–Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu kuin näkijä.

Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:

–Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta apumiestä kuin tuo Marja. »Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään, vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi. Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän jälkeenkin.—Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä…

–Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.

Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?

–Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.

Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?

Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle. Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten—pitkä, solakka, sopusuhtainen—eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta… Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön, räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.

Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla, paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.

–Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.

Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.

–Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän ohi astuen.

–Kah, annahan kun viillytteleime.

Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:

–Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.

Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän sinisellä, hempeä kuin naisen paita.

–Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.

–Mitä se on? Viinaako?

Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain säärin.

–Ei ole viinaa, sanoi hän,—lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää naisenkin suu.

–En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.

Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt—ja Marja katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.

–Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.

Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.

–Totta on, mitä isäntä sanoi.

–Mitä se sanoi? kysyi Marja.

–Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan, isäntä?

–Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.

Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti Marjan silmille.

–Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.

–Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.

–Elä hintoja kysele, sanoi Juha.

–Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.

–Ettäkö ostaisit minulle—tämän?

Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.

–Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.

–Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?

–Kaulahan, sanoi Shemeikka,—nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan eteen.

–Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!

–Onpa se, onpa…

Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien, Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.

–Se vielä solkea puuttuu.

–Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.

–Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.

–Vaskinenko—vai? kysyi Shemeikka.

–Jospahan minulla kultaisia.

–Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.

–Kultako? päivitteli Marja.

Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.

–Näytä solkiasi, näytä!

Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn, silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee, päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa keräten—kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas takaisin panee—helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa—yhden viimein jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden puolen riippuen—jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.

–Täss' on, tämä sopinee.

–Elä, elä!—en minä semmoista!

–Ota vain—ota vain!

–Mitä hirveitä maksaneekaan?

–Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.

–Et tuota raatsi!

–Ettenkö raatsi!

Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.

–Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä kaulansa alle.

–Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.

–Minkätähden sinä?

–On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.

–Sinäkö sen annatkin?

–Saathan odottaa ukkoa panemaan—jos luulet paremmin osaavan.

–Ei se—vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja kuin hädissään.

–Vento vieraanko?—kun oman heimosi miehen!

–Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.

–Mutta minä tiedän ja—näen.

–Mitäpä nähnet?

–Näen, mitä näen—ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä kantaan—Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä kukkasellakin koristettanee.

Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan—hitaasti kävi, mutta hyvä tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt—rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta, hyvää mieltä ja häpeämistä.

–Nyt on hyvä—kyllä se nyt jo pysyy.

Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli ympäri, Juhan liikkeitä matkien:

–Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää—on se—on se! onpa—onpa!—ja hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru ja Shemeikalta samanlainen vastaan.

Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan ranteissa kiinni.

–On tapa toinenkin meidän maassa!

–Mikä tapa?

Marja tahtoo katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin, pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana kihisten.

–Mikä tapa?

Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.

–On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.

–Se tulee!

Hän kuiskasi sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.

Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.

–Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen, solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?

–On se, on se—onpa, onpa.

Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut!—tepasteli, pyörähteli. Ja Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin äsken.

Mutta Juha pudotti—vähän kuin kehaisten—kourallisen hopeita pöytään.

–Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa—ota, mitä maksanee!

Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan, otti kiinni ja solahutti taskuunsa.

–Senkö sinä vain otatkin?

–Siinäkin on jo liikaa.

–Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?

–Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.

–Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.

–Minkä—ka, niin!

Jospa se todellakin oli ne arvannut—tervanpolttajain aikeet ja tahtoi näin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon mies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin pöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja, korea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy huulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta tupaan keikkuen.

Syötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin kolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä häneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään nojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa jänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä—kädet ristissä rinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi matkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään kuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa—ja kehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon tuostakin sanomaan: »Elähän—vai niin—no, jotakin lienee!» Mutta sitten häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko saisi mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä. Huomenna olisi taas taipaleelle lähtö.

–Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.

Juha lähti edeltä näyttämään tietä. Shemeikka meni mukana, mutta kääntyi porstuassa takaisin tupaan.

–Jäikö mitä vieraalta? kysyi Marja.

–Koko laukkuhan jäi.

–Eipä vähän jäänytkään, kun koko laukku.

Shemeikka nosti sen olalleen toisesta viilekkeestä, Marjan auttaessa toisesta. Oli vasen käsi viilekkeessä, oikea oli vapaa.

–Jäikö mitä vielä?

–Lakki jäi.

Marja otti sen penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa Marjan ja painoi rintaansa pään ja piti sitä siinä hetken. Päästi sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja meni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi. Jäi vain siihen kädessään Shemeikan lakki. Juha ilmaantui oveen. Marja heitti lakin hänelle ja aikoi ulos.

–Vie lakkinsa vieraalle.

Vaan Juha seisoi ovessa, sulki tien, suu ja silmät hymyssä.

–Mitä tahdot? Marja melkein tiuskaisi, silmä kylmänä ja terävänä kuin puukon kärki.

–Tu-tulin juotavata, sammalsi Juha.

–Johan siellä on.

–Niinpä, vaan mi-minullepa … söin suolaista…

–Tuoss' on!

Marja sysäsi hänelle pöydältä sinukkatuopin. Juha aikoi sanoa jotakin. Ei saanut sanotuksi, vaan sen sijaan ryyppäsi tuopista sinukkata. Vasta sitten hän uskalsi.

–Mi-minnekä si-sinä menet maata, kun—?

–Kun mitä?

–Kun vuoteesi vieraalle annoit.

–Saunaan, tiuskaisi Marja

–Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani…? Minä vaikka menen tallin ylisille.

Marja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa jostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan aittaansa.

III

On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet niskan takana hän tarkastelee yösijaansa… Naisen aitta, lienee itsensä emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane. Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu. Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa… Se on sorea nainen, aivan unia itsestään näytti…

Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin—oli Shemeikka kuullut heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä pelkäsin… Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi, vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät, kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma poika partaa repimään.

Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti. Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä, on sillä!

Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa ja laskiessa.

–Huomenta, emäntä.

–Ka, huomenta, vieras.

Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.

Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.

–Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.

–Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän tulee … vaikka iltaan viipyisi.

Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy. Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei kelvannut?

–Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.

–Saahan tämän lennättää!—ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.

–Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.

–Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.

–Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan yli.

–Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?

–Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja ojensi Marjalle tuopin.—Marja nauroi katketakseen sen kujeille, viedessään tuoppia takaisin pöydälle.

–On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!

Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja virkkoi yhä samaan tapaan:

–Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.

Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa, samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki raukenevan, ummistuvan katseen.

–Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi siihen lyykähtänyt—ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan pakenee.

Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja kulki ohi.

–Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.

–Ka, minkä tähden ei?

–Jos joku olisi nähnyt?

–Senkö tähden ei?

–Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.

Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein rukoilevin silmin ja ilmein.

–Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?

–Katsoa saa.

–Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.

Marja hymähti hämillisen hellästi… Pilkkasiko se?

Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa, selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen päällä lepäsi.

Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli leyhytteli rintaa ja kaulaa.

Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin, täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.

Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän tälle linnulle laulaa.

Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa, toinen ulkona—ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:

–Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.

Marjan ääni vähän vavahti:

–Huoleniko? Mitkä huoleni?

–Kaikki ne, mitkä sinulla on.

–Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole ollenkaan?

Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta, jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.

–Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.

Marja ei vastannut, ompeli.

–Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.

–Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.

–Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!

Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.

–Ja mitä minä siellä?

Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:

–Ja mitä sinä täällä—tässä surkeassa maassa—semmoinen kuin sinä?

–Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?

