Olin seuraavana aamuna toivioretkellä ylös vuoristoon. Mieleni oli heti herätessäni siinä vireessä, että minun on siirryttävä sinne. Oli sunnuntaiaamu. Matkallani ei ollut mitään erikoista määrää; tunsin vain tarpeen nousta sinne, jonnekin hiukan ylemmä, jollekin toiselle tasolle. Vaikken voikaan seurata kaikkia reippaita nuoria miehiä heidän huipuilleen enkä niitä heidän tavallaan valloittaa, niin nousenhan, minkä minä jaksan. Missä ikuinen hanki loistaa kaikkein häikäisevimmin, missä tuoksuu vain lumi ja avaruuksien ilma, sinne en pääse, mutta ehkä kuitenkin niin ylös, että saan jonkin rinteen juurella puristaa edes pallon nuoskeaa lunta kouraani ja levätä yöni jossakin ladossa, vastakuivattujen alppiheinien päällä. Niissä on aina jotakin yläilmojen tuoksua, jotakin viileää pohjolaa, niinkuin merenrantaheinässä on meren suolaa, jotakin luonnon temppelin pyhää suitsutusta, joka tuntuu vaatteissa vielä päiviä, niinkuin pyhän savun tuoksu kirkonkävijöille jää muistuttamaan soitosta, laulusta, kauniista alttaritauluista ja mielen hartaudesta.

Laakso, järvi ja koko vuoristo oli lähtiessäni vielä aamu-usvan peitossa. Kuului laivain vihellyksiä järveltä, mutta laivoja ei näkynyt. Laitumelle ajettavan karjan kellot kilisivät, ja paimenet huhusivat, mutta niitä itseään ei näkynyt. Maailmanliikenne tunnelien suulla, josta sen tie kulki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin, oli sekin kätkössä. Junien kulun säännöllisestä kuminasta päättäen se kello kyllä kävi, vaikkei näkynytkään sen heilurin liikettä.

Kiipesin jyrkän rinteen, satakunnan metriä ylöspäin järvilaaksosta, toisen ylemmän laakson suuhun, joka oli kuin holviportti vuoriston linnaan ja josta syöksyi vuoripuro laaksoon, usvan sisään, niinkuin manalaiseen kurimoon. Kaupungit, kylät, kirkot, järvi ja sen rannat, kaikki se maailma siellä oli jäänyt kuin pilven alle, tämä täällä pilvien päällä oli kuin kokonaan toinen maailma, helottaen heleimmän auringon alla, niinkuin suoranaisessa kosketuksessa yläilmojen ja taivaan kanssa.

Tie lähti suloisessa, viileässä aamun paisteessa viemään vuoripuron vartta, joka milloin hyrskähteli pikku nivoina puiden siimeksessä, milloin vilisi tyynempänä virtana niittyjen keskitse. Vuorien rinteet milloin puristuivat ahtaiksi rotkoholveiksi, milloin laajenivat kuin linnanpihoiksi. Ylhäältä sulavien lumien salalähteistä ruiskahteli suihkuja kuin joistakin katonpäällisistä säiliöistä, muuttuen ennen alastuloaan huuruviuhkoiksi, jotka ilmanhengen niitä heilauttaessa voivat laajeta tihusateena kostuttamaan kokonaisia niittyjä.

Laakson pohjassa loistaa kuin alttari kirkon perällä sininen jäätikkö, ja kuin alttaritaulu sen yläpuolella valkoiset huiput.

On yht'äkkiä niin juhlallisen epätodellista kuin arkena kirkossa. Syntyy ajatus: kuinka eivät urut soi? kuinka kaikki tuo ei virka mitään? kuinka täällä voi olla niin äänetöntä—täällä, jossa voi karjua ja pauhata ja jyristä, niinkuin olisi maailmanloppu tulossa? jossa tuo puro, joka nyt lirisee puhtaana ja taivaansinenkirkkaana, voi ryöpsähtää koko laakson täyttäväksi, savenharmaaksi tulvaksi, vieden mennessään kyliä ja kirkkoja? jossa tarvitaan vain pieni horjahdus vuoren räystäällä paisteessa torkkuvassa ilmapatsaassa—niin purkautuu ukkonen, jonka räjähdykset monistuvat rinteestä rinteeseen loppumattomana kaikuna? Kuinka kaikki nuo huiput, rinteet, metsät, röykkiöt voivat olla niin vaiti, että jos niitä ei näkisi, ei voisi aavistaakaan niiden olemassaoloa? Vaaniiko vuoristo jotakin? Valmistaako se ehkä jotakin yllätystä? Purkautuuko ukkonen ennen iltaa? Katkeavatko pian jotkin herkät kantimet? Irtautuuko kohta kokonainen lumirinne haudatakseen kaikki alleen? Onko huomenna, ehkä jo ennen iltaa, kaikki toisin?

