangon päässä, se on hopeakuontalo, joka siinä helisee. On kuulunut, että herttuan maat ja niiden riista julistetaan takavarikoiduiksi, koska hän on vieraan maan alamainen. Metsästys joutuu luultavasti vapaaksi, ja ainakin saa vuoriston vartioväki ampua kauriita muonakseen.

–Mitä mahtanee erakko siihen sanoa?

–Äijä paha.

Sekö oli heidän pohjimmainen suhtautumisensa häneen?

Pari naista tulee puhelemaan kanssani. Kuka on vienyt pois madonnan? Erakko itsekö? Mitä varten? He olisivat tahtoneet rukoilla häntä, että hän soisi heidän aseilleen pikaisen voiton.—Kuinka te voisitte rauhan madonnalta semmoista rukoilla?—Koska pikaista voittoa seuraisi pikainen rauha. Sitten ei koskaan enää syttyisi sotia, kun me olisimme kukistaneet kaikki vihollisemme; ei kukaan heistä enää voisi aloittaa sotaa meitä vastaan, kun he kaikki olisivat kukistetut. Pyytäkää häntä panemaan rauhan madonna siihen, missä se oli.—Voittehan rukoilla sitä muilta madonnilta.—Täytyy rukoilla kaikkia madonnia, kaikkia pyhiä täytyy rukoilla. Kaikki pyhimykset ovat rukoiltavat meidän puolellemme.

Sen verran he olivat selvillä siitä. Se oli heidän käsityksensä erakosta ja hänen aatteestaan.

Oli hänellä sittenkin ollut oikea vaisto korjatessaan pois madonnansa.

* * * * *

Jäin sinne, kun en tiennyt, minne muuannekaan menisin. Kotimaahan olivat tiet toistaiseksi tukossa. Täällä sain nähtävästi olla rauhassa.

Vuorillemme tuli talvi pian, käärien vaippaansa ensin ylemmän vuoriston, valahtaen sitten meidän yllemme ja levittäen viimein liepeensä laaksoon asti. Pian istuimme siellä kinosten keskessä niinkuin pakopirtillä ennen, eristettyinä kaikesta, mutta tuntien ja aavistaen kaiken kaameuden ja onnettomuuden olemassaolon. Olemme kuin langattomassa yhteydessä ampumahautojen kanssa kaikilla rintamilla. Kuulemme kanuunain paukkeen, kuularuiskujen rätinän, huudot, korinat ja valitukset. Joskus saamme tukun sanomalehtiä, joita meille laaksosta tuodaan. Ajatuksillamme ei ole muuta suuntaa kuin sota. Jos ne joskus poikkeavatkin muuanne, palaavat ne kuitenkin heti sinne takaisin. Ja aina nousee kysymyksiä, vanhoja ja uusia, tuskaisia ja turhia, joihin ei koskaan tule vastausta.

Mitä varten tämä palo sytytettiin? Mitä aiotaan sillä saavuttaa, jota ei olisi voitu saavuttaa ilman sitä? Miksi aatteelliseksi hyväksi vuotaa kaikki tuo veri? Uhkasivatko jotkut persialaiset jotakin Hellasta? Ovatko nyt mitkään Alankomaat olleet pakotetut luomaan espanjalaisten sortajainsa iestä? Ahdistiko puolikuu ristiä? Onko ajettavana minkään uskonvapauden tai orjain tai muiden vapautuksen asia? Kun luen heidän tarkoituksistaan, on minusta, niinkuin he itsekään eivät olisi niistä selvillä. Niitä on heillä joka päivä jokin uusi. Kaikki sanovat tahtoneensa sitä estää. Kaikki olivat siihen pakotetut. Kaikki syyttävät toisiaan ja pesevät kätensä. Ei kenelläkään ollut siis niin tärkeätä asiaa, että hän ehdoin tahdoin olisi tahtonut viedä sen sodan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sota oli yllätys ja erehdys. Mutta jos tuli erehdys, miksi he eivät siitä lakkaa?

Jos maailma nykykannallaan ollen ei vielä saanut järjestetyksi asioitaan ilman sotaa, jos ihmiskunnan, umpikujaan joutuneena, täytyi siitä ulos päästäkseen murtaa tiensä väkivalloin, miksei silloin yhtä hyvin puhjennut se suuri luokkataistelu, jota on odotettu ja pelätty, se orjain ja kurjain kapina—tasaamaan tavaroita ja jakamaan maita? Se ei puhjennut, mutta sen sijaan rahaton ja maaton rahvas antaa ainoansakin, henkensäkin, rahan ja tavaran ei tasaamiseen, vaan kasaamiseen entistä epätasaisempiin röykkiöihin. Mutta ehkä puhkeaa vielä sekin sota? Koko maailman Sedania seuraako koko maailman kommuuni? Onhan nyt opetettu kaikissa maissa vetoamaan väkivaltaan ja voimaan korkeimpana oikeutena. Entä kun käsipommit ja myrkkykaasut joka miehen kädessä alkavat työnsä kadunkulmissa ja bulevardien risteyksissä, yhtä haavaa joka pääkaupungissa.

Enkä kuitenkaan voi olla joskus tekemättä laskelmia siitä, mitä kukin lopulta tästä sodasta hyötyy. Yllätän itseni ajattelemasta: jos se voittaa, seuraa siitä se ja se;—jos se ja se joutuu tappiolle, on se sille ja sille asialle eduksi. Mitä toiveita on minulla, kuinka soisin käyvän? Jos uskoisin madonnan voimaan, jos uskoisin hänen voivan antaa, mitä pyydän—mitä häneltä pyytäisin? Viritän itseni tuntemaan ja toivomaan sen mukaisesti, arvioimaan sen mukaisesti voittoja ja tappioita, etenemisiä ja peräytymisiä.

Mutta saako kukaan ottaa omaksi hyväkseen mitään, mikä ehkä on saavutettu toisten häviöllä ja silpomisella? Heidän täytyy ensin saada hyvityksensä, kävi miten kävi, oikeuden täytyy ensin voittaa siellä, missä sitä on räikeimmin rikottu. Paperitraktaattien, juuri niiden täytyy saada tehonsa takaisin. Muut voivat odottaa. Ei kukaan heikko saa ottaa mitään keneltäkään, joka on muilta heikoilta ryöstänyt, ei mitään kädestä, joka on tahrattu toisten heikkojen vereen… Minä kuulen, kuinka minulle jossakin nauretaan:—Kyllä sitten saavat osapuolet odottaa … mitä se heihin kuuluu … mitä sillä on väliä, mitenkä ja keneltä—kunhan—?