Siellä odotti minua iloinen yllätys, toispäiväiset nuoret miehet, rauhankongressilaiset ja vuorikiipeilijät. He ottivat minut vastaan jälleentapaamisen yhteisellä kuorotervehdyksellä. Ja isännälle huudahti heistä muuan:

–No, isä, olette niin tyytyväisen näköinen, kuin olisitte voittanut uuden opetuslapsen.

–Ah, ei ollut tarvis häntä voittaa, hän on jo madonnan ystävä niinkuin tekin, ystävät, sanoi erakko hilpeästi.

–Kuinka monta lienette jo voittanutkaan meitä täällä ylhäällä!

–Onhan madonna joka vuosi nähnyt heitä saapuvan yhä useampia, jotka uskovat ja tulevat uudestaankin häntä tervehtimään. Toivon, että tekin tulette vielä toiste. Hänen halvimman palvelijansa mieli olisi siitä kiitollinen ja hyvä.

Tavassa, millä hän sen sanoi, ei ollut mitään tekopyhää vaatimattomuutta; hän sanoi sen kyllä ujosti, mutta samalla koruttomasti, kaunis, valoisa ilme haaveellisissa, tummissa silmissään. Hän oli avannut seinäkaapin, ottanut sieltä leipää ja juustoa ja asettanut eteeni.

–Olkaa hyvä!

Hän poistui, ja me kuulimme hänen huoneen takana kutsuvan elukoitaan lypsettäväksi.

Nuorilla miehillä oli ollut onnistunut retki. He olivat olleet tänä aamuna Wildspitzellä, ilma oli ollut tyven ja kuulakka, monen tunnin kävely aamupakkasessa heliseviä hankia myöten oli ollut suurenmoisen ihana. Levättyään tässä päiväsydämen oli heillä aikomus pian lähteä nousemaan suojamajalle ja yöpyä sinne, ollakseen heti aamun sarastaessa siellä valmiina valloittamaan Hornspitzen. He olivat herkällä, hilpeällä mielellä syötyään, levättyään ja nyt iltaviileän tultua lämmitellessään jalkapohjiaan takan ääressä.

He olivat hekin sen omituisen vaikutuksen alaisina, joka lähti tästä miehestä, ja yhtä ihastuneita kuin minäkin häneen ja hänen omituiseen tapaansa ajaa rauhanaatetta täällä yläpuolella pilvien. Ja heillä oli ilmeinen halu olla hänelle mieliksi, osoittaa hänelle olevansa samaa mieltä kuin hän,—aivan niinkuin minullakin oli ollut heti hänet nähtyäni. Sellainen halu valtaa meidät usein lasten ja hyvien ihmisten seurassa. Se on meissä usein ilmaus siitä, mikä meissä on hienointa ja parasta. Eikä se aina ole pelkkää kohteliaisuutta eikä ulkokullaisuutta eikä suosioonpyrkimisen halua—uskomaton, epäilijä, kieltäjäkin löytää, sellainen tarpeen tullen, uskovan seurassa itsestään tähteitä lapsuutensa uskosta ja lapsuutensa aikuisista mielialoista, löytää ne mielihyväkseen ja hakee niiden avulla yhtymäkohtia. Sellainen ymmärtämisen ja yhtymisen halu ei synny missä hyvänsä, se valitsee aikoja ja paikkoja, tarviten oikeata ympäristöä ja oikeata tunnelmaa. Jos me olisimme kohdanneet tämän miehen jossakin muualla, alhaalla omassa maailmassamme emmekä hänen maailmassaan täällä ylhäällä, olisi luultavasti jäänyt tulematta se antautuminen niihin aatteisiin ja tunteisiin, jotka täällä puhkesivat esiin kuin itsestään, kuin ominamme, ilman muuta aihetta, ainoastaan pelkästä pyrkimyksestä päästä sopusointuun sen hengen kanssa, joka täällä vallitsi ja johon hän oli meidät, ainakin minut, virittänyt valmiiksi jo ennen, kuin olimme tänne saapuneetkaan.

–Te näitte hänen madonnansa ja taulunsa—Eikö ole kovin herttaista sillä tavalla ilmaista uskoaan ja ajaa asiaansa! puhkesi heistä munan heti, kun hän oli mennyt.—Jos emme ennen olisi olleet rauhanaatteen miehiä, olisimme sitä kuitenkin nyt.

