Rauhan erakko

IV

Heidän innostuksellaan—oliko sillä oikeastaan totisempaa pohjaa? Eivätkö he—ja enkö minäkin, niinkuin niin monta kertaa ennenkin elämässäni—emmekö olleet tempautuneet mukaan semmoiseen, joka vain on tuulen touhua, joka kyllä liehuttaa lippuja, mutta ei pyöritä rattaita? Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt. Pyrkineekö koskaan? Lieneekö ihmisluonnossa siihen edes mitään edellytyksiäkään? Jos päästäisiin rauhan tilaan, pyrittäisiin siitä luultavasti piankin pois. Mitä varten siihen sitten antautua pelkän myötäsoinnun saavuttamiseksi niiden kanssa, joiden seuraan sattumalta joutuu? Eihän sen aatteen toteutumisen aika ole vielä alullakaan. Eihän se ole vielä periaatteessakaan tunnustettu. Sodalla, sillähän ne vasta on profeettansa ja apostolinsa, jos millä. Kuinka monta pyhää sotaa lieneekään sodittu? Jos mikään aikojen alusta on ollut ja yhä on uskontoa, valtioiden ja kansain, niin totta sota—juuri se on uskontoa. Huomenna nuo nuoret miehetkin ehkä ovat sen vaikutuksen alaisina, valmiit uhraamaan ei vain kukkakimppujaan, vaan oman henkensäkin sodan jumalan alttarille.

Heidän rauhaninnostuksensa tuskin oli muuta kuin jotakin ajan tunnelmaa, heille mieluisaa tunnelmaa, henkisen huumautumisen tyydyttämisen tarvetta. Täytyihän pukeutua johonkin muotoon, päästä jollakin tavalla purkautumaan sen mielennousun, joka aina niin helposti syntyy näin ylhäällä, kun on poissa kosketuksista todellisuuden kanssa, näin kaukana siitä, mikä on—kun maailman siellä alhaalla voi kuvitella millaiseksi haluaa. Tänne ei kuulu sieltä mitään sen omaa ääntä, täällä soi meille vain se sävel, mikä meissä itsessämme syntyy.

Mutta taaskin, vielä kerran—miksei se saisi sitä tehdä, jos siitä on mielelle ylennystä? Miksemme saisi haltioitua siitä—niinkuin runoudesta, taiteesta, aatteista—jos meillä on siihen tarve, ja herätä vasta huomenna todellisuuteen, jos meidän täytyy? On ehkä niitä onnellisia, jotka eivät koskaan herää, jotka aina elävät unelmissaan, tehden niistä itselleen todellisuuden.

Tuo erakko—häntä ei ainakaan mikään maailmassa voisi herättää siihen todellisuuteen, että hänen aatteensa on vain haavetta. Hän on niitä, jotka, kerran saatuaan uskon, eivät siitä koskaan luovu eivätkä siitä pety. Heidän uskonsa sisällys ehkä joskus vaihtuu, mutta tuskin koskaan katoo heiltä itse usko. Joka kerran uskoo, että on olemassa vanhurskas, oikeamielinen Jumala, hän ei koskaan tule siihen, että häntä ei ole, vaikka maailmanmeno kuinka usein osoittaisi toista. Vaikka mitkä tapahtumat tahansa todistaisivat hänelle, että esimerkiksi rauhanaate on pilvilinna, ei se hänelle merkitsisi mitään. Sillä mikä uskovalle ei toteudu tänään, sen hän uskoo voivan toteutua huomenna. Jos sota syttyy huomenna, on se hänelle viimeinen sota. Jollei sekään ole viimeinen, niin on se viimeisen edellinen. Hänen silmänsä jos eivät sitä näe, niin näkevät toisten. Hän astuu aina askeleen edelle ja uskoo aina lopulta siihen, mihin tahtoo uskoa, viitaten kaikkia tänäisen todellisuuden todistuksia vastaan tulevaisuuden huomenen mahdollisuuteen. Toteutumisen mahdollisuus ja toivo on hänelle toteutuminen.

Hän tuli, koko olentonsa kuin säteillen ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta ja mielihyvää.

–En koskaan ole täällä kuullut niin kaunista puhetta. He ovat, nuo tuollaiset nuoret, jotka sen kerran toteuttavat. Jos sota joskus syttyisi, ei heistä kukaan menisi.

–Mihin te sen varmuutenne perustatte?

–Koska heidän poskensa niin hehkuivat ja heidän silmänsä paloivat.

