I LUKU
Jälleen merellä – Pyhiinvaeltajat kaikki tallella – Uljas Stromboli – Sisilia kuutamossa – Skylla ja Kharybdis – Oraakkelin erehdys – Hän parantaa "horisonttaalisen parallaksin" – Läpi Kreikan saariston – Vanha Ateena – Karanteeni, kielto lähteä maihin – Murramme saarroksen – Veretön yöllinen seikkailu – Pakko tekee meistä rosvoja – Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä – Hukkayritys – Menneisyyden muistojen keskellä – Veistokuvain sortunut maailma – Näköala unelmain maasta – Kuuluja paikkoja – Peräydymme hyvässä järjestyksessä – Vahdit pidättävät – Matkustamme sotilaallisin kunnianosoituksin – Jälleen turvassa laivassa.
Jälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe jälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta ilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan puuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä mitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen oli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen vivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä kiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki istuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella vallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä kuin ennen vanhaankin – ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin oli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään tapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat vuosilta. "Quaker Citystä" ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo nimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen mentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan vielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä korkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa tummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa ympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli näkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli mahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen tummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä siihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä näkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta tuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja häipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti olevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.
Kello kahden aikaan aamulla ajoimme Messinan salmen läpi, ja niin kirkasta oli kuutamo, että toisella puolella Italia, toisella puolella Sisilia näkyivät melkein yhtä selvään, kuin jos olisimme katselleet niitä jonkun kadun keskeltä sen yli kulkiessamme. Maidonvalkoisena, täynnään kaasuliekkejä kuin tähtiä, oli Messinan kaupunki kuin ilmestys tarujen maailmasta. Meitä oli kannella suuri joukko tupakoimassa ja meluamassa ja odottamassa, että saisimme nähdä kuulun Skyllan ja Kharybdiin. Nyt Oraakkelikin nousi kannelle, ainainen kiikarinsa kainalossaan, ja asettui hajareisin seisomaan kuin mikäkin Rhodoksen kolossi. Meille oli yllätys nähdä hänet tähän aikaan vuorokaudesta liikkeellä. Ei kukaan otaksunut hänen välittävän mitään Skyllan ja Kharybdiin tapaisesta vanhasta tarusta. Muuan nuoremmista sanoi:
"Halloo, tohtori, mitäs te teette kannella tähän aikaan yöstä? – Mitä varten te olette tullut tätä paikkaa katsomaan?"
"Mitäkö varten minä olen tullut tätä paikkaa katsomaan. Nuori mies, vähän te minua tunnette, kun teette semmoisia kysymyksiä. Minä tahdon nähdä kaikki paikat, mitä raamatussa mainitaan."
"Mitä – eihän tätä paikkaa ole raamatussa mainittu."
"Eikö sitä ole raamatussa mainittu! – eikö tätä paikkaa ole mainittu – no mikäs paikka tämä sitten on, kun tiedätte siitä niin paljon?"
"Tämä tietysti on Skylla ja Kharybdis."
"Skylla ja Kha – mitä hullua, minä kun luulin Sodoma ja Gomorra!"
Ja hän työnsi putkensa kokoon ja lähti kannen alle. Näin laivalla kerrottiin. Kertomuksen todenperäisyyttä kuitenkin hieman heikontaa se seikka, ettei Oraakkeli, ollut mikään raamatun tuntija eikä ajastaan paljoakaan uhrannut pipliallisten paikkain tutkimiseen. Oraakkelin sanottiin näinä kuumina päivinä valitelleen, että ainoa mukiin menevä juoma, mitä laivalla oli, oli voi. Hän ei tietystikään voita tarkoittanut, mutta siihen nähden, että tämä tavara on nestemäisessä olotilassa jään loputtua, täytyy meidän tunnustaa, että hän on kerrankin osannut oikeaan. Roomassa hän sanoi, että paavi (pope) oli jalon näköinen vanha mies, mutta ettei hän pitänyt hänen Iliadiaan suurenkaan arvoisena. (Englantilainen runoilija Pope on vapaasti kääntänyt Iliadin.)