Sanoin, että ainoastaan hänen tähtensä tahtoisin uskoa, että hänen unelmansa pysyvästä maailmanrauhasta jo on toteutunut tai ainakin pian tulee toteutumaan.

–Miksei se toteutuisi! Miksei maailmanrauha oikeastaan olisi mahdollinen? tarttui heti toinen siihen kiinni. Ihmehän se olisi, mutta onhan nykyaika ihmeitä täynnä. Onhan aika aatteellisillakin aloilla mennyt niin satumaisen huimaavaa vauhtia eteenpäin, tehnyt saavutuksia, joita tuonnoin ei edes oltu voitu haaveilla, että voi olettaa mahdolliseksi melkein mitä tahansa, mikä ennen ohi pelkkää satua. Mikseivät mieletkin muuttuisi sähkön avulla, ennakkoluulot räjähtäisi ilmaan kuin pommeilla ammuttuina?

–Totta kai!

Ja yht'äkkiä oli siinä—sillä herkkyydellä ja valmiudella, mikä on ominaista kaikille älyllisesti valppaille, sillä helppoudella, millä nuorten ajatukset lehahtavat lentoon ja saapuvat päämaaliinsa yli kaikkien esteiden ja ennakkoluulojen, mistään todellisuudesta välittämättä—virinnyt rauhanaatteen ylistely ja keskustelu sen toteutumisen mahdollisuudesta, samoin kuin maailmanliikenteestä ja -veljeydestä eilen tuolla alhaalla. Käden käänteessä se todistettiin mahdolliseksi ja otettiin todistelu todeksi, ainakin sillä hetkellä. Sävel näkyi olevan kaikille tuttu, ja kun yksi antoi äänen, yhtyivät toiset.

–Mitä rauha kansojen välillä oikeastaan olisi muuta kuin hiukan laajennusta siitä rauhasta, joka jo vallitsee kansojen keskuudessa! Koska kokonaiset ihmisryhmät, eturyhmät, puolueet, eri kansankerrokset ratkaisevat riitansa tuomioistuimien edessä, joita ei vielä kovinkaan kauan sitten tunnustettu, mikseivät valtiotkin olisi siihen kypsyneet välisiinsä asioihin nähden? Kun kerran on saatu aikaan yhteiskuntajärjestys, miksei voitaisi saada aikaan maailmanjärjestystä samassa mielessä? Miksi kansat kävisivät toistensa kimppuun, kun monia kansoja luvultaan suuremmat ihmisryhmät, joiden edut ovat paljoa ristiriitaisemmat kuin kansojen edut, eivät sitä enää tee? Ovathan suurissakin maissa, jopa maanosissakin, miljoonat ihmiset jo vuosisatoja eläneet toistensa kanssa sellaisissa väleissä, etteivät he etujensa valvomiseksi ja oikeuksiensa saavuttamiseksi ryöstä, tapa, polta eivätkä väkivaltaisesti anasta toisen omaa, hänen maataan, hänen karjaansa, niinkuin silloin, kun laillista olotilaa ja yhteiskuntajärjestystä ei vielä ollut olemassa. Miksi ei siis…?

Erakko tuli, tuoden minulle tuopin maitoa. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta poistui ja palasi mukanaan kanervakimppu, jolla virkisti tulta takassa. Niin pian kuin aurinko oli mennyt vuoren suojaan, oli tullut syksyn tunnelma huoneeseen, ja elpyvä takkatuli lisäsi kodikkuutta.

–Ja kuitenkin on niiden miljoonain kesken, jotka voivat kuulua eri kansallisuuksiin, puhua eri kieliä, olla eri uskontoja, jopa eri rotujakin, olemassa monenlaisia, mitä vastakkaisimpia etuja, ja heidän keskessään kuohuu kiivaita, hillittömiä intohimoja. Nämä ristiriidat voivat olla saman kansan yksilöjen tai sen eri kansankerroksien kesken aivan yhtä vaikeat sovittaa kuin eri kansojen kesken, mutta eihän niitä enää ajatellakaan ruveta aseiden avulla ratkaisemaan. Riitapuolet itsekin pitäisivät sitä mielettömyytenä. Jos kerran vuosituhansien kehitys on voittanut kaikki ne äärettömät vaikeudet, joita on ollut voitettavana, ennenkuin verikosto on poistettu ja omankäden oikeus saatu lakkautetuksi, niin tuntuuhan melkein siltä, kuin omankäden oikeuden ja väkevämmän anastusvallan lakkaamisen kansojenkin kesken pitäisi voida pudota meille kypsänä hedelmänä puusta.