Siihen semmoiseen ihmistuntemiseen hän perusti heihin nähden uskonsa ja vakaumuksensa maailmanrauhasta. Voiko mikään usko ja vakaumus olla heikommalla asiallisella pohjalla? Ja kuitenkin hänen yksinkertainen uskonsa maailmanrauhaan oli minulle vakuuttavampi kuin kaikki nuorten miesten todistelut. Oli niinkuin minä, jos sen joskus voisin omistaa, en tulisi omistamaan sitä heidän järjellään, vaan hänen tunteessaan.

* * * * *

Hän osoitti minulle yösijan ullakolla, jonka toinen puoli oli heinävajana, toisessa oli kaksi lattiavuodetta, kumpikin nurkassaan, niiden päällä karkea hursti. Toinen on vieraan vuode, toinen hänen omansa. Niin pian kuin oli saanut elukkansa ruokituksi, sanoi hän tulevansa—ellei häiritsisi.

Heinävuoteelle ojentuessani oli yht'äkkiä, niinkuin olisin ollut kotimaassa, vanhan tuttavani luona, hänen torpassaan, sen tallin ylisillä. Minulla oli aikoinaan ollut siellä eräällä kaukaisella sydänmaalla ystävä, hengenheimolainen, vaikk'emme olleet yhtä mieltä juuri missään asiassa, tavallaan erakko hänkin. Olin usein hänen luonaan metsästämässä ja kalastamassa. Meillä oli yhtymäkohtia vain muutamissa asioissa, mutta me viihdyimme kuitenkin toistemme seurassa hyvin. Hän oli uskovainen, minä en ollut. Mutta meillä oli jokin yhteinen pohja, en tiedä oikein mikä. Ehkä vain se, että kunnioitimme toistemme vilpittömyyttä. Ehkä hänen puoleltaan myöskin se, että hän oli vakuutettu siitä, että minä kerran omaksun hänen uskonsa. Tuon tuostakin hän toisti: "Sinä puhut nyt niin, mutta odotahan, kyllä sinä vielä kerran." Ehkä minun puoleltani se, että hänellä oli jotakin, jota minulla ei ollut—valonsa yössä, johtolankansa, jota kaipasin, iloiten, kun olin löytänyt ne edes toisella. Ehkä hän oli huomannut, että tulin hänen luokseen varsinkin silloin, kun olin henkisesti hajallani. Hartaalla, tyytyväisellä olennollaan hän sai minut aina yhdistetyksi itseeni. Kun näin, kuinka lujasti hän oli valanut olentonsa siitä, mikä hänessä oli parasta, koetin minäkin tehdä samoin siitä, mitä minussa oli. Hänen järkisyynsä eivät minuun koskaan vaikuttaneet, ainoastaan se järkähtämätön voima, mikä oli hänen tunteessaan ja uskossaan. Mutta kun joku koetti kumota hänen mielipiteitään, olin valmis puolustamaan niitä ominani hänen järkisyillään ja omilla keksimilläni uusillakin. Puolustin hänen uskoaan, vaikkei se ollut minun. Olisin ollut valmis uskomaan kaikkeen, mihin hän uskoi. Kun hän koetti todistaa, epäonnistui hän aina. Mutta kun hän hurmautuneena huudahti, viitaten johonkin kauniiseen tai suureen tai ylevään: "Kas, tuossa on Jumala … etkö näe häntä—tuossa pilvessä—tuon tuulen huminassa—tuossa tuon oikeuden voitossa … hän puhuu meille kaikkialla, hän on kaikkialla läsnä! On ihanaa uskoa … soisin sinullekin sen ilon!"—niin minua lämmitti hänen lämpönsä ja sähkötti hänen silmiensä tuli, ja minä olisin tahtonut itse olla samanlainen. Uskovaisten, innostuvien seurassa on minulla aina ollut viihdykästä. Heidän sielunsa lämpö lämmittää minua.

Siellä hänen ullakollaan me usein kesäöinä puhelimme päivän nousuun. Lehmät märehtivät. Lampaiden kellot kilahtelivat tarha-aidan kupeelta. Koira tuli näin ja kiertyi jalkapohjiini. Hän itse liikkui siellä niinkuin erakko nyt tuolla.