Oraakkeli on ammatiltaan patenttirohtotohtori ja hänen rajaton tietämättömyytensä sen vuoksi on hänen arvokkain rikkautensa. Koska hän ei mitään tiedä, mutta on silti kaikki tietävinään, niin ei laivassa ole tavatonta esittää hänelle erikoisen pulmallisia kysymyksiä, jotta saataisiin nähdä, kuinka rauhallisesti hän ne ratkaisee. Kapteenin pieni poika Harry tässä eräänä päivänä purjehdustaidon tutkimuksissaan sattui kuulemaan "horisonttaalisesta parallaksista" puhuttavan. Hänen mielestään tuo sana erikoisesti sopi Oraakkelille. Hän sen vuoksi etsi tämän ja sanoi:
"Tohtori, mikä on hyvä horisonttaaliseen parallaksiin?"
"Hori – hori – mihin?"
"Horisonttaaliseen parallaksiin. Yksi merimiehistä on saanut sen ja oikein pahoin!"
"Horisonttaaliseen parallaksiin" – (päätään kynsien) – "horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont – kuules nyt, Harry, mitä varten rääkkäät sinä minua tällä, kun se koskee merimiehiä. Eiväthän merimiehet minuun kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin puoleen? … Se on hänen asiansa."
"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen luonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään."
"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti on sillä tavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan – pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin hän koko vuonna. Horisonttaalinen – Harry, minäpä sanon, mitä sinun tulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen verta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin tavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen, että hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä – se on idea. Aktiivisuutta. Näes hänellä on verentungos ja hän vain tarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.
"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle iankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät."
Yhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren toisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat harmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä valkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla äkkijyrkillä rantakallioilla.
Auringonlasku oli ihana – lämmin veripunainen hehku, joka punasi koko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta. Kauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan puolessa – ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja, aistillisia, viehättäviä – ne ovat valioita, hienostuneita, veltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet ainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka leimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla leveyksillä.
Mutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme, kun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä välitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles ja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena vaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut, kun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse Ateenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja julkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta ja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai Marathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.
Vihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan. Kävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista. Etäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni tasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme piankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten linnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä ikäarvoinen Parthenon. Niin erinomaisen kirkasta ja puhdasta on tämä ilma, että kiikari erotti jalon temppelin joka pilarin ja sitä ympäröivät pienemmätkin rauniot piirtyivät muotoineen. Vaikka matkaa oli viisi tai kuusi mailia. Akropoliin lähellä erotti laaksossa tavallisilla silmälaseillakin epämääräisesti Ateenan piirteitä. Kaikki olivat täynnään malttamattomuutta ja tahtoivat päästä maalle niin pian kuin suinkin lähteäkseen näille klassillisille paikoille. Ei ainoakaan ennen näkemämme maa ollut matkailijain kesken herättänyt näin yleistä harrastusta.
Mutta tuli huonoja uutisia. Piraion komentaja tuli veneellään ja sanoi, että meidän joko tuli lähteä pois, taikka poistua sataman ulkopuolelle ja olla laivassamme vankina yksitoista päivää ankarassa karanteenissa! Nostimme siis ankkurin ja laskimme vähän kauemmaksi ollaksemme siellä päivän tai vähän paremmin, kunnes saisimme laivaan muonaa, jonka jälkeen aioimme lähteä Konstantinopoliin. Se oli katkerin pettymys, mitä olimme vielä kokeneet. Maata kokonainen päivä Ateenan näkyvissä ja kuitenkin täytyä lähteä pois Ateenassa käymättä! Pettymys tuskin oli kyllin ankara sana tilanteen leimaamiseksi.
Joka sielu oli kaiken iltapäivän kannella kirjoineen, karttoineen ja kiikarineen koettaen saada selville, mikä "kapea kallioselänne" oli Areiopagi, mikä mäenrinne Pnyks, mikä kumpu Museokukkula ja niin edespäin. Mutta kaikki menikin sekaisin. Väittely alkoi käydä kiivaaksi ja puoluehenki ylivoimaiseksi. Kirkonmiehet katselivat liikutettuina erästä kukkulaa, väittäen sitä samaksi, jolta Pyhä Paavali oli saarnannut, mutta toinen puolue väitti, että tuo mäki oli Hymettos ja kolmas, että se oli Pentelikon! Kaiken ristiriitamme jälkeen saatoimme olla varmat vain yhdestä asiasta – että tuo tasalakinen kukkula oli Akropolis ja suurenmoiset rauniot sen laella Parthenon, jonka kuva meille jo lapsuuden koulukirjoista oli tuttu.