On yhä enemmän, niinkuin tämä kaikki olisi vain haavetta. Todellinen maailma on siellä jossakin näkymättömissä, kuulumattomissa syvyyksissä, suuren sumumeren pohjassa, jossa meressä tämä vuorisaari ui niinkuin Islanti valtameressä, Atlantin ja Jäämeren vaiheilla. Siellä ovat kaupungit, maat, valtakunnat, koko ihmiskunta, jonka kanssa ei ole tarvis olla missään tekemisissä. On niinkuin joka kerta, kun astuin purteen ja viiletin ulkoriuttojen taa, tai kun nousin suksilleni ja piha-aitojen yli hiihdin tiettömään korpeen ja korvesta rannattomille soille, ulkopuolelle yhteiskunnan, sen takalistoille, missä ei ole mitään oloja eikä suhteita eikä voi syntyäkään. Tämä tässä ei kaikessa jättiläisvoimassaan tyrkytä mitään eikä pakota mihinkään. Ei tarvitse olla mitään mielipidettä mistään, ei ratkaista mitään, ei olla millään kannalla mistään. Ajatukset tulevat ja menevät, sattumalta, ilman mitään aihetta ja ilman mitään yhteyttä toistensa kanssa. Niinkuin linnut oksalle ja oksalta pois—joka kyllä liikahtaa, mutta jolle on yhdentekevää, mikä sitä liikautti, oliko se varpunen vai satakieli. En tiedä, ovatko ne omiani vai muiden. Ne ovat kuin sunnuntailentelyllä, omiksi iloikseen, ja tervehtävät vain ohimennessään. On suloista olla niiden kanssa tämmöisissä rauhallisissa, miellyttävissä suhteissa—ne kun tavallisesti kiusaavat ja painavat.

Ei kukaan kysy, mitä uskon vai enkö usko mitään. Ei mikään omassa itsessäni vaadi siihen vastausta. Ja kuitenkin minä tuntisin voivani uskoa mihin hyvänsä, katsoa jo toteutuneeksi eilisten nuorten miesten haaveetkin maailmanrauhasta, kansojen yhteenkuuluvaisuudesta, tuhatvuotisesta valtakunnasta—joihin he tuskin itsekään uskoivat, vaikka koettivat siitä innostua.

Tuolla on Wildspitze. He ovat ehkä parhaillaan siellä valloittamallaan huipulla tai ehkä jo, käyttäen hyväkseen aamukylmän aikaa, astelevat sieltä alas hauraita hankisiltoja myöten jäätiköiden kuolemankuilujen yli. Mitä he näkivät? Peittikö usva näköalan? Oliko koko heidän retkensä siis siihen nähden turha? Mutta jäihän tyydytykseksi ainakin se, että he tiesivät tehneensä kaiken, mikä oli heidän voimissaan. Olihan siinäkin. Onhan elämän suurin ilo enemmän pyrkimisessä kuin saavutuksessa.

Olen kävellyt itseni uuvuksiin, täytyy levähtää.

En pääse koskaan semmoisiin korkeuksiin minä, en lähimaillekaan; kun muut heiluttavat hattuaan ylös avaruuteen, tallustelen minä reppu selässä ojan pohjaa. Eikä minulla ehkä olisikaan heidän uskoaan eikä heidän pyrkimisensä intoakaan, vaikka olisi heidän voimansakin. Mistä sen saisi siellä meillä? Kotoiset huiput ovat matalat ja näköalat ahtaat. Siellä matelee niin usein esille kysymys: mitä kuuluu meihin maailmanmeno? Mitä meillä on hyötyä siitä, olipa se millainen tahansa? Paraneeko meidän asiamme siitä, että maailma paranee? Pitäisikö rakastaa ventovierasten ihmiskuntaa vain sen vuoksi, että se on ihmiskunta? Hurmautuako siihen, että joskus, ehkä vasta tuhansien vuosien päästä, alkaa se tuhatvuotinen valtakunta ja parantaa kaiken? Joka toteuttaa kaikki haaveet siitä, mikä on oikein ja mikä totta?