–Perustus maailmanrauhalle on kyllä jo olemassa…

–Niinkuin Pietarin kirkko on rakennettu sille kalliolle, joka on sen perustus … jolle … virkkoi erakko, silmissä viaton, lapsellinen ilme.

Hän oli istuutunut ovensuuhun ja kuunnellut siitä. Kaikki kääntyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.

–Niin, jatkakaa vain, sanoi hän punastuen ja hiukan hämillään.

–Tehkää hyvin ja sanokaa itse…

–Minä sanoin jo…

–Tarvittaisiinhan oikeastaan varsin vähän maailmanrauhan aikaansaamiseksi, aikoi joku, murteestaan päättäen englantilainen, kaunis, solakka nuorukainen. Se olisi kahden rodun asia, meidän anglosaksilaisen ja teidän slaavilaisen. Toinen on meren valtias, toinen hallitsee jo suurta osaa maailman mannerta. Heidän etunsa ovat itse asiassa niin vähissä määrin ristiriitaiset, ettei niiden sovittamiseksi tarvita mitään sotia. Minä Englanti ja sinä Venäjä voisimme vallan hyvin tehdä ikuisen rauhanliiton ja pakottaa nämä muutkin kansat siihen liittymään.

–Niinkuin oikeastaan jo olemme tehneetkin, sinä Ranska kolmantena liitossa, sanoi venäläinen.

–Sinä Saksa yksin et kykenisi rauhaa rikkomaan, virkkoi hento, tumma, eloisailmeinen ranskalainen, puhuen omaa kieltään, merkitsevästi lyöden polvelle vierustoveriaan.

–Minä Saksa olen liiaksi käytännöllinen kansa tahtoakseni sotaa teidän kanssanne, vaikka voisinkin sen avulla saavuttaa joitakin etuja. Me olemme kauppiaita, ja meidän etuihimme kuuluu, että ostajapiirimme ostokyky pysyy heikontumatonna. Me emme tahdo työntää ketään pois, emme valloittaa maita, ainoastaan täyttää tyhjän paikan, tyydyttää kulttuuritarpeen, silloin kun semmoinen jollakin alalla ilmenee. Me tulemme tavaroinemme sinne, missä niitä ei ole kotona olemassa. Kun meille taataan vapaat kulkutiet…

–Jotka teillä jo on…

–Uuden Saksan todellinen edustaja ei ole junkkeri upseeri, vaan tohtori ja kauppamatkustaja. Kaiseri on yhtä paljon kansansa ensimmäinen kauppamatkustaja kuin sen ensimmäinen upseeri. Hän ei koskaan tule vetämään miekkaansa tupesta.

–Niin paljon kuin tuppi heilahdelleekin.

–Niin että herrat minun suhteeni voivat olla täysin levolliset.

–Olet sosialisti, siksi sanot noin.

–Minä en ole, ja sanon samaa.

–Unohdamme Itävallan ja Balkanin.

–Itävalta on rauhan paras tuki, niin kauan kuin vanha Frans Josef elää.

–Ja Balkanin sodat ovat aina olleet sotia takapihoilla, ulkopalstoilla, pahankuristen pikkupoikain kahakoita. Kun melu siellä milloin käy liian häiritseväksi, huudetaan riitapuolet sisään ja talutetaan korvalehdestä nurkkaan.

–Maailmanrauha on siis sitä myöten valmis, naurahti joku.

–Se huippu on siis valloitettu, sanoin minä.

Keskustelu vilkastui, läikkyen toisesta toiseen, pysyen kuitenkin yhä tässä samassa. Oli niinkuin jokaisella olisi ollut tarve puoleksi leikillä, puoleksi todella kantaa siihen rauhan erakon eteen kortensa, koettaa esittää jotakin sen aatteen toteutumisen mahdollisuuden puolesta, johon he yht'äkkiä olivat joutuneet innostumaan ja jota heidän näkyi tekevän mieli todistaa mahdolliseksi.