Kyselimme jokaiselta, ken vain tuli laivan lähettyville, oliko Piraiossa vartioita, oltiinko siellä ankaria, oliko mahdollisuutta välttää takaa-ajo, jos joku meistä lähtisi maihin, ja mitä meille todennäköisesti tehtäisiin, jos joku meistä tekisi tuon yrityksen ja joutuisi kiinni? Vastaukset eivät olleet rohkaisevia: Vartiasto tai poliisivoima oli suurilukuinen. Piraios oli pieni kaupunki ja jokainen muukalainen, joka siellä nähtäisiin, ehdottomasti herättäisi huomiota – kiinni joutuminen olisi varma. Satamakapteeni sanoi, että rangaistus olisi "kova", ja kun häneltä kysyttiin "kuinka kova?" sanoi hän että se olisi "sangen ankara" – muuta selitystä emme häneltä saaneet siitä asiasta.
Kello yhdentoista aikaan yöllä, kun laivassa useimmat jo vetivät rauhallisia unia, hiipi meistä neljä pienellä veneellä varkain maihin, kuuta peittäväin pilvien suosiessa yritystämme, ja kaksittain lähdimme sitten, pitkää välimatkaa pitäen molempain parien välillä, kapuamaan matalan mäen poikki, aikoen kiertää koko Piraion ja siten selviytyä poliiseista. Poimiessamme täten hiipien tietämme kallioisen, nokkosia kasvavan mäen yli tuntui minusta koko lailla siltä, kuin olisin ollut menossa jonnekin varkaihin. Lähimmän toverini kanssa puhuimme hiljaisella äänellä karanteenilaeista ja niiden rangaistuksista, mutta aine ei tuntunut vähääkään huvittavalta. Minä olin hankkinut tietoja asiasta. Olin vast'ikään, muutama päivä takaperin, puhunut kapteenimme kanssa, ja hän kertoi minulle miehestä, joka oli jossain, missä lieneekään, uinut maihin karanteenissa olevasta laivasta ja siitä saanut kuusi kuukautta vankeutta. Ja kun hän oli joitakuita vuosia takaperin ollut Genovassa, oli karanteeniin määrätyn laivan kapteeni veneellään käynyt eräässä lähtevässä laivassa, joka jo oli sataman ulkopuolella, ja antanut laivaan perheelleen toimitettavan kirjeen, ja viranomaiset olivat siitä antaneet hänelle kolme kuukautta vankeutta ja sitten vieneet hänet laivoineen ulos merelle ja siellä varoittaneet häntä koskaan eläissään enää tulemasta siihen satamaan. Tästä tämänlaisesta keskustelusta ei ollut muuta hyvää kuin että se karanteeninrikkomisretkellemme antoi kolkkoa mielenkiintoa, ja me sen vuoksi heitimme koko asian. Kuljimme koko kaupungin ympäri näkemättä ketään muuta kuin yhden miehen, joka uteliaana tuijotti meihin, sanomatta kuitenkaan mitään, ja paritoistakymmentä ihmistä, jotka makasivat maassa kynnyksensä edustalla ja joiden yli kuljimme, kenenkään heräämättä – mutta koiria heräsi, totta puhuen, enemmän kuin tarpeeksi – niitä aina kulki yksi tai pari haukkuen kintereillämme ja monta kertaa niitä oli kymmenkunta ja kerran kaksitoista. Ne pitivät semmoista mieletöntä meteliä, että ihmiset laivalla sanoivat koirain haukunnasta kauan aikaa kuulleensa, miten matkamme edistyi ja missä milloinkin olimme. Kuu oli vielä pilvien peitossa, ja se seikka suosi meitä. Kun olimme kulkeneet koko kierroksen ja kuljimme kaupungin takana olevain talojen sivu, alkoi kuu kumottaa koko loistossaan, mutta me emme enää pelänneet valoa. Lähestyessämme juodaksemme erään talon vieressä olevasta lähteestä omistaja vain vilkaisi meihin ja meni sitten sisään. Rauhallisen uinuvan kaupungin hän jätti meidän armoillemme. Olen ylpeä voidessani tässä vakuuttaa, ettemme tehneet sille mitään.