Ja kuitenkin on haave, unelma, ainoa, joka on jotakin ja jonka vuoksi kannattaa elää. Ainoastaan haaveessa toteutuu kaikki. Mitä toteutuu todellisuudessa? Kun ei ihmiselle ihmisenä koskaan toteudu mikään, tai ainakin äärettömän vähän—niin tuskinpa ihmiskunnalle ja maailmallekaan? Mikä toteutuu vuorenkiipijälle? Hänessä on laaksosta lähtiessään tunne, että hän pääsee, joskaan ei taivaaseen, niin ainakin vähän lähemmäksi sitä. Mihin hän lopulta päätyy? Kuta ylemmä hän tulee, sitä karumman hän kohtaa. Puut pienenevät, katoavat, tulee vastaan vaivaiskoivu ja kanerva, sitten nurmikko, yhä surkastuneempi, sitten ei sitäkään, vain kiviraunio ja sen yläpuolella ikuinen lumi ja kuoleman kylmyys. Sen hän siis saavutti. Taivas hänen yllään ja ympärillään on kyllä laajemmalla alalla, mutta ei yhtään lähempänä. Todellisuuden tietä ei päästä edes ikuisuuden portillekaan. Ainoastaan haaveiden lentimin sinne todella tullaan. Sillä ainoastaan kuvittelun takana ei ole kuolemaa ja hävitystä ja ikuista jäätä, koska haaveesta syntyy uusi haave yhä ylemmä ja ylemmä kiertävänä portaana.

Haaveesta ei koskaan pety, sillä kukaan ei ole nähnyt sen toteutumattomuutta eikä vaadi sen toteutumista. Ainoastaan unelmiensa tietä on ihmiskunta pyrkinyt ja päässyt toiveittensa viimeisille perille. Niiden avulla se on luonut itselleen taivaansakin. Jo tuhannen tuhansia vuosia sitten se on kaikkein viisaimpiensa viemänä tullut siihen, että sen onni ei ole ollut rakennettavissa missään muualla kuin siellä—mistä ei ole mitään ja mistä ei kukaan tiedä mitään. Se ei ole koskaan todenteolla uskonut uskotteluihin maan päällä toteutuvasta onnesta, ei että se sille koskaan saataisiin jotenkuten järjestetyksi täällä. Heidän haaveensa kansojen veljeydestä, maailmanrauhasta, siitä maapallon yhteisestä aikataulustakin täytyy olla vain haavetta, voidakseen olla jotakin. Eihän se tuo ihmiskunta ajan pitkään siedä silmiensä edessä mitään, minkä se on rakentanut. Niin pian kuin se on saavuttanut jotakin, särkee se itse omat saavutuksensa. Samalla voima-aineella, millä se poraa kanavan kahden valtameren välille, tai puhkaisee tunnelin tieksi valtakunnasta toiseen, se räjähdyttää ne umpeen. Se kyllästyy kuin lapsi leluihinsa, joka rakentaa hiekkaan kauniin kaupungin muureineen, torneineen ja linnoineen, ja juuri kun on sen saanut valmiiksi, pyyhkäisee sen sileäksi maan tasalle…

Mutta toisekseen …

Olin levännyt, nousin; kuului riemuisa joiku joltakin karjamajalta, johon hetken päästä vastasi toinen yhtä riemuisa joltakin toiselta alpilta…

… kun ihmiskunta ei kuitenkaan henno sitä haavettaan jättää? Kun sen herkimmät hermot, sen runoilijat, ajattelijat, tietäjät, sitä lakkaamatta aavistelevat ja siihen uskovat—kun karuimmat käytännönkin miehet toimivat siinä hengessä, niin on heillä siis siitä ei vain toivo, vaan näyttää välistä, kuin olisi heillä siitä varmuus. Mistä on heillä se varmuus? Onko sellainen onnen aika joskus ollut olemassa, koska haave siitä on voinut elää ja muisto pysyä? Ellei ihmiskunta joskus olisi menettänyt jotakin Eedeniään, ei usko sen takaisinvoittamisesta olisi voinut elää kautta vuosituhansien. Miksi se kuuntelee noiden onnenaavistustensa siipien salaperäistä havinaa hiljaisina öinä ja tyyninä, kirkkaina päivinä? Miksi se ajattelee onneaan aina jossakin muodossa mahdolliseksi? Selittäähän se jokaisen uuden keksinnön tulevaisen onnensa enteeksi ja takeeksi. Se tahtoo luoda sen uhallakin—kaikki kansat sitokoot itsensä sitä varten yhteen köyteen niinkuin vuorillekiipeilijät, sen huippua valloittaakseen…! Kasvaahan näiden tällaisten uskovain luku yhä.

Istuskelin puron reunalla, jonka vesi oli sinisempi kuin taivas, lepäilin nurmikoilla, joiden nukka oli hienompi kuin salonkimaton, hengitin ilmaa, jossa oli mäntymetsän pihkan ja lämminneen kiviseinän ja sulavan jäätikön yhtynyttä tuoksua…

Miksen uskoisi minäkin siihen, koska kerran koko maailma uskoo? Kun nuoret miehet siihen innostuneina nähtävästi lisäävät sillä uskollaan olemisensa iloa ja matkailunsa hauskuutta, miksen minäkin soisi itselleni iloa ja mielenkevennystä siitä, että maailmassa kaikki on niin hyvin, kuin suinkin voi olla, ja että se on kehittymässä yhä parempaan päin. Sillä tunteella mieltäni täyttääksenihän minä oikeastaan aina lähdenkin matkoille … päästäkseni onnellisiin ja ihaniin maihin ja nauttiakseni kaikesta niiden kauniista. Aivan niinkuin ennen nuorena, kun sisäisen olemisen ja elämisen riemun pakotuksesta nousin purteeni, jonka valkeat purjeet lepattivat levottomina rannalla, ja lähdin ja laskin ulapoille vetävässä tuulessa, keinuin keinumistani—ja niin oli taivaani siinä ja onneni siinä, tarvitsemattani odottaa sitä haudan takaa.