… Siinä puhuttiin siitä, kuinka nykyisen aseellisen rauhan luoma olotila lopulta käy sietämättömäksi ja kestämättömäksi, siitä, kuinka aseiden riisumisen täytyy olla aivan läheisen tulevaisuuden kysymys. Sillä onhan ajan ollen suorastaan mieletöntä, että miljaardeja sijoitetaan tuottamattomana, tuhoavana pääomana sotavarustuksiin, kun niillä, hedelmällisiin ja tuottaviin yrityksiin käytettyinä, ainakin aineellinen maailma olisi ennen pitkää uudistettavissa. Se on suurenmoinen aate, kaikkein suurimpia! Tulisihan suorastaan tapahtumaan ihmeitä, jos kaivettaisiin maahan se, mikä on aiottu ammuttavaksi ilmaan tai upotettavaksi merien pohjaan. Kaikki uudistukset teollisilla aloilla, joista keksijät, insinöörit, aatteen miehet, maailmanparantajat uneksivat valloittaakseen maailman, helpottaakseen liikeyhteyttä ja käyttääkseen hyväksensä luonnonvoimia, olisivat toteutetut muutamissa vuosikymmenissä. Tunneli Englannin kanavan alle, Pariisi ja Berliini muutettu valtamerisatamiksi, Afrikan hieta-aavikot pelloiksi! Kaikki maailman vesivoimat, meren aaltoilu, luode ja vuoksi, ja auringon lämpö muutettu yhteisillä ponnistuksilla ja uhrauksilla sähkövoimaksi—ihmiskunta heräisi eräänä aamuna siihen, että se on tullut pelastetuksi aineellisista huolistaan ja voi antautua tutkimaan ajattelun ja tieteen korkeimpia kysymyksiä!… Se on saavutettavissa, mikä tahansa on saavutettavissa, kun vain on olemassa keinot, aineelliset apuneuvot. Ihmisajatuksen luomisvoimalla ei ole mitään rajoja, se voi luoda mitä hyvänsä, kun vain on millä luoda… Mikä aavistamaton uudistus kaikilla aloilla!… Sotavarustusvarat varmaan riittäisivät sekä vanhuus- että työttömyys- ja sairausvakuutuksen aikaansaamiseen … siis koko sosiaalisen kysymyksen ratkaisemiseen.

–Kuinka suuret ovat maailman vuotuiset sotavarustusmenot?

Joku mainitsi huimaavan määrän miljaardeja.

Voiko kukaan sanoa, kuinka paljon se on? Se on summa, jota ei enää voi ajatella todellisena, reaalisena. Se on sama kuin avaruus, äärettömyys, suunnaton voima, jonka avulla voidaan saavuttaa kaikki, jonka teholla ei ole mitään rajoja.

–Saataisiin pian luoduksi yhteishyvän vararahasto kaikkien huonojen aikojen, tappioiden ja yllätyksien varalle. Ihminen olisi todella ainoan todellisen vihollisensa, luonnon voittaja ja sen valtias. Sen voiton se olisi voittanut voittamalla itsensä, luopumalla taistelusta itseään vastaan.

–Sotamenot ovat luultavasti kaikkina aikoina olleet suhteellisesti samat, yhtä suuret kansojen varoihin ja väkilukuun nähden. Sodankäynti, ainainen ja melkein taukoamaton, on luultavasti ollut se salainen verenvuoto, joka lakkaamatta on hivuttanut ja heikontanut ihmiskuntaa niin, ettei se vielä tähän saakka ole jaksanut saavuttaa sitä, mihin se pyrkii.

Veri kihosi heille poskiin, silmissä välähteli.

–Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään, joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja maailmanparantajat. Jos on ollut jossakin maassa joitakin vuosikymmeniä kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

–Toisin sanoen: sodan haavat paranevat pian—siis: olkoon sodat!

–Ei niin, vaan: tulee sota, joka taas lamauttaa ja hävittää kaiken.

Älköön näitä haavoja siis ollenkaan iskettäkö!