Kun ei näkynyt tietä, otimme maamerkiksi etäisen Akropoliin vasemmalla puolella näkyvän korkean kukkulan ja ohjasimme suoraan sitä kohti yli kaikkien esteitten ja yli hieman rosoisemman maan kuin on missään muualla maailmassa lukuunottamatta ehkä Nevadan valtiota. Osan matkasta maa oli pienien irtaimien kivien peitossa – astuimme aina kuuden päälle samalla haavaa ja ne kaikki vierivät. Toinen osa oli kuivaa pehmyttä, hiljakkoin kynnettyä maata. Ja vielä oli yksi osa siitä pitkältä matalavartista viiniköynnöstä, joka oli kovin sotkuista ja vastuksellista ja jota me luulimme karhunvatukkapensaikoksi. Attikan lakeus oli viinitarhoja lukuunottamatta paljasta, autiota, runotonta erämaata – mitä se sitten mahtoi olla Kreikan kukoistuksen ajalla, viisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymän?
Yhden aikaan aamulla, kun olimme kiireestä astumisesta hikiset ja suu janosta kuivana, Denny huudahti: "Kas, nämä rikkaruohothan ovat viiniköynnöksiä!" ja viidessä minuutissa varustimme siitä itsellemme parikymmentä kimppua suuria valkoisia mitä herkullisimpia rypäleitä ja kumarruimme ottamaan vielä enemmän, kun varjoista vierestämme salaperäisesti kohosi tumma haamu ja sanoi: "hoi!", ja me otimme lähdön.
Kymmenen minuutin kuluttua siitä satuimme mainiolle tielle ja toisin kuin muut, joita oli eteemme sattunut, tämä kulki oikeaan suuntaan. Seurasimme sitä. Se oli leveä ja tasainen ja valkoinen – kaunis ja mitä parhaassa korjuussa, kahden puolen yksinkertaiset puurivit ja myös rehevät viinitarhat. Kahdesti poikkesimme niihin ja varastimme rypäleitä ja toisella kerralla joku huusi meille näkymättömästä paikasta. Jonka jälkeen me taas otimme lähdön. Emme sen koommin antautuneet rypälekeinotteluihin Ateenan tällä puolen.
Pian tulimme sitten vanhalle kiviselle akveduktille, joka oli holvikaarille rakennettu, ja siitä eteenpäin meillä oli kaiken aikaa raunioita ympärillämme – lähestyimme matkamme päämäärää. Emme nyt nähneet Akropolista, emmekä sitä korkeaa kukkulaakaan, ja minä tahdoin, että kuljettaisiin tietä, kunnes oltaisiin niiden kohdalla, mutta muut äänestivät minut kumoon ja me ahersimme suurella vaivalla heti edessämme olevan korkean mäen päälle – ja näimme sen laelta toisen – kiipesimme sille ja näimme taas uuden! Tuntikausi uuvuttavaa työtä. Tulimme sitten avoimille haudoille, jotka oli louhittu riviin kovaan kallioon – yhdessä niistä Sokratesta pidettiin jonkun aikaa vankina – kuljimme kallion olkapään ympäri ja nyt linnavuori kaikessa raunioituneessa suurenmoisuudessaan äkkiä paljastui eteemme! Kiirehdimme notkon poikki ja nousimme kiemurtelevaa tietä ja seisoimme pian vanhalla Akropoliilla, linnan mahtavat muurit kohoten korkealle päämme yli. Emme pysähtyneet katselemaan niiden jykeviä marmoripaasia emmekä niiden korkeuttakaan mittaamaan tai arvaamaan niiden tavatonta vahvuutta, vaan astuimme suoraa päätä rautatientunnelia muistuttavaan suureen holvikäytävään ja oikopäätä portille, josta pääsi vanhoille temppeleille. Se oli lukossa! Niin että sittenkin näytti siltä, ettemme saisi katsoa suurta Parthenonia kasvoihin. Kuljimme muurinkulman ympäri ja löysimme matalan linnansarven – se oli ulkoa kahdeksan jalkaa korkea – sisäpuolelta kymmentä tai kahtatoista. Denny varustihe kiipeämään sen yli ja me seuraamaan hänen perässään. Tuimasti tepasteltuaan hän lopulta pääsikin päälle, mutta muutamia irtaimia kiviä lähti liikkeelle ja putosi suurella paukauksella sisäpuolella olevaan pihaan. Paikalla mäiskyteltiin ovia ja kuului huutoa. Denny silmänräpäyksessä pudottautui muurilta ja peräydyimme epäjärjestyksessä portille. Xerxes valloitti tämän mahtavan linnan neljäsataakahdeksankymmentä vuotta ennen Kristuksen syntymää tullessaan Kreikkaan viidellä miljoonalla sotamiehellään ja leiriväellään ja jos me neljä maankulkuria olisimme saaneet olla edes viisi minuuttia kauemman aikaa häiritsemättä, olisimme mekin sen valloittaneet.