Täytän siis nytkin sillä tunteella mieleni. Käyskentelen ensin täällä näissä viileissä laaksoissa tämän ihanan kesän, siirryn syksyn tullen alppien yli, vietän talveni Caprissa—maailma on luotu minun ilokseni, minun on lupa ottaa siltä kaikki, minkä se voi minulle antaa.

Tartun taas sauvaani ja lähden. Polku on poikennut laakson keskestä ja alkanut viedä sen toiseen laitaan, josta metsäinen loiva rinne nousee nousemistaan aina sinne, missä metsänraja päättyy. Olen pian hongikossa, viileässä pylvästössä, jonne päivä pääsee vain tihkuen tunkemaan latvojen läpi. Puro on jäänyt laakson toiselle puolelle, näkymättömiin, kuulumattomiin. Yht'äkkiä on edessäni tienristeys, josta toinen polku vie suoraan eteenpäin, toinen lähtee pyrkimään rinnettä ylös. Siihen on puun kylkeen pantu viitta, josta luen: "Maailman Rauhan Majalle."

Tästä lähtee siis tie sen miehen luo, jonka ne eilen näkivät kiikarissa ja joka uskoo siihen, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut maan päällä?

Kuuluu ääniä ja askelia jostakin ylempää, ja samassa huomaan tulemassa alas kaksi vanhaa miestä, samat, jotka eilen olivat lähteneet tänne, oltuaan edellisen yön meidän ravintolassamme, valkopartaisia, mutta vielä reippaita vanhuksia, matkapuku molemmilla yhtäläinen kuin sotilailla, alppiruusuja kokardeina hatussa. Hekin tunsivat minut ja me tervehdimme.

–Menette majalle?

–En tiedä vielä…

–Menkää, herra, menkää … maksaa vaivan … ah, hän on merkillinen mies, todella merkillinen!

Kun molemmat taisimme vain muutamia sanoja yhteistä kieltä, ei voinut syntyä sen pitempää puhelua. Kysyin tietä ja kuinka kauan nousu kestäisi.

–Suoraan ylös … korkeintaan kolme tuntia.

Tie nousee nousemistaan, ja samalla metsä syvenee ja sakenee. Astun kuin umpiportaita, näkemättä ympärilleni, tietämättä, kuinka korkealle olen saapunut. Siellä täällä on käänteen päässä levähdyspaikka, milloin puupenkki, milloin kalliopaasi, milloin tasoitettu kanto. Jokaisen istumasijan edessä on puuhun naulattu taulu, johon on kirjoitettu jokin tervehdyslause. Eräässä on: "Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi kohtaan." Toisessa on: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran." Kolmannessa: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa, toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan." Eräässä notkelmassa seisoo nuorta metsää runko rungossa kiinni, ja siihen on pantu kuin sen ajatuksia ilmaisemaan: "Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota." Sen vieressä on toinen taulu: "Pyrkikööt ihmiset kilpailussaan toistensa kanssa ylöspäin, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä kustakin solakka huojuva honka."

Sitten tulee samassa metsässä toisia tauluja, joihin on kirjoitettu:

"Jollei minulla, hoikalla huojuvalla puulla, olisi suojanani tuhansia muita puita, en minä pysyisi pystyssä myrskytuulen tullen."

"Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolemisellanne, niinkuin mekin sillä tuemme toisiamme."

"Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo."

"Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo."

Katselin ensin noita kirjoituksia samalla silmällä kuin niitä aatteellis-isänmaallis-uskonnollisia mielilauselmia, joita täällä tapaa jokaisen talon ja ravintolan seinällä. Mutta on tässä kuitenkin jotakin muutakin kuin vain vanhaa, hyvää tunneherkkyyttä. Nuo lauselmat eivät ole pelkkiä koristeita, niiden takana on kaikesta päättäen miehen oma hartaus ja häntä elähdyttävä aate. Hän on nähtävästi innostaja, joka koettaa vaikuttaa käännytettäviinsä jo ennen, kuin tulee kosketuksiinkaan heidän kanssaan. Joudutan nousuani nähdäkseni, minkä totuuden seuraava taulu tulee sisältämään.