Taas tuli minulle se sama, mikä niin usein tämän päivän kuluessa, se, mitä oikeastaan olin lähtenyt hakemaan täältä yläpuolelta pilvien. Kaikki täällä vei siihen, nuorten miesten innostus, erakko, hänen madonnansa. Tahdon vaikka vain suotta aikojaan uskoa, että tämä maailma on paras mahdollinen, että suuret, jalot aatteet sitä hallitsevat, että se menee yhä eteenpäin, voimistuen, hienontuen, kehittyen uusien ihmisystävällisten yritysten, uusien keksintöjen avulla ennen aavistamatonta tulevaisuutta kohti, ei vain aineellisella, vaan myöskin hengen hienostumisen alalla. Sen kehityksen loppupäänä täytyy olla maailmanrauha. Vasta se toteuttaa kristinopin sisimmän aatteen. Ilman sitä on turhaa puhua mistään lopullisista kristillisistä saavutuksista. Se on korkealla, mutta jos sinne ei päästä, ei ole päästy mihinkään, vaan kaikki jää puolinaiseksi. Pessimismin aika on ohitse, samoin karun kritiikin ja ivan. Tämä alkanut vuosisata on oleva Tolstoin aatteiden, Punaisen ristin, Haagin sovinto-oikeuden—ja semmoisten.

Nuo tuollaiset nuoret miehet, ne ovat ehkä sittenkin tämän vuosisadan oikeat edustajat. Heidän innostuksensa on ilmausta sen sisimmästä. Olkoon, että se on vaahtoa, mutta vaahto ei synny itsestään. Sen synnyttää ajan tuulen aiheuttama aaltoilu ihmismielissä. Se on se, joka nostaa sen.

Eihän koskaan tiedä, mikä salaperäinen, kansoissa kätkeytynyt voima siitä vielä voi purkautua. Niin vähän nykyaikainen kuin tuon miehen usko onkin, voipi se vallata liikkeeksi kehittyen, yhtyen sosialistisiin aatteisiin, maailman mielet. Jos kerran entisaikoina on voitu huumautua semmoisiin ihanteellisiin yrityksiin kuin ristiretkiin ja uskonsotiin, joita paljasjalkamunkit ovat panneet alulle, miksei sama ilmiö voisi vieläkin uudistua! Ja toisaalta kaikki marttyyrit— miksei voisi ajatella, että rauhanaatekin saattaa muuttua voimaksi, jota ei mikään voi vastustaa, joka synnyttää sen puolesta uhrautuvia semmoiset määrät, että heitä on mahdoton kaikkia sulkea vankiloihin tai ajaa maanpakoon tai ottaa hengiltä heidän rauhallisen vastarintansa vuoksi?

Tuollainen erakko—keskiajan pyhimys uudessa hahmossa—anna hänen uskostaan kehittyä uskontokunnan, järjestyneen veljeskunnan, joka saa omattunnot haltuunsa ja alkaa johtaa niitä—kuinka herkät sellaisille vaikutuksille mielet ovat, sen näki vanhoista herroista, jotka tulivat vastaan, sen näki noista nuorista miehistä, sen tunnen itsestäni. Tuskin kukaan täältä lähtenee saamatta siitä jotakin vaikutusta. Se on läheisessä yhteydessä koko nykyisen hengensuunnan kanssa … kansainvälisyyden, hengen aatteiden ja käytännöllisen elämän aatteiden kanssa. Ne, jotka ovat vähänkin valmistuneet sille aatteelle—mikä mainio paikka tämä sen aatteen ajamiselle tunteiden tietä! Täällä ovat ihmiset vastaanottavia, noin takkavalkean ääressä. Kaikkein erilaisimmat yhdistää täällä sama mieliala—syntyy hartaus, niinkuin olisi oltu samassa jumalanpalveluksessa. Semmoisina hetkinä kylväytyvät siemenet, joista ei tiedä, mitä ne itävät ja heilimöivät. Täällä kaikki ainakin koettavat, ainakin hetkeksi, asettua hänen kannalleen.

Mutta tällaisia rauhanaatteen korkeuksia, joissa uhrataan rauhan jumalalle ja häntä palvellaan, voi syntyä missä tahansa muuallakin, vaikka suurkaupunkien keskellä.

Tuskin missään kirkossa vielä on totisesti saarnattu rauhanaatetta. Ehkä yleisin rakkaudenopin sanoin, mutta ei koskaan erityisoppina, aseidenriisumisvaatimuksena. Mutta ajatellaan, että sitä alettaisiin yhä enemmän julistaa, että se tulisi saarnojen tekstiksi ja jumalanpalveluksen sisällöksi, että pakotettaisiin esiin se puoli Kristuksen opista, saataisiin siitä uskontunnustus! Hän sanoi oikein: yhdenvertaisuus ja veljeys ja rauhanaate ovat tähän saakka jääneet toteutumatta, koska niitä ei ole ajettu Jumalan asiana.