… Entä ne tappiot, jotka sisältyvät ihmishenkien hukkaan, miljoonien ihmiskunnan parhainten menettämiseen? Sotaa seuraa aina rodun huononeminen, sanottakoon mitä hyvänsä niiden muka karaisevasta ja kasvattavasta voimasta. Sota tarvitsee aina parhaat ja nerokkaimmat ja voimakkaimmat jo valmistuksiinsakin, syttyneenä se riistää ne rauhallisilta työaloilta, ja ne ne siinä myöskin ensiksi kaatuvat. Niin kävi Rooman sotilasvaltiossa, niin Napoleonin verilöylyjen aikana. Rotua jatkamaan jäävät vain vähälahjaisemmat, heikot, sairaat ja pelkurit. Kuka voi lukea ne nerot ja nerojen alut, jotka maailman sodissa ovat temmatut pois, ennenkuin ehtivät tehdä sen, mitä olisivat voineet, ihmiskunnan edistyksen hyväksi!

He kuuntelivat toisiaan vain saadakseen itse sanan vuoroa, hyökätäkseen aukkoon, minkä toinen jätti.

–Herbert Spencer on osoittanut, että inhimillisen kehityksen laki luonnonlain välttämättömyydellä päättyy rauhaan ja että täydellinen rauha ihmisten välillä on loogillinen ja välttämätön seuraus kehitysopista!

He hurmautuivat yhä enemmän sanoistaan, heidän täytyi saada toistensa kilvalla päästää nuorekas innostuksensa hulmuamaan viimeisimpien johtopäätösten liekkinä…

–Kansat eivät enää vihaa toisiaan kansoina. Sota eri maiden välillä on pian yhtä mahdoton kuin se olisi jonkin maan eri maakuntain välillä. Rooma, Pariisi, Lontoo, Wien ja Berliini haluavat sotia toisiaan vastaan yhtä vähän kuin Firenze, Venezia, Pisa, jotka muutamia vuosisatoja sitten vielä olivat alinomaisissa kahakoissa keskenään eivätkä voineet ajatellakaan muita ristiriitojensa ratkaisukeinoja. On tuleva se päivä, jolloin me ranskalaiset, te venäläiset, italialaiset, englantilaiset, saksalaiset, me kaikki kansat, voimme sulautua korkeampaan yhteyteen, kadottamatta omia erikoispiirteitämme ja yksilöllisyyttämme. On syntyvä järjestö, joka yhdistää kaikki maailman parhaat, on syntyvä maailmanaivot, jotka ajatellen kaikkien puolesta, yhdessä kaikkien kanssa, asettavat valtiollisen, kansallisen ja yhteiskunnallisen sekasorron sijaan järkevän ja objektiivisen älyllisyyden perusteet. Sen lainsäädännän sijaan, joka tähän saakka on syntynyt kanuunankuulain, pommien, miinain ja panssarilaivojen turvin, on tuleva sovinto-oikeus, suuri kansainvälinen senaatti, joka Euroopalle, koko maailmalle on oleva se, mitä eri kansoille heidän parlamenttinsa, valtiopäivänsä ja edustajakamarinsa. Sen aikaansaaminen on kaiken ratkaisu. Se on riistävä lopullisen sananvallan vallalta ja väkivallalta.

Uskalsin huomauttaa, että varustukset yhä vain kasvavat, että sanomalehdet ovat koko kesän lietsoneet sotaa … tuskinpa vain aseet koskaan luovuttavat valtaansa… Mutta ei kukaan heistä minua kuullut. Ja oikeastaan oli minullekin mieluista tempautua mukaan.

–Ette luule, että sellainen tuomioistuin voisi koskaan syntyä? Minä olen varma siitä, että se syntyy; niin pian kuin se huomataan tarpeelliseksi, se syntyy. Onhan se oikeus sitä paitsi jo istunut. Onhan jo vedottu siihen, onhan sen tuomiovalta jo eräissä asioissa tunnustettu, ja onhan se saanut ainakin joitakin sotia jo estetyksi… Sen aikaansaaminen tietysti vaatii suuria ponnistuksia, agitatsionia, on perustettava oppituoleja … jos ei muu auta, niin ryhdyttäköön sotaan sen puolesta…

–Eihän toki…

–Mutta onhan ollut uskonsotia, onhan sodittu suurten aatteiden puolesta, orjain vapauttamisen puolesta, jotka ovat kristillisiä aatteita… Entä rauhanystäväin toiminta yli koko maailman … rauhanyhdistykset, rauhankongressit…

–Näin me puhumme, ettekä te, isä, sano mitään.