Siinä on kivestä veistetty allas, mihin pystyyn kohotetun paaden reiästä lirisee vettä, joka sitten kivien lomitse ja puunjuurien alitse solisee purona polun poikki. Altaan reunalla on somasti veistetty puukauha. Paateen on hakattu sanat: "Rauhan madonna lähettää sinua vastaan tämän veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle Lähteelleen."

Virkistyn jo pelkästä siitä herttaisuudesta ja somuudesta, millä tämä on tehty, ajateltu ja sanottu. Mikä runoilija, mikä haaveilija siellä asuukaan tuolla ylhäällä! Ja yhä enemmän kiinnittää mieltäni mies, joka täällä erämaassa ajaa maailmanrauhan asiaa, julistaen sitä puiden ja kivien ja purojen välityksellä. Joku Assisin Fransiskusko?

Tie käy jyrkemmäksi ja sen polvekkeet lyhemmiksi. Se on kuin porraskäytävää haljenneiden kallioiden ja puiden lomassa. Jonkin matkan päässä on pengermä, niityn pyörylä, kasvaen ääriään myöten alppiruusuja, uhkuen niitä kuin kukkasmaljakko. Siinä on taas kirjoitus: "Tulija, taita tästä ruusu ja vie se viemisiksi Pyhälle Äidille!"

Tein, niinkuin hän pyysi. Otin uhrikukan laskeakseni sen hänen jumalattarensa jalkojen juureen jossakin siellä, missä sen ehkä tapaan. Mies tuolla ylhäällä näyttää todella palvelevan aatettaan uskontona. Annan mieleni yhä enemmän täyttyä tunteesta, että kuljen tässä kuin jossakin pyhässä lehdossa, olen nousemassa jollekin pyhälle vuorelle. Vaikkei hänen jumalansa luultavasti olekaan minun jumalani, miksen koettaisi omistaa sitä itselleni ainakin hetkeksi! Miksen voisi sitä palvella, koska hän sen suo! Sellainen taipumus yllättää usein, kun tulee kosketukseen välittömän tunteen tai vilpittömän uskonilmauksen kanssa. Kuinka helposti joutuukaan ja kuinka mielellään antautuukaan kreikkalaisen hengen valtaan vanhan kuvapatsaan ääressä, joka seisoo jonkin temppeliraunion päädyn edessä, tai katolilaisen hartauteen hänen kirkkonsa hämäryydessä, tai vaeltaessaan toivioretkeläisten seurassa jollekin heidän pyhälle paikalleen.

Löysin rauhanmadonnan herttaisesta paikasta, metsärajan yläpuolella olevalta niittypengermältä, korkean, jyrkän kallioseinän alta. Se oli katettuun komeroon asetettu, puusta leikattu veistos, siniviittainen, keltatukkainen, ystävällisesti hymyilevä äiti, polvellaan lapsensa. Äiti painoi jalallaan poikki miekan, joka oli hahmoteltu käärmeeksi, lapsella oli olevinaan toisessa kädessään rauhan palmu, toisessa maapallon kuva. Veistos oli kömpelöä, mutta harrasta tekoa. Sen edessä oli hylly niinkuin alttari, jonka päälle asetettujen alppiruusujen ja muiden pikku-uhrien joukkoon minäkin asetin omani. Alttarilla paloi öljytuohus himmeän lasin alla. Sen vierestä vuoriseinän alta kihelmöi lähde maasta.

Näköala madonnan ja hänen lapsensa vihreältä niityltä on kaunis kuin autuaan uni, ihanuuden ja sopusoinnun, rauhan ja onnen, suurenmoisuuden ja somuuden näyte, jonka vertaista vastavalmistunut maailma ensimmäisenä sapattinaan tuskin lienee voinut tarjota tekijälleen. Siihen on levähdytetty kuin vartavasten katseltavaksi kaikki, mitä luonnolla, viljelyksellä, sivistyksellä yleensä on annettavana, kehitys autioimmasta erämaasta vanhan sivistyskeskustan täyteläisimpiin muotoihin.

Usma sieltä alisista maailmoista on jo aikoja sitten noussut taivaalle ja kiteytynyt liikkumattomiksi hattaroiksi huimaavaan korkeuteen. Suuri sinisenvihreä alppijärvi, melkein kuin meri, heloittaa ja hehkuu iltapäiväauringon kirkkaimmassa, pehmeimmässä valossa, ollen paikoitellen sileä ja tyven ja liikkumaton, paikoitellen väreillen satunnaisten tuulahdusten synnyttämänä tummempana virinä. Järven perimmässä pohjukassa on kaupunki tehtaineen, torneineen ja valkoisine huoneriveineen, joista ovat kuin vaahtopärskeitä huvilat ylempänä olevilla rinteillä. Järven ranta ylt'yleensä molemmin puolin on kuin katkeamaton päärme pikkukaupunkeja, kylpypaikkoja, kyliä, taloja ja huviloita. Rannan ja vuoriston välillä on loivasti nouseva viljelty kaista, missä leveämpi, missä kaitaisempi—vainioita, hedelmä- ja viinitarhoja. Järven selällä risteilee laivoja rantoja pitkin ja sen yli rannalta rannalle. Rannoilla kiitää junia, pistäytyen tunneleihin ja tullen niistä ulos. Siellä elää, tykkii ja toimii. Kaikki näkyy tänne, mutta ei mitään kuulu.