Linnaväki – neljä kreikkalaista – oli marssinut ulos. Me portille riitelemään, ja he päästivät meidät sisään. (Lahjuksia, turmelusta).
Kuljimme laajan pihan poikki, sitten suuresta ovesta ja seisoimme nyt puhtaimmalla valkoisella marmoripohjalla, joka oli syvälle kulunut jalkain hankauksesta. Edessämme kohosivat kuutamotulvassa jaloimmat rauniot, mihin olimme milloinkaan katseemme kiinnittäneet – Propyleet; pieni Minervan temppeli; Herakleen temppeli ja ylhäinen Parthenon. Kaikki nämä rakennukset olivat Pentelikonin puhtainta marmoria, vaikka pinta nyt oli saanut punertavan värisävyn. Mutta mistä on pala pois lohjennut, siinä murtuma on kuin hienoa kekosokeria. Herakleen temppelin portikoa kannattaa kuusi liehuviin viittoihin puettua kariatidia eli marmorinaista, mutta muitten rakennusten portikot ja pylväskäytävät ovat muodostetut jykevistä doorilaisista ja joonilaisista pilareista, joiden uurteet ja kapiteelit vielä ovat melko täydelliset huolimatta vuosisadoista, jotka ne ovat nähneet, ja piirityksistä, jotka ne ovat kestäneet. Parthenon oli alkuaan kahtasataakahtakymmentäkuutta jalkaa pitkä, sataa jalkaa leveä ja seitsemääkymmentä korkea ja siinä oli päissä kahdenkertaiset rivit suuria pilareita, kahdeksan pilaria kummassakin rivissä ja molemmilla sivuilla yksinkertaiset rivit, kummassakin rivissä seitsemäntoista pilaria. Se oli siroimpia ja kauneimpia rakennuksia, mitä on milloinkaan rakennettu.
Useimmat Parthenonin mahtavista pylväistä ovat vielä pystyssä, mutta katto on poissa. Se oli vielä ehjä kaksisataaviisikymmentä. vuotta takaperin, jolloin venezialainen pommi putosi siinä olevaan ruutimakasiiniin ja sen aikaansaama räjähdys sai rakennuksen ja varsinkin katon sortumaan. Parthenonista en paljoa muista, ja nämä tiedot olen ottanut matkaoppaasta.
Vaelsimme miettiväisinä tämän uljaan temppelin marmoripermannolla ja katselimme ihmeen vaikuttavaa ympäristöä. Siellä täällä oli ylellinen runsaus miesten ja naisten hohtavan valkoisia kuvapatsaita marmorikappaleihin tuettuina, toiset ilman käsivarsia, toiset ilman sääriä, toiset puuttuen päätä – mutta kaikki kuutamossa surevain näköisiä ja hämmästyttävän inhimillisiä! Joka puolella niitä kohoili ja asettui yöllisten rauhanhäiritsijäin tielle – tuijottaen heihin kivisilmillään aavistamattomista nurkista ja komeroista, tirkistäen kappalekasain takaa hyljätyissä käytävissä, sulkien tien keskellä aukiota ja kädettömillä käsivarsillaan juhlallisesti osoittaen, mistä tie meni pyhitetystä kartanosta; ja katottomaan temppeliin valoi kuu kirkkauttaan, juovi lattian ja pimitti hajallaan olevia jäännöksiä ja murtuneita kuvapatsaita pylväitten viistoilla varjoilla.
Mikä maailma sortuneita kuvanveistoksia oli ympärillämme! Riveihin pönkitettyinä – pinoihin ladottuina – hajallaan pitkin Akropoliin laajaa aluetta – oli sadoittain kaikenkokoisia, mitä hienoimmin muovailtuja raajarikkoja kuvapatsaita; ja tavattoman suuria marmorikappaleita, jotka olivat kuuluneet entablementtiin, korkoveistoksineen, jotka esittivät taisteluita ja piirityksiä, sotalaivoja kolmeen ja neljäänkin riviin asetettuine airoineen, juhlakulkueineen ja koruineen – mitä vain ajatella saattoi. Historian tietojen mukaan olivat Akropoliin temppelit täynnään Praksiteleen ja Feidiaan jaloimpia teoksia, puhumattakaan monesta muusta kuvanveiston mestarista – ja varmasti nämä hienot jäännökset sen todistavat.