Erakko oli istunut ja kuunnellut kaikkea tätä ovensuussa penkin päässä. Siinä hän johti mieleeni muiston vanhan kansan vaatimattomasta sydänmaan isännästä, joka nuorten vieraidensa istuessa ja pitäessä puhetta perällä itse pysytteli pihtipielen tuolilla. Tietystikin hän oli nämä asiat ajatellut syvemmin ja perinpohjaisemmin kuin ne, jotka siinä puhuivat. Se, mikä meille oli hetken keskusteluaine, oli hänelle hengen asia, koko elämän sisällys. Mutta ilme hänen kasvoillaan oli niin kiinteä, kuin kaikki olisi ollut hänelle uutta, niinkuin hän vasta nyt ensi kerran olisi näitä kuullut. Vai oliko se vain ilmausta siitä, että hän iloitsi saadessaan vastakaikua omille mielipiteilleen?

Tuon tuostakin hän vaihtoi paikkaa, aiheettomasti, niinkuin olisi tahtonut saada sanotuksi jotakin, mutta ei rohjennut.

–Näin me puhumme ettekä te, isä, sano mitään, sanoin uudelleen.– Kuinka te ajattelette sen kaiken toteutettavaksi?

–Täytyy vain uskoa, ja täytyy rukoilla madonnalta, että se toteutuisi, niin se toteutuu.

Se tuli hänen kaikkein sisimmästään, oli vilpitön ja välitön purkaus.

–Tahdotteko sillä sanoa, isä, että rauhanaate voi toteutua vasta sitten, kun vaatimus siitä on muuttunut meissä uskonnolliseksi velvoitukseksi?

–Sitä minä juuri—ja että kaikkien kirkkojen on tultava rauhan temppeleiksi—jokaisessa kirkossa tulee olla alttari rauhan madonnalle —vasta sitten, kun kaikissa kirkoissa rukoillaan ja saarnataan, että tuhatvuotinen rauhan valtakunta tulkoon … koska kristinusko sen vaatii … siksi, että…

Hänen sanansa tulivat työnnähdellen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut pitemmältä puhumaan, hän koetti vaieta, mutta ei kuitenkaan voinut, sanat pakottautuivat sittenkin tulemaan.

–… koska se on jo siihen menossa … sillä se on Kristuksen käsky … ja jollei sitä rukoilla madonnalta ja sytytetä hänelle kynttilöitä —sillä yhdenvertaisuus ja veljeys ja vapaus ja rauhanaate, kaikki se on tähän saakka jäänyt toteutumatta, koska se ei ole ollut Jumalasta eikä sitä ole ajettu Jumalan avulla eikä hänen tähtensä…

Minusta näytti, että hän ikäänkuin odotti hyväksymistä ja ymmärtämystä sille, mitä oli sanonut … että hän ehkä koko ajan vain oli odottanut tilaisuutta saadakseen sen sanotuksi. Silmänräpäyksen ajan oli hänen kasvoillaan odottava jännitys. Sitten tuli hänen huulilleen—niin ainakin minusta näytti—hämillinen hymy ja kasvoille pettymyksen ilme, jota hän turhaan koetti peittää. Ollen kuin muistavinaan jotakin hän poistui.

Olisin suonut hänelle sen ilon, jota hän ehkä oli odottanut. Herkät nuoret miehet ehkä myöskin olivat huomanneet jotakin samaa. Syntyi hetken hämillinen äänettömyys. Oli yht'äkkiä jouduttu toinen toiselle tasolle, menetetty yhtymäkohta, vaikka asia oli yhteinen. Oli tahdottu tuottaa hänelle iloa ja ehkä oli tuotettukin. Mutta juuri kun hän ehkä oli luullut olevansa täydellisten hengenheimolaistensa seurassa, ei hän tavannutkaan vastakaikua sille, mikä hänestä oli kaiken ydin.