Mutta kaiken ympärillä kaartuvat vuoret, ensin alempana metsäiset, niittyiset alpit useissa kerroksissa toistensa takana, sitten niitä ylempänä karujen, harmaanruskeiden kiviröykkiöiden maailma ja kaikkein ylinnä ja äärimmäisenä kaikista ihanin ja samalla kolkoin: eloton erämaa lunta ja jäätä—jota kaikkea rauhan madonna ja hänen lapsensa, kaiken tuon heistä mitään tietämättä ja välittämättä, katselevat, kasvoillaan muuttumaton, hymyilyyn pyrkivä, hiukan ujo ja avuton ilme.

Suoraan heidän räystäspesänsä päältä nousee satoja jalkoja ylös korkeuteen vuoren seinämä, päättyen keilamaiseen huippuun, päähineenään luminen hiippa—osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut, ikäänkuin yläilmojen itsensä veistämä jättiläiskuvapatsas. Sen ilme on kylmä, tunteeton ja jylhä. Se näyttää olevan välinpitämätön kaikesta, satoipa tai paistoi, raivosipa hirmumyrsky sen otsan ympärillä, tai hivelikö suvituuli sen ohimoita. Sille on samantekevä, mitä ihmiset siellä alhaalla kulttuurinsa pikkupihoilla luovat ja saavat aikaan tai ovat saamatta. Mitäpä tätä pilvenpiirtäjää jumaluutta, liikkumatonta Buddhaa, jonka jalat pohjaavat merienkin alle, liikuttaa mikään— järjestäkööt itse asiansa, eläkööt tai kuolkoot! Mitä he ovat saavuttaneet? Eikö suurin osa maailmaa yhä vieläkin, miljoonia vuosia valmistumisensa jälkeen, ole suolaisten merien, hedelmättömien arojen ja hieta-aavikkojen, rämeiden, aarniometsien ja kiviraunioiden peitossa? Huippu tuossa lienee nähnyt, kuinka monta kertaa lieneekään, lumen ja jään nousevan ja hukuttavan hänet kaulaansa myöten—sulavan kyllä ja väistyvän pois, mutta tulevan taas takaisin. Se tietää ajat, jolloin ei tästä näkynyt ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää olentoa, ihmistä kaikista vähimmin. Ne olivat tulleet, ehkä montakin kertaa, ja kadonneet, tulevat kukaties milloin, mutta varmasti, katoamaan uudelleen.

Huippu tuossa ei ole milloinkaan ollut missään kosketuksissa sen maailman kanssa, jonka hän tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt kehittyvän allaan. Eikä sillä ole nytkään sen kanssa muuta yhteistä kuin se, jota hänen harteillaan pesivä pyhä lintunsa korppikotka ylläpitää laakson ja vuoriston välillä, täällä pesiessään, sieltä ryöstäessään, täältä vaaniessaan, siellä iskiessään, sieltä hakiessaan, tänne tuodessaan uhrinsa hänkin—verisen karitsan, ehkä lapsenkin, jonka se tuolla ylhäällä raatelee ja syö. Siellä on se jumaluus ja siellä sen palvelijan uhrijätteet, vaalenneet luut ja kellastuneet kallot—ja tuossa on rauhan madonna ja sen palvelijain uhrilahjat, alppiruusut ja muut kukkaset. Huippu tuossa, se ei mihinkään maalliseen eikä inhimilliseen puutu, ei tunne iloa eikä sääliä eikä osanottoa, on kuva ikuisten lakien laatijasta, joka ne kerran säädettyään ei itsekään enää voi niitä muuttaa, jota ei kukaan tunne eikä palvele, mutta jonka kerran peruuttamattomasti lausuma aate johtaa ja määrää iankaikkisesta iankaikkiseen. Sille ei kukaan uhraa, mutta kuitenkin se saa uhrinsa jokavuotisina hekatombeina kuolleita ja kaatuneita. Ja tähän, tuon jylhän, tunteettoman jumalan jalkojen juureen on herkkätunteinen ihminen, kuka lie, rakentanut asumuksen omalle unelmalleen, jonka avulla hän aikoo kääntää maailmanmenon uusiin suuntiin, vakuutettuna siitä, että aate on juuri tuolta ylhäältä kotoisin ja tulee laskeutumaan sieltä tätä tietä alas niinkuin enkeli rusopilvessä. Onhan se liikuttavaa, herttaista, mutta runoilemista se on, lapsellista, tuota toivotonta, ainaista ihanteellisuutta ja optimismia—itsensä pettämistä—mitä varten sitä on ja pitää olla, miksi siitä ei päästä, kun se kuitenkin on epätotta, silmien lumetta—sillä kaiken takanahan on kuitenkin kuolema?