–He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä, köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset, kesäiset koirat—et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian kiilto silmistäsi katoo.

–Entäpä katookin—kenellepä siitä lie vahinkoa?

–Kyllä sen tiedät kenelle.

–Olisiko sielläkään parempi?

–Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan valmiina tuovat—naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.

–Mitä sitten naiset tekevät?

–Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat. Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat, makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa, ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä ja herttaisina pysyvät—täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin Karjalan mies omaansa hoitaa!

–Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan kääntäen.

–Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.

Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti neulaa käyttäen.

–Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään— niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat, heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan, karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja herttainen, se sinua kuin sukulaistaan—silkkihin, samettiin pukisi. Tule Karjalaan, emäntä!

Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä puhui.

–Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!

–Sinun kerallasi?

–Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät … sinun sorjat jalkasi…

–Elä puhu semmoisia.

Mutta Shemeikka jatkoi:

–Ja ketä varten? Tuota—ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä…

–Elä puhu minulle enää mitään!—Marja melkein parkaisi, kuin hätää huutaen.

–Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii—rykii ja röheltää—

–Voi, voi—elä!

–Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin semmoisen vuoteessa virua?

–En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa, silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa ja istahti alemmalle portaalle.

–Etkö? Etkö todellakaan?

–Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin sikopahnassa?

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin?—Miksei Juha tule jo kalasta?—Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan kannan?

Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

Mutta tottahan se oli puhunut—totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli, sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja, leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen virepuulle.

–Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele silkkejäsi—saadaan nämä Kaisankin kanssa.

Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla … elköön luulko!

–Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit, Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

–Ei se repeä, ei se repeä! … kas niin, hekotteli Juha, kannattaen verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

–Missä sinulla oli verkot?

–Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

–Siellähän me silloinkin, muistatko?

–Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

–Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

–Taisitpa suolata, taisitpa suolata … ensimmäiset suoluusi… mo-montako lienetkään…

Se muisti ne ajat, se tahtoi niitä muistella … se sanoi sen ihan kuin sanoakseen!

Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti itsekseen ja vihelteli hiljaa… Et minua petä.

–Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.

–Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä … mahtaisiko olla äiti?

–Anoppi?—Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin juhannuskokon.

Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu väännähtänyt katkeraan kaareen.

–Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan välinpitämättömästi.

–Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin … muuten ehkä minua syyttää.

–Olkoon siellä.

Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.

Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille, raastoi kalat irti rihmojakin katkoen…

–Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan nojaten.

–Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.

–Mistä se haukkuu?

–Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa … oli liian hyvä minulle.

–Liian hyvä sinulle? Kuka?

–Juha.

Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja Marja antoi hänen nauraa.

Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa… Mitä minä tässä enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? … teen kerran semmoisen pystyn, että…

Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan… Lähtee jo hänkin… Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi antaa olla niiden puheiden puhumatta.

Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.

–Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.

–Minnekä?

–Karjalaan, niinkuin oli puhe.

–Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?

–Sentähden, että sinä olet minun.

–Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?

–Sentähden, että minä tahdon.

Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.

–Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.

–Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.—Hän tarttuu Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.

–Elä, Shemeikka—päästä—

–Tuletko?

Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.

–Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton, säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.

–Kenen toisen?

–Juhanpa.

–Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee. Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan eksynyt.

–Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?

–Minä!

–Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?

–Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.

Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen sylissään, silmät ummessa.

–Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan kuunnellut!

–Mistä sinä sen tiedät?

Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.

–Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos tulisi joku, joka minut tästä tempaisi…

–Mistä sinä sen tiedät?

–Tule! Riennä koskelle!

–En saa!

–Tule—mene—kierrä! ei kukaan saa tietää.

–En uskalla.

–Näin sinut silloin—koko ruumiisi—rintasi—jalkasi—

Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi, ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa ja kaatuu vasun kanssa veteen.

Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä joku nainen.