Enhän ollut hänen kannallaan, mutta minusta oli, niinkuin nuorten miesten äskeinen innostus olisi ollut onttoa touhua sen rinnalla, miten erakko ajatteli aatteen toteutettavaksi. Se oli heillä kuin jotakin pintapuolista, avutonta hyvän asian harrastamista, niinkuin maailma usein hyvää harrastaa, pikemmin ylimalkaista aatteellista urheilua kuin totista, syvää teon otetta. Hänelle oli asia niin suuri, sen arvoinen ja painoinen, että se oli toteutettavissa ainoastaan uutena uskontona, uusien jumalien avulla, jotka ihmiskunnan oli omaksuttava, jos mieli syntyä maassa rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Hänen päämaalinsa saavuttamiseksi eivät riittäneet mitkään tavalliset maailmanparantajat, ei poliitikot, ei reformaattorit, hänen asiansa edellytti apostoleita, profeettoja, ihmiskunnan uskon uudistajia, ehkä marttyyrejäkin. Hänen aatettaan ei ollut ajettava asiana, niinkuin aatteita tavallisesti ajetaan; sitä oli julistettava kansoille kuin evankeliumia pakanoille. Se oli hänelle Jumalan oma asia.

Olinko ymmärtänyt hänet oikein? Olin varma siitä, että olin.

Se oli nähtävästi jossakin määrin selvinnyt nuorille miehillekin.

–Miksi ei kukaan sanonut hänelle mitään myötätuntoista? sanoi heistä joku.

–Tahtoisin, että minulla olisi hänen uskonsa, voidakseni ilahuttaa hänen mieltänsä sanomalla sen hänelle.

–Sanokaa se hänelle siitä huolimatta!

Opas tuli ja ilmoitti, että oli lähdettävä, jos mieli ehtiä ennen pimeän tuloa suojamajalle, mistä jäätikkövaellus ylös Hornspitzelle aamulla varhain oli alkava. Nuoret miehet alkoivat järjestää lähtöään, solmita kengänpaulojaan, sitoa reppujaan. Tultuaan valmiiksi heittivät he taakat selkäänsä, tarttuivat sauvoihinsa ja menivät ulos. Erakko oli puutarhassaan alppiruusupensaidensa keskessä. Heleänpunaiset kukat pitkissä varsissaan ulottuivat häntä melkein polviin. Hän seisoi siinä kehystettynä kahden kallion aukkoon, josta ilman mitään ylimenoa avautui laakso ja järvi ja kaikki se maailma siellä hennossa, pehmoisessa iltavalaistuksessa. Hän tuli, kädessään kimppu alppiruusuja, joista hän hyvästiksi ojensi yhden kullekin lähtevistä, virkkaen kuin usein kerratun toivotuksen:

–Muistoksi rauhan madonnan puutarhasta.

Silloin heistä yksi, ranskalainen, keksi sen. Ottaen lakin päästään irroitti hän sen lieren ympärille kiinnitetyn kiehkuran valkoisia edelweisseja. Ymmärtäen heti hänen tarkoituksensa tekivät hänen toverinsa samoin.

–Isä, sanoi hän. Nämä kukat ovat kalleinta ja rakkainta, mitä meillä tällä hetkellä on. Olemme ne poimineet, joskus ehkä hiukan henkemme kaupallakin, jyrkänteiden teiden rinteiltä ja kuilujen partailta, viedäksemme ne mikä morsiamelleen, mikä siskolleen, mikä nuorelle vaimolleen. Pyydämme teitä ottamaan ne meiltä muistoksi muutamista täällä viettämistämme mitä mieluisimmista hetkistä ja laskemaan ne vaatimattomana uhriantina rauhan madonnan alttarille.

–Te uskotte häneen?

–Uskomme, joskin ehkä hiukan toisella tavalla kuin te, isä.

–Rauhan madonna ei ole koskaan saanut lahjaa, joka olisi ilahuttanut hänen mieltään enemmän kuin nämä.

Ja liikutettuna hän puristi jokaisen kättä vastaanottaessaan jokaiselta hänen lahjansa. Se oli hieno, miellyttävä kohtaus, joita voi syntyä vain hienojen, sivistyneiden, hyvien ihmisten välillä. Olisin tahtonut, että hurraa olisi kajahtanut heidän jälkeensä ja liinat liehuneet heille hyvästiksi.

He menivät. Erakko seurasi heitä näyttääkseen heille tien pään. Jäin istumaan penkille majan ulkopuolelle.