Ei! Ovatko nyt taas ne peikot kimpussani?

* * * * *

—Jumalan tervehdys teille! kuulin miellyttävän, soinnukkaan äänen sanovan jossakin takanani.

En ensin nähnyt siellä, mistä se tuli, muuta kuin harmaanruskean vuorenseinän. Sitten siellä liikahti, ja vuoripolun viimeiseltä askelmalta laskeutui minua kohti keski-ikäinen mies, yllään vuorenvärinen karkea munkin viitta. Hän oli avopäin, tukka tuuhea ja paksu, ohimoilta jo harmaantunut. Piirteet olivat hienot, otsa korkea ja puhdas ja luottamusta herättävä. Silmät olivat rauhalliset ja kirkkaat ja melkein lapsellisen vilpittömät. Niiden alla ja ympärillä olevissa uurteissa oli merkkejä jostakin menneestä rasittuneisuudesta, niinkuin arpia umpeen parantuneista sielun haavoista. Ennenkuin olin ehtinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä, oli hän jo jollakin salaperäisellä, koko olennostaan huokuvalla miellyttäväisyydellä vetänyt minut itseänsä lähelle. Hänen miehekäs ja luottavan luja kädenpuristuksensa, jonka omituisena vastakohtana oli hänen ujo, melkein arka ilmeensä, voitti minut heti. Tunsin tarpeen olla yhtä mieltä hänen kanssaan.

Häntä seurasi kintereillä suuri, hallava, verkkaisesti asteleva paimenkoira, heiluttaen minulle häntäänsä niinkuin vanhalle turulle; sen kaulassa riippui pieni puulekkeri.

–Herra on matkalla vuoristoon … onko kauaskin?

–Teki mieleni vain tavata teitä.

–Minuako? sanoi hän melkein hämillään. Olette tervetullut majalleni, mutta silloin täytyy teidän tyytyä lepäämään yönne heinävuoteessa.

–Juuri sitä haluaisinkin.

–Niinkö? … no sitten! hymähti hän ymmärtävästi … ja oli, kuin olisi siitä alkanut punoutua tuttavuuteen vievä side välillemme.– Sallitteko, että tarjoan teille hiukan virvoketta?

Hän kutsui koiran eteensä, komensi sen istumaan ja laski lekkeristä viiniä maljaan, jonka ojensi minulle. Tyhjennettyäni sen ja kiitettyäni ei hän näyttänyt tietävän, mitä virkkaisi, enkä minäkään keksinyt muuta kuin:

–Ihana paikka tämä.

–Niin, eikö totta…

Minulla oli vastustamaton halu heti päästä häntä lähelle, puheisiin hänen kanssaan siitä, mikä oli hänen elämänsä, mikä täytti hänen mielensä kaikesta siitä päättäen, mitä tänne noustessani ja tässä olin nähnyt, kaikesta siitä epäilystä huolimatta, mikä vielä hetki sitten oli jäytänyt mieltäni.

–Rauhan madonna tuossa ei olisi voinut löytää parempaa levähdyspaikkaa matkallansa alas maailmaan, sanoin.

–Olette hänen ystävänsä! tuli hänestä lämpimästi.

–Kukas ei sitä olisi…

–Ah, eivät kaikki vielä ole…

–Mutta toivokaamme, että he kerran siksi tulevat.

–Se on minunkin toivoni.

–Oletteko asunut kauankin täällä ylhäällä?

–Liki kymmenen vuotta.

–Ilman toveria?

–Joskus on minulla ollut joku toveri, joskus ei…

–Lienee suloista olla poissa maailmasta ja kuitenkin nähdä se noin jalkainsa alla.

Hän ei vastannut suoraan, mutta hänen silmistään näin myönnytyksen ja samalla mielihyvän siitä, että olin ymmärtänyt hänet.

–Maailmanrauha on kaunis ja jalo unelma, kun sen toteutumiseen vain voisi uskoa.

–Mihin uskoo, se toteutuu…

Hän sanoi sen tyynesti, koruttomasti. Mutta siinä tavassa, millä hän sen sanoi, oli niinkuin kaikilla, jotka uskovat ja siitä elävät eivätkä kaipaa muuta eivätkä tunnusta muuta, kätkettynä itsepintainen, järkkymätön vakaumus: "Koska minä uskon, niin se toteutuu." Siinä oli nähtävästi koko hänen elämänsä hermo.