Uskon asiaksi sen on tultava, jos mieli… Mikä suunnaton uskon uudistus ja uskon puhdistus, jos niin tapahtuisi!

Kirkon tuleva, suuri tehtävä kautta koko maapallon: kaikki kansat kristityiksi, kaikki kristityt rauhanuskoisiksi!

Tuo yksinkertainen mies täällä toimii jo siinä hengessä.

Minulle tuli vastustamaton halu tulla häntä lähemmä. Olisi ennen kaikkea tehnyt mieleni saada tietää, millä tavalla hän oli saanut tuon uskonsa … mitä ihmeellisiä teitä hän oli siihen tullut … kuinka hän oli tullut asettuneeksi tänne sitä harjoittamaan … mikä oli hänen entisyytensä … mitä mieskohtaisesti elettyä oli sen takana, mihin hän oli antautunut.

Hän tuli, ja minä kysyin sen häneltä heti.

–Mistä olette saanut tuon ihmeellisen uskonne?

–Onko se teistä niin ihmeellinen?

Sanoin, että hänen uskontonsa vakuutti minua rauhanaatteen toteutumisesta enemmän kuin kaikki todistukset, joita olin siitä kuullut.

–Madonna ilmaisi minulle, että kaikki tappaminen on syntiä.

–Kertokaa minulle, kuinka hän sen teille ilmaisi!

Hän kertoi minulle, ventovieraalle, kääntymisensä, vuoteen laidalla istuen, luonnollisesti, ilman hetkenkään epäilystä, etten sitä ymmärtäisi, vailla sitä olevaisuutta, jonka usein tapaa uskovissa: et sinä tätä käsitä, ei tästä maksa vaivaa sinulle puhua. Samalla tavalla oli hän nähtävästi kertonut sen monelle muullekin, siitä päättäen, että sanottava jo näytti kiteytyneen kuin varmaan muotoon.

Hän oli ennen ollut innokas metsästäjä. Hänen suurin intohimonsa oli ollut huviksensa tappaminen, nautinto siitä sitä suurempi, kuta ihanampi oli ympäristö, jossa se tapahtui. Isäntänsä seuralaisena hän oli metsästellyt kaikissa maissa, kaatanut kaikenlaista riistaa. Hän oli paljon nähnyt ja kokenut maailmaa, kyllästynyt siihen ja sen touhuun ja lopulta pyrkinyt siitä pois. Herttua oli tehnyt hänestä näillä alpeilla omistamiensa metsien ja laajojen metsästysmaiden hoitajan ja vartijan. Joka vuosi saapui herttuan tuttavia tänne suurille metsästyksille. Koko seudun väestö oli palkattu ajamaan kauriita väijytyspaikkoja kohti, joissa metsästäjät odottivat saalistaan. Riistaa kaatuu suunnattomat määrät, kymmenet miehet kantavat sitä yhtä mittaa laaksoon myötäväksi tai pois kuljetettavaksi herrojen linnoihin. Eräs väijymäpaikka on sillä pengermällä, missä nyt on madonnan alttari. Siihen kauriit alhaalta tullen pysähtyivät huoahtaakseen siinä, ennenkuin lähtevät lopulliselle pakoretkelleen ylös jäätikköalueelle, minne niitä on mahdoton seurata. Jos ne siitä pelastuvat, ovat ne turvassa. Ylempänä ei ole enää solia, joissa niitä voisi väijyä.

–Oli jo ilta, vähää ennen angeluskellojen aikaa, jolloin ajon oli päättyminen ja jonka jälkeen ei kukaan enää saanut ampua. Oli viimeinen metsästyspäivä. Kun iltakellot alkavat soida laaksossa, silloin minun on puhallettava merkki, jonka toistaa toinen torvimies toisella alpilla ja sitten kolmas ja neljäs, ja niin kulkee soitto yli koko rintaman, ja rauha on julistettu siksi vuodeksi. Iltakellot alkavat soida. Vien torven huulilleni, puhaltaakseni päättäjäissävelen. Silloin tömähtää vuori, ja keskellä pengermää seisoo nuori kauris, emästään eksynyt, kuulostellen sitä ja varovasti äännähtäen. Minulta putosi torvi kantimeensa ja pyssyn perä lensi poskelle. Vuona oli yhdellä laukalla sen röykkiön päällä, jonka alla nyt on madonnan alttari. Laukaisin, mutta en osannut kuolettavasti. Maassa oli verimerkkejä. Seurasin niitä pimeään saakka saavuttamatta haavoittamaani. Yöllä ilmestyi minulle madonna unessa ja sanoi:—"Sinä olet tehnyt murhan. Eläimen henki on yhtä pyhä kuin ihmisen henki." Etsin monta päivää haavoitettua. Tapasin sen pengermältä, erään kalliojyrkän alta, jonne se oli päässyt laskeutumaan, mutta ei siitä enää nousemaan pois. Sen toinen etujalka oli poikki. Se oli kuollut nälkään, syötyään kaiken vihreän ja järsittyään maasta kanervan juuretkin.