Menimme Parthenonin takana olevaan ruohoa kasvavaan pihaan, joka myös oli jäännöksiä täynnään. Vähän väliä meitä säikäyttivät valkoiset kivikasvot, jotka äkkiä ruohosta tuijottivat meihin kuolleilla silmillään. Paikalla näytti vilisevän haamuja. Puolittain odotin näkeväni parikymmentä vuosisataa sitten eläneitten ateenalaisten sankarien hiipivän esiin varjoista ja kulkevan vanhaan temppeliin, jonka he niin hyvin tunsivat ja jota he katselivat niin rajattomalla ylpeydellä.
Täysikuu kaarteli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla. Astelimme huolettomina ja mitään ajattelematta linnavuoren korkean muurin reunalle ja katsoimme alas – mikä ilmestys! Ateena kuutamossa! Varmaan profeetta, joka luuli Uuden Jerusalemin ihanuutta hänelle näytettävän, näkikin sen sijaan tämän! Se lepäsi tasaisella maalla aivan jalkaimme juuressa – levitettynä kaikkineen kuin taulu – ja me katselimme sitä alas kuin olisimme olleet ilmapallossa. Emme nähneet kaduista merkkiäkään, mutta joka huone, joka akkuna, joka suikerteleva köynnös, joka nyppylä oli edessämme niin selvänä ja teräväpiirteisenä kuin päiväsydännä; eikä kuitenkaan ollut mitään loistoa, kimallusta, karkeata tai häiritsevää – äänetön kaupunki ui vienoimmassa valossa, mitä kuu on milloinkaan itsestään valanut, ja näytti melkein elävältä olennolta, joka oli rauhalliseen uneen kallistunut. Sen toisella puolella oli pieni temppeli, jonka sirot pilarit ja korupääty hehkuivat mehevää loistoa, kahlehtien silmän kuin taikatenholla. Ja lähempänä kuninkaan palatsin kermanväriset seinät kohosivat suuren puiston keskeltä ja puisto oli yltyleensä kylvetty täyteen ambramaisia valoja – kuin olisi siihen suihkunnut kultatähtiä, jotka menettivät loisteensa kuutamon kirkkaudessa ja vienosti vilkuttivat tummalla lehvämerellä kuin linnunradan kalpeat tähtöset. Yläpuolellamme komeat pilarit, vielä raunioissaankin majesteettiset – jalkaimme juuressa uinuva kaupunki – etäisyydessä hopeinen meri. Taulu ei muuta kaivannut. Se oli täydellisyys.
Käännyttyämme ja jälleen kuljettuamme temppelin kautta olisin suonut kuulujen miesten, jotka ammoin menneinä aikoina siinä istuivat, jälleen palaavan siihen ja ilmestyvän meille – Platonin, Aristoteleen, Demostheneen, Sokrateen, Phokionin, Pythagoraan, Euklideen, Pindaroksen, Xenofonin, Herodotoksen, Praksiteleksen ja Feidiaan ja maalari Zeuksiin. Mikä tähtikuvio kuuluja nimiä! Mutta kaikkein mieluimmin olisin nähnyt vanhan Diogeneen, joka niin kärsivällisenä haparoi lamppuineen ja niin väsymättä etsi, löytäisikö maailmasta yhdenkään rehellisen ihmisen, kaikkein mieluimmin olisin nähnyt hänen meanderoivan tietään ja äkkiä tapaavan meidän joukkomme. Minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, mutta ken tietää, vaikka hän olisi tulensa sammuttanut.
Jätimme Parthenonin vartioimaan vanhaa Ateenaa, kuten se jo oli tehnyt kaksikymmentäkolme vuosisataa, ja lähdimme ja seisoimme jälleen linnavuoren muurien ulkopuolella. Etäisyydessä oli tuo ikivanha, mutta yhä vieläkin melkein ehyt Theseuksen temppeli ja aivan sen vieressä, länttä kohti antaen, oli Beema, jolta Demosthenes jyrisi filippikansalle ja sytytti isänmaallisuuden tulta horjuvain maanmiestensä rintaan. Oikealla oli Areksen kukkula, jossa Areiopagi istui ennen muinoin ja jossa Pyhä Paavali määritteli kantansa, ja alempana oli tori, jossa hän "joka päivä väitteli" puheliaitten ateenalaisten kanssa. Nousimme samat kiviportaat, joita Pyhä Paavalikin oli noussut ja seisoimme neliön muotoisella paikalla, jolla hänkin oli seisonut, ja koetimme muistaa raamatun kertomuksen asiasta – mutta eräistä syistä en voinut johtaa sanoja muistooni. Olen ne sittemmin löytänyt:
"Kun Paavali heitä odotti Ateenassa, tuli hänen henkensä liikutetuksi, kun hän näki kaupungin kokonansa epäjumalanpalvelukselle alttiina.