–Sallikaa minun! sanoi hän, nähdessään minun aikovan nostaa reppua selkääni. Vastustelustani huolimatta otti hän sen ja heitti omaan selkäänsä.—Ei, se on minun oikeuteni … teette minulle suuren ilon … pahin taival on vielä jälellä.

Lähdimme nousemaan. Olin saattajalleni todella kiitollinen siitä, että hän oli vapauttanut minut vähäisestäkin kannettavastani. Sillä maa, jota tie kulki, oli yhtä ainoata rauniota, vaivalloista louhua, jossa olisi ollut mahdoton päästä etenemään, ellei aina vähän väliä olisi ollut kiviä ja paasia käännettyinä niin, että jalka voi niistä saada tukea. Minulla oli täysi työ astua niin, etten satuttaisi jalkaani. Saattajani kulki edelläni notkein askelin ja notkein vartaloin, varoittaen minua pahimmista paikoista.

Koko se maailma, mikä äsken oli näkynyt madonnan niitylle, oli kadonnut jonkin harjanteen taa. Ei näkynyt muuta kuin röykkiötä röykkiön takana. Tie kulki kerran syvänteen reunaa, jonka pohjassa oli lumirantainen lammikko, missä uiskenteli irtaantuneita jääpalasia ja lumilohkareita, jotka luultavasti eivät sulaneet koskaan. Ei missään näkynyt vihreyden merkkiäkään. Siellä täällä kohosi lumihuippuja lähempänä ja kauempana, ja heti niiden alla siinteleviä jäätiköitä. Jossakin kuului veden lorinaa, vaikkei vettä näkynyt. Ei muuta kuin jäätä, lunta ja kiveä— poissa koko se maailma, joka oli näkynyt madonnan niitylle, ja sijassa huippuhirviövaltiaan niinkuin mikä vihollismielinen maailma, pakanamaa, jossa lempeillä valloilla ei ole mitään jalansijaa. Tuli tunne, niinkuin olisin ollut menossa jonnekin, josta ei ole paluuta, johonkin kylmenemistään kylmenevään, kivettymistään kivettyvään.

Mihin omituiseen seutuun tuo uskova mies sittenkin on asettunut vaikuttamaan uskonsa toteutumisen hyväksi! Eikö rauhanaatteella ollut sijaa tuolla alempana? Eikö se olekaan siitä maailmasta?

–Onko vielä pitkä matka majallenne?

Hän oli minua hiukan edellä, pysähtyi ja odotti, ja kun saavutin hänet, näin kahden harjanteen välissä ylöspäin umpinaisen ja alas etelään päin avonaisen pikku laakson, tasaisen ja suojatun pengermän kuin nurkkahyllyn, jossa oli rakennus ja sen takana kuusimetsä.

–Onko tässäkin erämaassa kosteikko? Kuinka on mahdollista, että täällä voi mikään kasvaa?

–Auringolle ja etelän lämpimälle ei ole mikään mahdotonta, hymähti hän.

Paikka oli yhtä harvinainen kuin sen asukaskin.

* * * * *

Asumus oli yksi ainoa huone, muurattu rosoisista kivistä, katto ohkaisista liuskoista. Ovi ja ikkuna antoivat etelään päin. Leveän räystään alla oli istuin. Edustalla oli puutarha ja joitakin istutuksia. Kaikille muille tahoille paitsi etelään oli suojaava harjanne niin laajassa kaaressa, että sen sisään mahtui kokonainen metsikkö pientä tuuheaa, paikoitellen melkein katajana maassa matelevaa kuusikkoa, joka tuskin ulottui huoneen räystääseen. Metsän takana kihoava rinne oli paikoin punaisenaan, sinisenään, keltaisenaan eri alppikukkia, paikoin vihreänä nurmikkona, jolla käyskenteli joitakin lampaita ja vuohia.

–Oletteko itse kaiken tämän tänne rakentanut:

–En ole rakentanut, ainoastaan ylläpitänyt. Tämä on entinen metsästysmaja, jonka sen omistaja, eräs vanha, hurskas ylimys, lahjoitti minulle, kun madonna ilmaisi, että tappaminen on syntiä.

Hän pyysi minua käymään sisään. Astuin käytävään, joka jakoi huoneen kahteen osaan ja jonka yllä oli vastatehdyille heinille tuoksuva ullakko. Toisella puolella käytävää näkyi olevan saman katon alla karjan olinpaikka, toisella oli suurehko tupa, jonka perällä roihusi risuja ja kanervia palava takkavalkea ja jonka ainoana sisustuksena oli pöytä ja seinään kiinnitetyt lavitsat.