–Ilmoitin herttualle, etten enää voi olla hänen metsästäjänsä. Hän kysyi, miksen. Minä sanoin, että se on synti. Kuinka synti? hän kysyi. Minä kerroin, mitä madonna oli ilmaissut minulle unessa. Herttua oli vanha ja hurskas mies. Hän sanoi, että siellä, missä madonna on ilmestynyt ja käskenyt jotakin, siellä häntä on toteltava. Sen jälkeen täällä ei ole ammuttu, ei koko siinä vuoristossa, jonka herttua omistaa. Hän pyysi minua jäämään tänne ja vartioimaan, ettei täällä enää koskaan ammuttaisi. Olen vartioinut täällä kauriita kohta kymmenen vuotta. Ne ovat niin kesyttyneet, että öisin tulevat syömään haasialta, joka on tämän huoneen takana. Ajattelin, että madonnan tarkoitus oli ollut vielä suurempi, että hänen oikea tarkoituksensa oli sanoa: koska ihminen ei saa tappaa eläimiä, saa hän vielä vähemmän tappaa toisia ihmisiä.

Tahdoin palvella häntä silläkin tavalla. Pystytin hänen kuvansa siihen. Monet ovat ruvenneet häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Kun he kysyvät, miksi häntä palvelen, niin minä selitän heille sen. Madonna on tehnyt muuta ihmettä. Hän suojelee lumivyöryiltä. Niiltä, jotka häneen uskovat, ei karja joudu hukkaan. Moni tulee juomaan vettä hänen lähteestään ja vie sitä pyhänä vetenä kotiinsakin. Papit eivät ole sitä siunanneet, mutta se on silti pyhää, sillä madonna itse on sen siunannut. Se ei koskaan samene. Kaikki muut lähteet samenevat, kun jäätiköillä sataa, mutta madonnan lähdettä ei suurinkaan sade samenna.

Enhän voinut seurata häntä aivan kaikkeen tuohon. Mutta jos joku nyt juuri olisi uskaltanut sitä epäillä tai kohauttanut sille ylenkatseellisesti olkapäitään, olisin vakuuttanut uskovani, että kaikki oli tapahtunut juuri niin, kuin hän uskoi. Madonna oli ilmaantunut hänelle, madonna teki ihmeitä, hänen lähteensä oli pyhä, ja sen vesi pysyi aina kirkkaana siksi, että se oli pyhää vettä.

Kuului keveitä, varovaisia askelia ulkoa. Koira kohotti päätään, kuulosti, vainusi ja paneutui takaisin.

–Mitä se on?

–Kauriit saapuvat heinähaasialleen.

–Ne todella uskaltavat, vaikka talossa on koirakin?

–Pax ei mene koskaan ulos, ennenkuin kuulee heidän poistuneen.

–Ettekö koskaan epäile sitä, että aatteenne jää toteutumatta?

–En. Ihmisillä on tarve uskoa siihen. Uskon, että suurin osa ihmiskuntaa sydämensä syvimmässä uskoo tai ainakin toivoo, ettei enää syttyisi sotia. Ei kukaan, joka on täällä käynyt, ole puolustanut sotaa niitä vastaan, jotka pitävät sitä pahana. Ehkä ajattelevat he toisin tuolla alhaalla maailmassa, mutta niin pian kuin he ovat poikenneet rauhan madonnan polulle ja saaneet juoda hänen lähteestään, tulee heihin halu uskoa, että hän kerran saa sen aikaan. "Meistä on niin, kuin tässä olisi pyhä paikka, ja rauhan jumalan asunto." Niin he sanovat. Saattaahan olla, että monet puhuvat näin vain minulle mieliksi. Ehkä minä heistä monestakin olen vain haaveilija, puolihullu äijä, niinkuin ehkä olenkin. Mutta minä olen iloinen, että he edes sanovat uskovansa, vaikkeivät todella uskoisikaan, tai vaikka se olisi heissä vain hetken tunnelmaa. Aina siitä sittenkin jää jotakin, vaikka sanoisi sen suottakin. Minä kuvittelen, että heille tapahtuu niinkuin mehiläiselle, joka tietämättään saa kukan siitepölyä siipiinsä ja tietämättään hedelmöittää sillä toisen kukan… Tämä kesä on ollut ihmeellinen kesä. Ei koskaan ennen ole tullut niin paljon rauhanuskovia. Ne ovat tulleet vartavasten eikä vain sattumalta. Madonna ne nuoret miehet sai puhumaan niin kauniisti ja innostuneesti. Suokoon hän heille varjeluksensa, etteivät he syöksyisi alas… Hyvää yötä teille.