"Siitä syystä hän synagoogassa väitteli juutalaisten ja hartaitten ihmisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän kohtasi.
* * * * *
"Ja he ottivat ja veivät hänet Areiopaagille sanoen, Voimmeko saada kuulla, mikä tämä uusi oppi on, josta sinä puhut?
* * * * *
"Paavali sitten seisoi Areksen kukkulan keskellä ja sanoi. Te Ateenan miehet, minä huomaan, että te kaikissa asioissa olette liian taikauskoiset.
"Sillä kun kuljin sivu ja katsoin teidän uskonasioitanne, niin huomasin yhden alttarin, johon oli kirjoitettu: Tuntemattomalle Jumalalle. Se jota te siis tietämättänne palvelette, sen minä teille selitän." – Ap. teot, XVII.
Mieleemme jonkun ajan kuluttua juolahti, että jos tahdoimme päästä kotia, ennenkuin päivänvalo meidät ilmiantaisi, niin oli meidän paras lähteä liikkeelle. Me siis kiireen kaupalla matkaan. Päästyämme tiellämme jo hyvään matkaan loimme Parthenoniin jäähyväiskatseen ja näimme kuutamon virtaavan sen avoimista pylväsriveistä ja hopeoivan niiden kapiteelit. Semmoisena kuin se silloin näytti, juhlallisena, mahtavana ja kauniina, se on aina pysyvä muistossamme.
Marssiessamme eteenpäin aloimme päästä pelostamme ja heittää kaikki huolet karanteenivahdeista ja mistä muusta tahansa. Me kävimme rohkeiksi ja hurjapäiksi. Ja kerran, äkillisen rohkeuden puuskan päälle tullessa, minä jopa nakkasin koiraa kivellä. Miellyttävältä tuntui kuitenkin, kun en osannutkaan, sillä olisihan sen isäntä voinut olla poliisi. Tämän osaamattomuuden kiihoittamana uljuuteni riehaantui aivan ylivoimaiseksi ja aika ajoin minä suorastaan viheltelin, vaikka kohtuulliseen tyyliin. Mutta rohkeus synnyttää rohkeutta ja tuota pikaa minä kirkkaassa kuutamossa sukelsin viinitarhaan ja anastin kannun verran ihania rypäleitä, välittämättä edes talonpojasta, joka ratsasti muulilla. Denny ja Birch noudattivat minun esimerkkiäni. Nyt minulla oli rypäleitä vaikka täydelle tusinalle, mutta Jacksonkin oli ylenmäärin pöyhistynyt rohkeudesta, niin että hänenkin tuota pikaa oli pakko poiketa erääseen viinitarhaan. Heti ensimmäinen rypäle, johon hän kävi kiinni, tuotti häiriötä. Pörröinen partainen maantierosvo hyppäsi luikaten tielle ja heristeli pyssyllä kuutamossa! Me väistyimme Piraioa kohti – emme juosten, kuten voitte arvata, vaan edeten vain kiireellisesti. Maantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä, eikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä: "Ne junkkarit tulevat perässämme!"
Me käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen näköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että he saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini ja pudottelin ne – järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti, tienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin, ettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan ollessa, lähimailla – eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä keralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t: ri Birchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta löytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka eivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen harjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät melkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he varoitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän vanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me jatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale ilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä kaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle, joka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan seuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli kaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen matkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.
Vasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun sen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja sitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se talonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt meitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon saakka.
Joka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies, joista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta olivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on – sangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät olleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan, vaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy muukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat muutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat syödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä, jos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon, että se pitää.
Juuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla ja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi helmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin mittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla merenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista kintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka oli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme silmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan ehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme – sen me täällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään – ja kun vahdit saapuivat sille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa. He risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa hämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat laivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin poliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä turvassa.