Hän kuului rukoilevan hiljaa ja sitten nukkuvan heti. Ympärillä vallitsi erämaan ja yläilmojen kaksinkertainen hiljaisuus. Puro yhä lorisi jossakin. Koira huoahti nukkuessaan. Jokin hyönteinen risahti heinissä. Lampaat ja kilit lepäsivät äänettöminä navetassaan, mutta ulkoa kuului villikauriiden varovainen liikehtiminen heinähaasian ympärillä. Niitä tuntui tulevan yhä enemmän, ja minua huvitti kuvitella kaiken vuoriston väen jonoa rauhanmadonnan haasialle, jossa oli loppumaton, itsestään siihen siunautuva heinä.

Hän oli totisesti sovittanut sen, minkä heitä kohtaan oli rikkonut.

Jos eläimen hengen ottaminen on synti, niin hän on totisesti sen sovittanut.

Olinhan minäkin aikoinani ollut metsästäjä, tappanut ja haavoittanut, kuinka paljon lienenkään, tulematta siitä kuitenkaan siihen, mihin hän. Olin joistakin epämääräisistä tunnonvaivoista—vaiko vain kyllästyksestä?—lakannut ajaksi, mutta alkanut taas uudestaan, koska semmoinen minusta ei ollut muuta kuin hentomielisyyttä, turhaa tunneherkkyyttä. Kuinka ei minussa ollut tapahtunut sitä muutosta, mikä hänessä? Siksikö, ettei minulle ollut voinut tapahtua sellaista ihmettä, sellaista yöllistä ilmestystä kuin hänelle? Onko ehkä heräys, kääntymys johonkin perinpohjin uuteen, aina joidenkuiden salaperäisten, meistä itsestämme riippumattomien ja meille tuntemattomien voimien ihme—Jumalan ihme, niinkuin uskovaiset sanovat?

Pulppuaako toisissa, semmoisissa kuin hänessä tuossa, suoni joistakin syvistä, aikakausien takaisista lähteistä? Onhan eläimen hengen ottamisen kielto ja siitä johtuva lihan syömisen kammo olennaisena sisällyksenä kokonaisissa uskonnoissa. Käyhän se säälin ja vastenmielisyyden tunteen punaisena lankana läpi koko ihmiskunnan siveysopin.

Pyysin aamulla herättyäni saada jäädä hänen luokseen. Pyyntöni näytti olevan hänelle mieleen. Kun tiesin, ettei hän ota mitään rahamaksua vierailtaan, kysyin, enkö voisi häntä jollakin tavalla työlläni auttaa. Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan heinään, jos se minua huvittaisi.

Meitä oli kolme, jotka lähdimme. Jo varhain aamulla oli laaksosta tullut nuori mies. Hän oli totinen, hiukan alakuloisen näköinen nuorukainen. Kysyin laskeutuessamme, kuka hän oli.

–Hän on Hanseli, erään yksinäisen naisen poika. Hän on postimieheni ja tavarankuljettajani. Oi, hän on ihana poika, kuiskasi hän. Hän on kyllä suorittanut asevelvollisuutensa, mutta sotaan hän ei menisi. Hän uskoo niinkuin minäkin.

Niityt olivat alempana, vähän matkaa madonnan pengermältä, jonne sieltä vei polku viistoon vuoren rinnettä alas, kuusikon läpi. Siellä oli, sekä laakson tällä puolella että sen toisella, kokonainen alue talonpoikien heinämaita, joilla heinänkorjuu oli täydessä käynnissä. Siellä liikkui kaikkialla väkeä pienten ruskeiden latojen ympärillä, kuului viikatteiden hionnan helkettä, ja soi joikuja laakson yli puolelta puolelle. Alhaalla laakson pohjassa huhusivat matkailijat tervehdyksensä ylempänä oleville ja saivat vastaukseksi iloisen sävelen. Taivas oli yhä edelleen sunnuntaikirkas, ilma tyven ja lämmin. Työ kävi kuin karkelo. Sain taas pitkästä ajasta panna terävän raudan kostean heinän juureen ja nauttia sen mielityöni sulosta. Aamulla kaatui heinä, kuivi päivän helteisen auringon alla ja oli jo illan tullen valmistunut kannettavaksi latoon, joka oli kuusikon reunassa, aivan niinkuin ennen kotona, sydänmaan pienellä metsäniityllä ystäväni luona. Se oli ero kuitenkin kotoisen ja tämän välillä, että täällä kuusikon yli kurkottivat päälakeaan häikäisevät lumihuiput ja että niityn yli näkyi vuoristomaisema kaikessa komeudessaan, moniväriset laaksorinteet ja laakson pohjassa yhtäällä kuohuva koski, jonka pauhua ei kuulunut, vaikka näkyikin vaahto, toisaalla hiljalleen vyöryvä vuo, ja alimpana autereinen järvi ja kaikki sen kaupungit ja elämä ja liike.

Minua kuin pakottamalla pakotti asettamaan kaikki rauhanaatteen valoon. Joka taholta oli tulevinaan vastaani sopu ja sointu ja siinä elävät ja sitä harrastavat hyvät ihmiset. Minusta tuntui, kuin erakon aate olisi heitä kaikkia elähyttänyt, kuin he olisivat sen läpitunkemia joka liikkeessään, joka askeleellaan. Ne nousivat verkalleen jyrkkiä rinteitä kukin ladolleen olallaan reppunsa ja aseensa, työnsä aseet, viikatteet ja haravat. Niillä oli kaikilla sama puku, miehet lyhyissä, harmaissa sarkatakeissa kuin vanhat kotoiset heränneet körteissään. Se oli kuin sotaväkeä tuo, joka tuli valloittamaan sen viimeisenkin vähän, minkä ihminen täällä voi luonnolta valloittaa, heinäkipenen ei kovin kaukana ikuisen lumen rajoilta. Olihan siinä pienoiskuva rauhan asein valloitetusta koko maailmasta—alhaalla järven rannalla viinirypäleiden maa, hedelmien ja ruusujen, kaiken hienoimman viljelyksen maa—täällä vaivaiskoivujen, tunturikuusien ja kanervain Lappi, ja sillä välillä kaikki asteikot—yhtä maailmaa kaikki, keskenään ystävällisissä väleissä elävien ihmisten hallussa.

Heinämiehet olivat kuin yhtä perhettä, tekivät kyllä omaa työtään, mutta olivat samalla yhteistyössä, toimien kuin talkoissa, vaikkei töitä oltu vartavasten niin järjestetty. Kun joltakin loppui oma työnsä, siirtyi hän sanaa puhumatta toisen alueelle niittämään, haravoimaan ja kantamaan. Vuoristo epävakaisine ilmoineen ja yllätyksineen on vihollinen, jota vastaan täytyy aina olla varuillaan. Jokainen täällä on joskus henkensä kaupalla toistaan auttanut ja saanut samanlaista apua. Jos katoo eläin, tai ihmisten edes arvellaankaan joutuneen vaaraan, lähtee koko kylä etsimään. Ihmiset ovat ystäviä, luonto on kaikkien yhteinen vihollinen. Miksei voisi koko maailmankin elämä olla sen periaatteen mukaan järjestettävissä? Ja niinhän se suuresti katsoen jo tavallaan onkin. Missä ei ole, siinä se siihen pyrkii.

Erakon madonna näytti kuin yhteisestä salaisesta sopimuksesta olevan omaksuttu tämän paikkakunnan, näiden heinämiesten suojeluspyhimykseksi. Hän oli heille hyvien säiden haltija, suotuisain ilmojen antaja, selitti minulle erakko. Lähtiessään illalla kotimatkalle he poikkesivat, melkein kaikki naiset ja monet miehetkin, hänen luokseen, vaikka sinne oli noustava melkoinen, jyrkkä rinne. He polvistuivat hetkeksi sen eteen, näyttivät rukoilevan ja olivat siitä noustessaan, niinkuin olisivat täyttäneet totutun velvollisuuden. Oli siis jo olemassa rauhanmadonnan palvelus, rauhanseurakunta, oli rauhanaatteen uskovaisia—sen alttari, pappi—oli pantu tulevan rauhankirkon perustus—tosin kaukana suuresta maailmasta, tosin poissa todellisuudesta yläpuolella pilvien, ehkä vain hämäränä tunnelmana— mutta se oli kuitenkin.

–Ettekö puhu heille koskaan tuossa madonnan pengermällä? kysyin eräänä iltana noustessamme.

–Katsokaas, kun minä en osaa puhua. Jospa osaisinkin… Jos olisi joku, joka selittäisi sitä heille, niinkuin ne nuoret miehet eilen.

Meidän heinäntekomme kestää useita päiviä. Lähdemme aina aamulla alas, teemme työtä päivän ja palaamme illalla majalle. Sulaudun yhä enemmän tähän hänen maailmaansa, joka alussa on kuin epätodellista tarua, mutta muuttuu vähitellen todellisuudeksi, niinkuin ei muuta todellisuutta olisikaan olemassa. Minäkin palvelen rauhan madonnaa, en tosin polvistuen ja rukoillen, niinkuin hän ja muut, mutta vieden sille omine toivotuksineni kukkani minäkin hänen alppiruusupuutarhastaan, joka aamu, niinkuin se kuuluisi asiaan, niinkuin rikkoisin jotakin vastaan sitä laiminlyömällä.

Joudun siellä näinä päivinä sielun ja ruumiin sopusointuun, mikä minulle tulee vain harvinaisina juhlahetkinä luonnossa, saaristossa, meren rannalla, katsellessani elokuun lämpimänä iltana majakkain äänetöntä tuiketta, kun suuri kuu samalla seisoo taivaanrannalla—kun ei voi eikä tahdo katsoa elämän nurealle puolelle ja kun uskoo, ettei sillä sitä puolta olekaan, että toinen puoli on yhtä kirkas kuin toinenkin. Ruumiini on suloisesti uuvuksissa tehdyn työn jälkeen, mieli etsii vain miellyttävää ja viihdyttävää. Tahtoo nähdä kaikki, ei niin kuin se ehkä on, vaan jossakin "hohteessa". Heikko paimenpillikin saa sydämen väräjämään ja sielun haltioitumaan. Yksinkertainen virsi vaikuttaa kuin mahtava orkesteriesitys. On herkkä ei vain tunteille, vaan myös aatteille, tekee mieli koettaa ymmärtää kaikkea, vastakkaisimpia suuntia, sitäkin, mitä on ennen tuominnut. Silloin ennen kaikkea tahtoo uskoa, uskoa mahdottomintakin, sitä, että kaikki, mitä toivoo, on toteutettavissa.

Ja minä uskoin, että maailmanrauha ei ole enää unelma, ei haave, vaan että sen täytyy toteutua. Se ehkä jo onkin toteutunut. Viimeinen sota, ainakin suurten sivistyskansojen kesken, on jo sodittu. Eihän täällä koskaan tiedä aikaa eikä hetkeä. Ehkä se uusi vuosi on jo alkanut, joskus meidän nukkuessamme, kello kaksitoista yöllä. Sen tähti on jo noussut, viisaat miehet ovat sen jo huomanneet. Kanuunia ei enää laukaista. Linnoitukset jäävät vähitellen sammaltumaan, vallitukset puretaan… Sotalaivat ruostuvat satamissaan… Kuinka moni entisaikain linna onkaan nyt museona, kouluna, kirkkona, kirjastona! Kuinka monet vallit lasten leikkitanterina!

Angeluskellot alhaalla laaksossa soivat lempeästi tyynen illan hämärässä. Niiden ääni kantautuu sieltä tänne saakka, ehkä vielä ylemmäkin, ylimmille huipuille, ikuisten jäätiköiden peikkoluoliin. Ne soivat nyt, juuri tällä hetkellä, yli koko Euroopan mantereen, samana hetkenä Espanjassa, Ranskassa, Italiassa … haastellen enkeleinä maasta maahan, yli merien ja aavikoiden, vuorelta vuorelle … lennellen toistensa luo vierailemaan yön hiljaisuudessa, kun ihmiset valmistuvat menemään levolleen … sekaantuakseen heidän uniinsa.

Oli ihana tunne, että minulla taas pitkästä ajasta, ehkä oikeastaan ensi kerran elämässäni, oli usko, usko hyvään, usko oikeuteen ja ihmisrakkauteen, siihen, että maailma sittenkin paranee, että siitä voi tulla ihmiskunnan onnela, kun se kerran ymmärtää onnensa ehdot—mikä ilo, se tunne rinnassa, täältä painua vuorten yli auringon maahan!